Murto.
— Halloo! huusi luja, karkea ääni heti, kun he olivat astuneet
eteiseen.
— Älä nyt hiidessä nosta sellaista melua! vastasi Sikes ja telkesi
oven. Toimita tänne valoa, Toby.
— Ahaa, toveri! sanoi sama ääni. Kynttilä, Barney, kuuletko? Näytä
herralle tietä, Barney, mutta herää ensin itse, jos niin suvaitset!
Puhuja tuntui heittävän saapaspihdin tai jonkun sentapaisen esineen
sitä henkilöä kohti, jota tahdottiin saada heräämään; sillä joku iso
puukappale kuului putoavan lattiaan, ja sitten seurasi epäselvää
murinaa, ikäänkuin joku juuri heräisi unestaan.
— Etkö sinä vielä kuule? huusi sama ääni. Täällä on Bill Sikes
eteisessä eikä kukaan ole häntä vastaanottamassa, ja sinä vetelet siinä
unta, ikäänkuin olisit hotkaissut ainakin seitsemän annosta ooppiumia
nahkoihisi! Saatko jo silmäsi auki vai tahdotko jotakin kovempaa
kalloosi?
Pari tohvelipohjaista jalkaa sipsutti nyt, kiireesti lattian poikki,
ja oikeanpuoleisesta ovesta ilmestyi ensin heikkoa valoa ja sitten
sama henkilö, joka tässä kertomuksessa jo on esiintynyt Saffron Hillin
kapakan honottavana viinurina.
— Herra Sikes, huudahti Barney iloisesti, mutta ehkä vaan
teeskennellen; tervetuloa, herra, astukaa sisään!
— Kas niin, kömmi nyt sinä ensin, sanoi Sikes sysäten Oliveria
edellään. Lähde vaan liikkeelle, muuten survon kantapääsi mäsäksi!
Kiroten pojan hitaisuutta Sikes sai Oliverin sysätyksi matalaan,
pimeään huoneeseen, jossa oli savuava kamiina, muutamia rikkinäisiä
tuoleja, pöytä sekä hyvin törkeän näköinen vuode. Siinä virui
selällään muuan mies, jalat nostettuina vuoteen alapään laidalle,
niin että ne olivat päätä paljoa ylempänä, ja suussa hänellä oli
pitkä savipiippu. Hänellä oli yllään nuuskanvärinen takki, jossa oli
suuret messinkinapit, sitruunankeltainen kaulaliina, karkeat, kirjavat
liivit sekä keltaiset housut Herra Crackitilla, sillä se hän oli, ei
ollut kovin paljon tukkaa eikä partaa, mutta se vähä, mikä hänellä
oli päässään tai kasvoissaan, oli punertavan väristä ja kierretty
pitkiksi, korkkiruuvin muotoisiksi suortuviksi, joita hän joskus
kaapi likaisilla, vaskisormusten koristamilla sormillaan. Mitaltaan
hän oli hieman yli keskisuuruuden, ja hänen jalkansa olivat ohuet
kuin tulitikut; mutta tämä asianhaara ei häntä estänyt ihailemasta
pitkävartisia saappaitaan, joita hän nyt, niiden ylevässä asemassa,
katseli nähtävällä mielihyvällä.
— Bill poikaseni, sanoi tämä olento, kääntäen päätään ovea kohti,
minua ilahuttaa nähdä sinua. Minä jo pelkäsin, että olet luopunut koko
hommasta, ja siinä tapauksessa minun olisi täytynyt yksinäni panna
alttiiksi oma kallisarvoinen persoonani. Äläppäs!
Tämän viimeisen huudahduksen hän lausui hyvin kummastuneen näköisenä,
kun hänen silmänsä sattuivat Oliveriin, jota Toby Crackit nyt alkoi
tarkastella istualtaan.
— Poika se on — ymmärräthän, se niin! huomautti Sikes ja siirsi
tuolinsa lähemmä tulta.
— Herra Faginin poika, selitti Barney virnistäen.
— Vai niin, vai Faginilta! lausui Toby, katsellen Oliveria kiireestä
kantapäähän. Tuleepa tuosta oikein kullan arvoinen taituri, jos on
tarvis nipistää jotakin ämmien hameensäkeistä kirkonmenojen aikana. Sen
viaton naama on sama kuin pääoma.
— No, anna olla, keskeytti Sikes äreästi, kumartui ystävänsä puoleen
ja kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, joista Crackit purskahti
kimeään nauruun ja kunnioitti Oliveria pitkällä, ihmettelevällä
katseella.
