Esittää hauskan keskustelun Bumblen ja erään naisen välillä ja näyttää,
että köyhäintalon vahtimestarillakin on hellempiä tunteita.
Ilta oli purevan kylmä. Lumi oli ahtautunut paksuksi, lujaksi kuoreksi
maan yli, niin että vinkuva tuuli saattoi pöyhiä ainoastaan niitä
kasoja, joita oli kerääntynyt kadunkulmiin ja sokkeloihin. Mutta
ikäänkuin tuuli olisi sitä hurjemmaksi raivostunut, mitä vähemmän sille
oli jäänyt vaikutusalaa, ajoi se lumihiutaleita paksuina pyrypilvinä
korkealle ilmaan, levitti niitä tuhansiksi kiemuroiksi ja hajotti
lopulta joka taholle. Kolea, pimeä, jäätävän kylmä ilta oli juuri
sellainen, että se, jolla oli lämmin koti, turvautui leimuavan uunin
suojaan, kiittäen Jumalaa tästä siunauksesta, mutta kodittomalla ja
nälkiintyneellä raukalla ei ole tuommoisena iltana muuta neuvoa kuin
laskeutua maahan ja kuolla. Moni onneton heittää sellaiseen aikaan
henkensä kaduillamme, ja millaiset heidän rikoksensa lienevätkin,
pahempaan maailmaan he eivät ainakaan joutune.
Näin oli ulkonaisten asiain laita, kun rouva Corney, Oliverin
synnyinpaikkana kuvatun köyhäintalon emännöitsijä, istuutui hauskan
uunivalkean ääreen pienessä huoneessaan ja katseli mielihyvällä
pyöreätä pöytää, jolle oli asetettu muutamia astioita kaikkine
tarpeineen vanhanpuoleisen rouvan mielinautinnoksi. Rouva Corney
aikoi todellakin virkistää sieluansa kupposella teetä; ja kun hän
jälleen käänsi silmänsä uunia kohden, jossa kalkkein somin pikku
teekattila hyräili omaa, salaperäistä säveltään, eneni hänen sisällinen
mielihyvänsä, — niin, tosiaankin siihen määrään saakka, että rouva
Corney lopulta hymyili.
— Sanokaas muuta! lausui emäntä itsekseen ja nojautui kyynärpäällään
pöytää vasten, katsellen tulta miettiväisesti. Kyllä meillä kaikilla on
syytä olla kiitollisia, jos vaan tahdomme sen myöntää!
Rouva Corney pudisti synkästi päätään, ikäänkuin surkuttelisi niiden
köyhien henkistä sokeutta, jotka eivät sitä myöntäneet, pisti sitten
hopealusikan, joka oli hänen yksityistä omaisuuttansa, tinapeltisen
teesäiliön syvyyteen ja alkoi valmistaa juomaansa.
Miten pieni aihe kuitenkin voi häiritä heikkojen sielujemme rauhaa!
Mustasta teekannussa, joka oli hyvin pieni ja siis täyttyi pian,
valui rouva Corneyn pohtiessa siveellisiä kysymyksiä kuumaa vettä yli
reunojen, niin että hänen kättään hieman poltti.
— Vietävän kannu! huudahti arvoisa eukko, laskien sen kiireesti
hyppysistään; mokomakin kapine, johon mahtuu vaan pari kuppia! Kellä
voi olla hyötyä tuollaisesta hylystä? — paitsi, lisäsi hän hetken
kuluttua, — paitsi tällaisella yksinäisellä vaimoparalla. Voi sentään,
hyvä Jumala!
Näin voivotellen emäntä vaipui tuolilleen, nojasi kyynärpäänsä jälleen
pöytää vasten ja ajatteli yksinäistä asemaansa. Pieni teekannu ja ainoa
kuppipari olivat hänen sieluunsa herättäneet surullisia muistoja herra
Corneysta, joka ei vielä ollut maannut haudassa kuin viisikolmatta
vuotta, ja syvä liikutus valtasi hänet.
— Minä en saa koskaan enää sellaista! lausui hän synkästi. En koskaan
sen veroista!
Miesvainajaansako vai teekannua hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en
osaa varmaan sanoa. Luultavasti hänellä oli jälkimmäinen mielessään,
sillä puhuessaan hän oli luonnut katseensa teekannuun, johon heti
tarttuikin. Hän oli juuri ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisen, kun
huoneen ovelle hiljaa naputettiin.