— Ja nyt, sanoi Sikes, jälleen istuutuen, jos teillä on mitään
syötävää tai juotavaa, niin älkää kuhnailko! Siitä tulisi lisää ryhtiä,
ainakin minulle. Istu tänne uunin ääreen, poika, ja lepää vähän: sillä
tänä yönä sinun on taas lähdettävä liikkeelle, vaikk'ei kovin kauas.
Oliver katsahti Sikesiin arasti, nosti tuolin lähelle uunia ja nojasi
kivistävää päätänsä käsiään vasten, tuskin tietäen, missä oli tai mitä
hänen ympärillään tapahtui.
— Kas tässä! sanoi Toby, kun nuori juutalainen toi pöydälle ruuan
jäännöksiä ynnä pullon. Juokaamme hyvien markkinain malja! Hän nousi
seisaalle maljan kunniaksi, laski piippunsa varovasti nurkkaan,
lähestyi pöytää, täytti lasin viinalla ja tyhjensi sen. Sikes seurasi
esimerkkiä.
— Tippanen pojallekin, lausui Toby ja kaatoi viinilasiin vähän viinaa.
Kallista kurkkuusi, viaton sielu!
— Oikeastaan minä — vakuutteli Oliver, katsoen Tobyyn rukoilevasti;
minä en oikein —.
— Anna pisara mennä! uudisti Toby. Luuletko, etten ymmärrä, mikä tekee
sinulle hyvää? Bill, käske sitä juomaan.
— Lienee parasta, että tottelet, sanoi Sikes ja taputti toista
laskuaan. Hitto vie, eikö tuosta ole enemmän kiusaa kuin kokonaisesta
komppaniasta Taskuveijareita? Juo, senkin kallittava vintiö, juo, sanon
minä!
Pelästyneenä molempien miesten uhkauksista Oliver tyhjensi äkkiä lasin
sisällyksen ja joutui heti suonenvetoiseen yskänpuuskaan, joka huvitti
suuresti Barneytä ja Crackitia, saaden yrmeän Sikesinkin hymyilemään.
Kun Sikes sitten Oli tyydyttänyt nälkänsä, heittäytyivät molemmat
rosvot pitkälleen parille tuolille nukkuakseen vähän aikaa. Oliver,
joka ei voinut syödä muuta kuin pienen palasen leipää, jäi istumaan
paikalleen tulen ääreen, ja Barney suoristihe lattialle, liki kamiinan
syrjää, käärittynä vuoteenpeitteeseen.
He nukkuivat tai ainakin näyttivät nukkuvan hetken aikaa, sillä kukaan
ei liikkunut paitsi Barney, joka pari kertaa nousi lisäämään hiiliä
kamiinaan. Oliver vaipui raskaaseen uneen, jossa hän oli harhailevinaan
pitkin pimeitä kujia, synkkiä hautuumaita ja muita sinä päivänä
näkemiään paikkoja, mutta äkkiä hänet herätti Toby Crackit, joka nousi
makuulta ja ilmoitti, että kello oli jo puoli kaksi.
Silmänräpäyksessä olivat toisetkin jalkeilla ja ryhtyivät
matkavalmistuksiin. Sikes ja Crackit käärivät kaulansa ja leukansa
suuriin, tummiin liinoihin ja ottivat, ylleen päällystakkinsa, ja
Barney avasi kaapin, josta otti esille kaikenlaisia työkaluja ja pisti
ne kiireesti heidän taskuihinsa.
— Paukkurit tänne, Barney! sanoi Toby.
— Tässä ne ovat, vastasi Barney näyttäen paria pistoolia. Te olette
itse ne ladannut.
— Hyvä, hyvä, sanoi Toby, sujahuttaen ne taskuunsa. Entäs pihdit?
— Ne ovat jo minulla, selitti Sikes.
— Tiirikat, meisselit, salalyhdyt — onko kaikki kunnossa? kysyi
Crackit, kiinnittäen käyräpäisen sorkkaraudan takkinsa sisäpuolelle
ommeltuun nauhaan.
— Kaikki on kuten pitääkin, vastasi hänen toverinsa. Anna tänne
palikat, Barney; nyt on jo aika lähteä.
Barney toi hänelle kaksi tukevaa nuijaa, joista Sikes antoi loisen
Tobylle; sitten hän kääri Oliverin hartioille ennenmainitun vaipan.
— Kas niin! huudahti Sikes ja ojensi kätensä.
Oliver, joka oli aivan pökerryksissä ponnistuksesta, ummehtuneesta
ilmasta ja saamastaan ryypystä, antoi hänelle kätensä vastustelematta.
— Tartu hänen toiseen käteensä, Toby, sanoi Sikes. Barney, mene
tähystämään!
Tämä meni ulos ja palasi pian ilmoittaen, että kaikki oli hiljaa.
Molemmat rosvot lähtivät siis liikkeelle, Oliver keskellään, ja
suljettuaan oven Barney kääriytyi jälleen peittoonsa ja makasi pian
syvässä unessa.
Yö oli sysimusta. Sumu oli yhä tihennyt, ja vaikk'ei satanut, oli
ilma kuitenkin niin kostea, että Oliverin tukka ja kulmakarvat pian
kävivät ihan kankeiksi niistä puoleksi jäätyneistä vesihöyryistä, jotka
täyttivät ilman. He menivät sillan yli sitä valoa kohti, joka oli
näkynyt edellisenä iltana. Matka ei ollut pitkä, ja siten he olivat
pian saapuneet Chertseyhin.
— Mennään vaan läpi kaupungin! kuiskasi Sikes. Tällaisena yönä ei
ketään ole liikkeellä meitä näkemässä.
Toby suostui siihen, ja he kulkivat nopeasti pitkin pienen kaupungin
pääkatua, joka tähän aikaan oli aivan autio. Siellä täällä
välkkyi valoa jostakin sänkykamarista, ja joskus kuului käheätä
koiranhaukuntaa. Mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt, ja kellon
lyödessä kaksi he jo olivat kaupungin ulkopuolella.
Kiireisin askelin ne nyt poikkesivat eräälle ajotielle, joka vei
vasemmalle. Noin neljännesmailin astuttuaan he pysähtyivät yksinäisen
talon eteen, jota ympäröi korkea kiviaita. Toby Crackit kiipesi sen
harjalle suoraa päätä, ennenkuin ehti edes henkeäkään vetää.
— Nyt poika tänne! sanoi Toby. Puske se ylös, kyllä minä sen korjaan.
Ennenkuin Oliver kerkesi ajattelemaankaan, sieppasi Sikes häntä
kainalosta ja samassa makasivat hän ja Toby aidan sisäpuolella
ruohossa. Sikes tuli pian perässä, ja sitten he varovasti hiipivät
rakennusta kohti. Nyt Oliver älysi ensi kerran, että heidän yöllisen
retkensä tarkoituksena oli murtovarkaus ja ehkä murhakin. Kauhun
valtaamana hän pani kätensä ristiin ja päästi vasten tahtoaankin
puolinaisen tuskanhuudon. Hänen silmissään musteni; kylmä hiki peitti
hänen kelmeät kasvonsa; hän oli kuin halvattu ja vaipui polvilleen.
— Nouse pystyyn! puhisi Sikes, joka värisi raivosta ja veti taskustaan
pistoolin; ylös heti, tai muuten ammun aivot kallostasi!
— Jumalan tähden antakaa minun mennä! pyysi Oliver, päästäkää minut
irti, vaikka kuolisin tuolla ulkona! En minä koskaan enää tule
Lontooseen! Armahtakaa minua älkääkä pakottako minua varkaaksi.
Kaikkien niiden hyvien enkelien tähden, jotka asuvat taivaassa,
armahtakaa minua!
Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, kirosi kauheasti ja viritti jo
pistoolin, mutta samassa Toby löi sen maahan hänen kädestään, painoi
kätensä Oliverin suuta vasten ja laahasi hänet talon luo.
— Hiljaa! lausui Toby, se tapa ei sovi täällä. Jos vielä kerran avaat
suusi, lyön sinua nuijalla päähän, ja se keino on yhtä varma eikä
suotta herätä melua. Kuules, Bill, riko nyt tuo luukku! Kyllä minä
olen vanhempienkin miesten nähnyt juonittelevan tällä tapaa kylmänä
yönä, mutta tottahan talttuu. Sikes kiroili Faginia, joka oli hänelle
toimittanut tärkeään yritykseen tuollaisen pojan kuin Oliver, ja teki
sorkkaraudalla voimainsa takaa työtä, mutta ilman huomattavaa meteliä;
muutamien ponnistusten jälkeen, joita Tobykin auttoi, kääntyi puheena
oleva luukku auki. Se oli pieni ristikkoakkuna talon takasivulla, noin
viisi jalkaa korkealla maasta, ja kuului vähäiseen pesutupaan eli
panimohuoneeseen, joka oli käytävän päässä. Aukko oli niin pieni ettei
talon puolesta oltu arveltu sen tarvitsevan varmempaa suojaa; mutta se
oli sentään siksi iso, että Oliverin kokoinen poika siitä voi päästä
sisään. Kun Sikes taitavasti käsitteli vehjettänsä, oli ristikkokin
pian irrotettu, niin että aukko oli vapaa.