— No, ettekö pääse sisään? huusi rouva äreästi. Kaiketi taas joku
ämmä on päättänyt kuolla, sillä juuri sen hetkenhän ne valitsevat,
jolloin minä olen ruualla. Älkää sinne ovelle jääkö kaapimaan lattiaa,
sieltähän te päästätte koko talven sisään! Mikä vaivaa nyt — häh?
— Ei mikään, hyvä rouva, ei mikään, vastasi miehen ääni.
— No ihme ja kumma! huudahti emäntä leppeämmin: tekö sieltä tulette,
herra Bumble?
— Teidän palvelijanne, hyvä rouva, lausui tämä kunnon mies, joka oli
jäänyt oven ulkopuolelle, ravistaakseen kenkänsä ja takkinsa puhtaiksi
lumesta ja nyt astui huoneeseen, toisessa kädessä kolmikulmainen hattu
ja toisessa mytty. Saanko sulkea oven, hyvä rouva?
Emännöitsijä oli häpeissään eikä tiennyt, mitä vastata, harkiten
mielessään, oliko oikein sopivaa puhua herra Bumblen kanssa kahden
kesken, suljettujen ovien takana. Bumble käytti hyväkseen tätä
epävarmuutta, ja kun häntä itseäänkin hieman paleli, sulki hän oven,
odottamatta siihen lupaa.
— Ilkeä ilma, herra Bumble, alkoi rouva Corney.
— Todellakin, ihan kelvoton, vastasi vahtimestari. Kerrassaan
sopimaton sää sille, jonka on liikkuminen ulkona. Olemme tänä iltana,
rouva Corney, jakaneet kaksikymmentä, sanoo: _kaksikymmentä_ naulaa
leipää sekä puolitoista juustoa, eivätkä köyhät sittenkään tyydy. Kovat
ajat on kunnallamme!
— Se on tietty se. Milloin he osaisivat tyytyä, herra Bumble? arveli
emäntä hörpäten teetä.
— Niin milloin? uudisti Bumble. Niinpä on täällä esimerkiksi muuan
mies, jolle katsoen hänen suureen perheeseensä annettiin koko naula
leipää ynnä samoin juustoa, runsaasti punnittuna. Mutta luuletteko
hänen olleen siitä kiitollisen? Ei sinnepäinkään! Mitä arvelette hänen
sanoneen? Hän rupesi kerjäämään hiiliä, vaikkapa hänelle annettaisiin
vaan sen verran kuin mahtuu nenäliinaan. Hiiliä! — Mitä hittoa se
hiilillä tekee? — Paistaisi niillä juustoa, luullakseni, sillä
nähkääs, hyvä rouva, kun kerjäläinen saa juustoa, niin se on vielä
paistettava, ennenkuin se oikein maistuu, ja sitten tullaan kerjäämään
lisää. Sellainen on noiden ihmisten tapa: vaikka saisivat esiliinansa
täyteen hiiliä, kyllä ne huomenna taas seisovat odottamassa samaa
eivätkä edes punastu häpeästä.
Rouva Corney lausui täysin yhtyvänsä niihin mielipiteisiin, joita
Bumble oli esittänyt, ja sitten tämä virkamies jatkoi:
— Ne käyvät kimppuun kuin piki ja terva. Toissapäivänä tuli eräs
mies — te olette ollut naimisissa, hyvä rouva, ja senvuoksi uskallan
sen teille kertoa — eräs mies, jolla oli päällään tuskin ainoatakaan
riepua (rouva Corney loi silmänsä alaspäin), tuli meidän ylijohtajamme
ovelle, juuri kun hänellä oli herrasväkeä luonaan päivällisellä, ja
mankui apua, sanokaas muuta, rouva Corney! Kun mies ei tahtonut mennä
tiehensä ja sellaisen läsnäolo tietysti häiritsi vieraita, toimitti
johtaja hänelle puoli kappaa perunoita ja pari korttelia kaurajauhoja.
— Laupias taivas, sanoi tuo kiittämätön heittiö, mitä apua minulla
tästä on? Yhtä hyvin voisitte antaa minulle rautapeltiset silmälasit.