— Kuule nyt, pikku veijari! kuiskasi Sikes, ottaen esille salalyhdyn,
jonka valon hän käänsi suoraan vasten Oliverin kasvoja. Pistän sinut
tuosta sisään. Ota tämä lyhty, astu hiljaa ylös portaita ja sitten
suoraan käytävän läpi pääovelle. Sen sinä avaat ja päästät meidät
sisään.
— Se on teljetty poikkitangolla, johon et kai ulotu, huomautti Toby.
Nouse siis tuolille; eteisessä niitä on kolme kappaletta, ja kaikissa
on vanhan rouvan komea vaakuna, sininen sarvikuono ja kultainen harava.
— Etkö voi olla vaiti? ärjäsi Sikes uhkaavasti. Onko pesutuvan ovi
auki?
— Ihan ammollaan, vastasi Toby, katsottuaan akkunasta sisään. Onpa
se hassua — ne jättävät oven auki sitä varten, että koira, jonka
makuupaikka on täällä, pääsisi jalottelemaan käytävässä, kun ei
sitä enää nukuta. Hah, haa, Barney sai sen eilisiltana niin somasti
houkutelluksi täältä pois!
Vaikka Crackit puhui niin hiljaa, että hänen sanojaan tuskin kuuli,
ja hihitti melkein äänettömästi, käski Sikes kuitenkin tylysti häntä
vaikenemaan ja ryhtymään työhön. Toby totteli käskyä, otti salalyhtynsä
esille, pani sen maahan, ja nojautui sitten eteenpäin, pää akkunan
alareunaa vasten ja kädet lujasti kiinni polvissa, niin että hänen
selkänsä oli kuin siltana. Sikes nousikin heti hänen selkäänsä ja
sysäsi Oliverin aukosta sisälle jalat edellä eikä päästänyt irti hänen
kaulustaan, ennenkuin Oliver seisoi turvallisesti lattialla.
— Ota tämä lyhty, sanoi Sikes, silmäiltyään huonetta. Näetkö edessäsi
portaat?
— Melkein puolikuolleena vastasi Oliver myöntäen, ja Sikes viittasi
pistoolinpiipulla käytävän toista päätä kohti ja huomautti hänelle
vielä, että hänet saattoi täältä akkunasta ampua käytävän toiseen
päähän asti ja että jos hän vähänkään juonittelisi, niin ammuttaisiin
hänet heti kuoliaaksi.
— Siihen ei kulu minuuttiakaan, sanoi vielä Sikes. Heti kun sinut
päästän kädestäni, toimitat tehtäväsi. Vaiti!
— Mitä se on? kysyi toinen.
He kuuntelivat tarkasti.
— Ei mitään, sanoi Sikes ja päästi Oliverin lähtemään. Eteenpäin mars!
Sillä lyhyellä ajalla, jona Oliverilla oli tilaisuutta malttaa
mieltänsä, hän oli tehnyt lujan päätöksen rientää ylös portaita ja
nostaa melua, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Tässä mielessä hän lähti
astumaan varmoin, tosin äänettömin askelin.
— Tule takaisin! huusi Sikes äkkiä kovaa. Takaisin, kuuletko?
Pelästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä ja kovasta huudosta,
joka kuului heti sen jälkeen, Oliver pudotti lyhtynsä eikä tiennyt,
pitikö mennä eteenpäin vai paeta takaisin.
Sama huuto uudistui — kynttilän valoa häämötti — portaitten yläpäässä
näkyi pari pelästynyttä, puoleksi pukeutunutta miestä — välähdys —
pamaus — savua — romahdus, ikäänkuin jotakin olisi särkynyt — ja
sitten hän horjui takaperin.
Sikes oli hetkeksi hävinnyt; mutta pian hän taas ilmestyi akkunaan
ja tarttui Oliverin kaulukseen, ennenkuin savu oli ehtinyt haihtua.
Hän laukaisi oman pistoolinsa miehiä kohti, jotka jo peräytyivät, ja
tempasi pojan ylös akkunasta.
— Pidä paremmin kiinni minusta, sanoi Sikes, vetäessään hänet
akkunasta ulos. Anna tänne kaulaliina! Ne ovat osuneet häneen. Riennä,
Toby! Pojasta juoksee niin kirotusti verta.
Oliver kuuli kimeän kellon soivan, ja siihen liittyi ampuma-aseiden
paukkina ja juoksevain ihmisten kirkuna — sitten hän tunsi itseään
kiireesti kannettavan pitkin epätasaista maata. Vähitellen kuului
meteli yhä kauempaa, kuolettava kylmyys värisytti hänen ruumistaan —
eikä hän enää nähnyt eikä kuullut mitään.