— Hyvä on, sanoi meidän johtajamme, joka otti lahjan takaisin, te ette
täältä saa muuta. — Sitten minä kuolen kadulle, sanoi kerjäläinen. —
Mitä vielä, sen te jätätte tekemättä, sanoi johtaja.
— Ha, ha! Sukkelasti sanottu! Juuri niin onkin herra Grannettin tapa
puhua! huomautti emännöitsijä. No, entä sitten?
— Niin entä sitten! toisti vahtimestari. Hän meni lopulta matkoihinsa
ja kuoli todellakin kadulle. Siinä näkee oikein paatuneen kerjäläisen!
— Kyllä se on ihan uskomatonta! ihmetteli rouva Corney. Mutta
ettekö pidäkin almujen antamista vaivaistalon ulkopuolella oleville
kerjäläisille hyvin vahingollisena, herra Bumble? Te olette kokenut
mies ja tiedätte.
— Rouva Corney, vastasi vahtimestari hymyillen, kuten ainakin mies,
joka tuntee etevämmyytensä, almu köyhäintalon ulkopuolella tai toisin
sanoen, tuollainen avustus kadulla, jos sitä asianmukaisesti käytetään
— huomatkaa, hyvä rouva, asianmukaisesti —, on köyhäinhoidolle
arvaamattomaksi hyödyksi. Siinä kohden noudatetaan sitä kultaista
periaatetta, että köyhille annetaan juuri sitä, mitä ne eivät tarvitse,
ja siten ne väsytetään, jotta kerrankin lakkaavat pyytämästä.
— No ihme ja kumma! huudahti rouva Corney. Sepä vasta on mukava keino!
— Sitähän minäkin. Meidän kesken puhuen, jatkoi Bumble, tämä juuri
on periaatteemme; ja siinä juuri on syy, miksi aina, jos vaan satutte
lukemaan kirottujen sanomalehtien kertomuksia, saatte huomata, että
kaikille sairaille kerjäläisille on syötetty juustoa. Koko maassa
seurataan nykyään tätä tapaa. — Mutta toiselta puolen, lisäsi
vahtimestari, kumartuen avaamaan myttyään, tämä on virkasalaisuus,
josta ei saa puhua kuin viranomaisten kesken, jollaisia mekin olemme,
hyvä rouva. Tässä on viiniä, jota johtokunta on määrännyt sairaille
— oikeata portviiniä, joka on pantu pulloihin vasta tänä iltana —
kirkasta kuin peili, ilman pienintäkään sakkaa.
Bumble piti ensimmäistä pulloa ilmassa valoa vasten, ravisti sitä,
näyttääkseen sen puhtautta, laski sitten molemmat pullot eräälle
arkulle, kääri niiden ympärille nenäliinan, jossa ne oli tuonutkin,
pisti huolellisesti taskuunsa ja tarttui hattuunsa, ikäänkuin
lähteäkseen pois.
— Teille tulee nyt kylmä kävelymatka, herra Bumble, sanoi emännöitsijä.
— Kova tuuli siellä käy, vastasi Bumble ja käänsi takkinsa kauluksen
pystyyn, niin että pian nipistää korvat irti.
Rouva Corney katsahti pieneen teekattilaan ja sitten vahtimestariin,
joka lähestyi ovea, ja kun tämä yskähti, ikäänkuin ryhtyisi lausumaan
tavanmukaista "hyvää yötä", kysyi emännöitsijä, eikö hän olisi niin
hyvä ja joisi kupin teetä?
Bumble painoi heti kauluksen alas, laski hattunsa ja keppinsä tuolille
ja siirsi toisen tuolin pöydän ääreen. Hitaasti istuutuessaan hän
silmäili emäntää arvokkaasti. Tämä taas katseli pientä teekannua.
Vahtimestari yskäisi taas — tällä kertaa kovemmin kuin ennen.
— Makeaako? kysyi rouva Corney, ottaen käteensä sokeriastian.
— Hyvin makeaa, rouvaseni! vastasi Bumble ja kiinnitti katseensa
kysyjään. Jos koskaan köyhäintalon vahtimestari voi näyttää hellältä,
kyllä Bumble nyt oli hellä.
Tee oli valmista ja tarjottiin ääneti. Bumble levitti nenäliinansa
polvilleen, jotteivät vehnäleivän murut tahraisi kiiltäviä
polvihousuja, ja alkoi syödä ja juoda mielin määrin; tätä mieluisaa
toimitusta hän joskus keskeytti syvällä huokauksella, joka ei lainkaan
vahingoittanut hänen ruokahaluaan, vaan näytti helpottavan hänen
ponnistuksiaan syömä- ja juomahommassa.
— Teillä on näen minä kissa, hyvä rouva, lausui Bumble luoden silmänsä
sen sukuiseen eläimeen, joka lämmitteli tulen edessä pienen perheensä
ympäröimänä, ja poikasiakin, kuten huomaan.
— Ette voi uskoa, kuinka rakastan näitä eläimiä, vastasi emäntä. Ne
ovat niin onnellisia, iloisia ja sukkelia, että ovat oikein minun
seuranani.
— Hyvin somia luontokappaleita, myönsi vahtimestari, ja niin
kodikkaita.
— Niin ihan! huudahti rouva Corney innostuneena; niin kiintyneitä
kotiinsa, että on oikein ihanaa niitä katsella.
— Hyvä rouva Corney, lausui nyt Bumble, lyöden ikäänkuin tahtia
teelusikalla, minä vaan lausun sen mielipiteen, että se kissa tai
kissanpoika, jolla on onni asua teidän luonanne, olisi aika aasi, ellei
se osaisi olla kotiinsa mieltynyt.
— No, no, herra Bumble! huomautti emäntä ujosti.
— Miksi ei saisi suoraan sanoa, mitä on mielessä? jatkoi vahtimestari,
heiluttaen lusikkaansa ihastuneen sulavasti, jolloin mies on naisesta
ihan vastustamaton; niin, ellei se elukka olisi kiintynyt kotiinsa,
hukuttaisin itse sen mielelläni.
— Te olette julma mies, sanoi rouva Corney vilkkaasti ja ojensi
kätensä, ottaakseen vahtimestarin kupin, ja päälle päätteeksi
kovasydäminen.
— Vai kovasydäminen! kummeksi Bumble sanomatta muuta, mutta antaessaan
kuppinsa hän puristi rouva Corneyn pikkusormea, taputti kämmenellään
pari kertaa kirjaeltuja liivejään, huokasi syvään ja siirsi vähän
tuoliaan tulen luota.
Lukija huomatkoon, että pöytä oli pyöreä. Koska rouva Corney ja herra
Bumble olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiaan, kasvot tuleen päin
niin on helposti ymmärrettävissä, että Bumblen siirtyessä kauemmaksi
tulen luota, mutta kuitenkin pysyessä pöydän ääressä heidän välinsä
suureni. Ymmärtävä lukija kaiketi kummeksii tätä menettelyä ja pitää
sitä suurena itsekieltäymyksenä Bumblen puolelta, varsinkin kun tätä
herrasmiestä, niin sanoakseni, aika, paikka ja tilaisuus houkutteli
lausumaan muutamia helliä, tyhjänpäiväisiä puheenparsia, jotka sopivat
ajattelemattomien, nuorien keikarien sanottaviksi, mutta alentavat
rauhantuomarin, valtiopäivämiehen, valtioministerin, loordimajorin
ja muiden korkeiden virkamiesten arvoa ja kaikkein vähimmän ovat
sopusoinnussa sen mahtipontisuuden ja vakavuuden kanssa, minkä pitää
ilmetä kaikkein ankarimmassa viranomaisessa, nimittäin köyhäintalon
vahtimestarissa.
Mikä tarkoitus Bumblella muuten lie ollutkin — epäilemättä se oli
ylevää laatua — niin, mikä tahansa se lienee ollut, mutta kovaksi
onneksi, kuten jo mainitsin, pöytä oli pyöreä. Kun siis Bumble yhä
siirteli tuoliaan pitkin pöydän reunaa, alkoi hän tietysti uudestaan
lähestyä rouva Corneyta. ja vaeltaessaan siten kaaressa yhä eteenpäin
hän joutui lopulta ihan liki arvoisaa emäntää. Molemmat tuolit
kolahtivat yhteen, ja Bumblen kiertomatka päättyi.
Jos rouva Corney nyt olisi siirtänyt tuolinsa oikealle päin, olisi tuli
häntä korventanut; ja jos hän taas olisi kääntynyt vasemmalle, olisi
hän luiskahtanut suoraa päätä Bumblen syliin. Mutta kun hän oli älykäs
nainen, joka tuollaisessa tilanteessa heti äkkää seuraukset, jäi hän
paikalleen ja tarjosi kunnan virkamiehelle toisen kupin teetä.
— Kovasydäminenkö, vai niin, rouva Corney! lausui Bumble, sekoittaen
teetään ja katsoen emäntää kasvoihin; oletteko te puolestanne
kovasydäminen?
— Voi, voi, sentään! huudahti rouva Corney, kuinka saattaa naimaton
mies niin kysyä! Miksi sitä kysytte, herra Bumble?
Vahtimestari joi teensä viimeiseen tippaan saakka, söi voileipänsä,
ravisti muruset polviltaan, pyyhki suupielensä puhtaiksi ja painoi
rouva Corneyn huulille säädyllisen suudelman.
— Herra Bumble, nuhteli tämä arvokas nainen hiljaa kuiskaten, sillä
kauhusta hän melkein oli menettänyt äänensä, herra Bumble, minä huudan!
Vahtimestari ei vastannut siihen mitään, vaan kiersi käsivartensa
hitaasti ja juhlallisesti mielitiettynsä vartalon ympärille.
Koska rouva Corney oli uhannut huutaa, niin hän kai olisikin
kiljahtanut tämän uuden loukkauksen johdosta, ellei se olisi käynyt
tarpeettomaksi sen kautta, että ovelle äkkiä naputettiin. Heti kun
Bumble tämän kuuli, ponnahti hän sukkelasti tuolilta ja hyökkäsi
viinipullojen ääreen, joita hän sitten oli pyyhkivinään puhtaiksi
tomusta. Rouva Corney huusi sillä välin äreästi: Tulkaa sisään!
Tässä kohden voimme huomata miten merkillinen vaikutus äkillisellä
hämmästyksellä on äskeisen pelon jälkeen: hänen äänensä oli taas saanut
entisen voimansa ja pontensa.
— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, sanoi vanha näivettynyt köyhäintalon
eukko ja pisti rumat kasvonsa ovesta sisään; vanha Sally on
kuolemaisillaan.
— Entä sitten, mitä te minua haette? tokaisi emäntä suuttuneena. Enhän
minä voi sitä hengissä pitää, vai mitä?
— Ette tietysti, hyvä rouva, vastasi eukko, ei sitä kukaan voi. Hän
on jo ulkopuolella ihmisapua. Olen nähnyt jo hyvin monen kuolevan,
pienistä lapsista suuriin tukeviin miehiin asti, niin että jotenkin
tarkoin huomaan, milloin kuolema tekee tuloaan. Mutta Sallyn sielu
on levoton ja tuskissa, ja kun hän välistä saa siunaaman aikaa lepoa
kovista vaivoistaan, niin hän sanoo, että tahtoisi ilmoittaa teille
jotakin. Hän ei voi kuolla rauhassa, ennenkuin tulette, hyvä rouva.
Tällaisen kutsun saatuaan rouva Corney alkoi hurjasti manata vanhoja
ämmiä, jotka eivät osanneet edes kuolla vaivaamatta parempia ihmisiä ja
johtajiaan, kääriytyi sitten kiireesti paksuun saaliin, pyysi Bumblea
jäämään odottamaan, kunnes tulisi takaisin, ja käski sanantuojan astua
reippaasti edeltä, jotta vielä tänä yönä päästäisiin perille. Huonoa
tuultansa rouva Corney purki vielä heidän lähdettyäänkin, torumalla
eukkoa juurta jaksain.
Kun Bumble siten oli jäänyt huoneeseen yksin menetteli hän siellä
jotenkin omituisesti. Hän avasi kaapin, laski, montako teelusikkaa oli,
punnitsi kädessään sokeripihtiä ja tarkasteli kaikin puolin erästä
hopeaista maitokannua, päästäkseen selville, oliko se todellakin
hopeata. Tyydytettyään uteliaisuutensa kaikissa näissä kohdissa hän
pani kolmikulmaisen hatun päähänsä kallelleen, kuten on kenraalien
tapa ja tanssi neljään kertaa pöydän ympäri hyvin arvokkaasti. Tämän
harvinaisen ponnistuksen jälkeen hän taas otti hatun päästään, asettui
hajasäärin seisomaan selkä uuniin päin ja näytti hengessään arvioivan
huoneen koko sisustusta.