Matkalla.
Aamu oli kolea ja myrskyinen. Satoi ja tuuli ankarasti, ja taivaalla
ajelehti synkkiä pilviä. Koko yön kestänyt sade oli kerännyt kaduille
isoja vesilätäköitä, ja katuojat olivat tulvillaan. Alkava päivä
sarasti jo taivaanrannalla, mutta sen kalpea kajastus synkensi vain
ympäristöä heikentämällä kaasulyhtyjen valoa ja antamalla omituisen
kalsean ja ikävän värivivahteen talojen märille katoille ja autioille
kaduille. Tässä kaupunginosassa ei näkynyt liikkeellä ainoatakaan
elävää olentoa. Kaikki ikkunat olivat tarkoin suljetut, ja kadut, joita
he kulkivat, olivat tyhjät ja äänettömät.
Kun he olivat saapuneet tielle, joka johtaa Bethnal Greenistä
maaseudulle, alkoi päivä vihdoinkin tehdä tuloaan. Monet lyhdyt oli
jo sammutettu; muutamia kuormavaunuja laahusti verkalleen Lontoota
kohden, ja niiden ohitse ajoi silloin tällöin umpinainen postivaunu,
jonka ajaja huitaisi sivumennen piiskallaan unisia maalaismiehiä,
jotka väistämällä väärälle puolen tietä estivät mahdollisesti hänet
saapumasta ajoissa perille. Kapakat, joissa kaasulamput vielä
paloivat, olivat jo avoinna. Vähitellen aukenivat kauppapuoditkin,
ja yksinäisiä jalkamiehiä tuli heitä vastaan. Sitten ilmestyi
kokonaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat matkalla työpaikkoihinsa;
miehiä ja naisia kantaen kalakoreja päänsä päällä; aasien vetämiä
vihanneskärryjä; maalaisten rattaita, joissa oli kuormana eläviä
eläimiä ja kokonaisia naudanruhoja; maidonmyyjiä sankoilleen sekä
loppumaton jono ihmisiä, jotka kuljettivat erilaisia elintarpeita
itäisiin esikaupunkeihin. Kun he lähestyivät Cityä, kävi melu ja
liikenne yhä vilkkaammaksi, ja heidän saapuessaan Smithfieldin
läheisille kaduille hälinä paisui kiireiseksi, korvia huumaavaksi
kohinaksi. Nyt oli niin valoisa kuin tuollaisena pilvisenä päivänä
saattoi olla, ja puolet Lontoon asukkaista oli jo ryhtynyt puuhiinsa.
Sikes kiiruhti pitkin Sun- ja Crown-katuja, oikaisi Finsburyn puiston
halki ja suuntasi kulkunsa Chiswell-katua myöten Barbicaniin, sieltä
Long Laneen ja vihdoin Smithfieldin torille, josta päin kuului niin
epäsointuisia ääniä, että Oliveria ihmetytti.
Oli toripäivä. Maassa oli lokaa ja liejua nilkkoja myöten, ja tiheä
usva, joka lakkaamatta nousi eläinten höyryävistä ruumiista, sekaantui
sumuun, joka näytti lepäävän kattojen varassa torin yllä. Kaikki
karsinat keskellä suurta karjatoria sekä monet tilapäiset, joita oli
pystytetty sinne tänne, olivat täynnä lampaita, ja vesikaukaloiden
ääreen sidottuina seisoi härkiä ja lehmiä pitkissä riveissä.
Maalaisia, teurastajia, kirjakauppiaita, katukaupustelijoita, poikia,
varkaita, vetelehtijöitä ja irtolaisia liikuskeli kaikkialla tiheänä
ihmisjoukkona. Karjakauppiaitten vihellykset, koirien haukunta, härkien
mylvintä ja ammuminen, lammasten määkyminen ja sikojen röhkinä ja
kiljahdukset, kaupustelijain huudot, hoilaus, kiroukset ja riidanrähinä
joka taholla, kapakoista kuuluva kellojen kilinä ja äänten sorina,
tungos, juokseminen, ajaminen, tappelu ja räikeä meteli, jota kuului
eri puolilta toria, ja likaiset, renttumaiset ja siistimättömät oliot,
jotka lakkaamatta joko tunkivat joukkoon tai työntyivät siitä ulos —
kaikki tämä muodosti näyn, jonka sekasortoisuus vaikutti huumaavasti.
Laahaten Oliveria mukanaan Sikes raivasi kyynärpäillään tietä tiheimmän
tungoksen läpi eikä kiinnittänyt suurtakaan huomiota kirjavaan
näytelmään, joka niin kovin kummastutti poikaa. Pari kolme kertaa hän
nyökkäsi vastaantuleville tutuille, jotka kutsuivat häntä haukkaamaan
hiukan einettä heidän kanssaan, mutta Sikes vastasi kieltävästi ja
jatkoi väsymättä kulkuaan, kunnes he olivat päässeet pois tungoksesta
ja saapuneet Hosier Lanen kautta Holborniin.
— No niin, junkkari! sanoi Sikes vilkaisten Pyhän Andreaksen kirkon
torniin — kello on kohta seitsemän! — Sinun on parannettava vauhtia.
No, älä siinä nahjustele, senkin laiskuri.
Herra Sikes vahvisti sanojaan puristamalla lujasti nuoren seuralaisensa
rannetta, ja Oliver koetti parhaansa mukaan pysytellä herransa rinnalla
rientäen eteenpäin puolittain juosten, puolittain kävellen. Tätä
menoa he jatkoivat, kunnes olivat sivuuttaneet Hyde Parkin kulman
ja saapuneet Kensingtonin tielle, jolloin Sikes hiljensi kulkuaan
odottaakseen erästä tyhjää kuormavaunua, joka oli tulossa heidän
takanaan. Nähdessään siinä nimen "Hounslow" hän kysyi ajomieheltä niin
kohteliaasti kuin osasi, eikö tämä ottaisi heitä mukaansa Isleworthiin
asti.
— Nouskaa vain vaunuihin, vastasi mies. Onko tuo teidän poikanne?
— Kyllä se on minun, vastasi Sikes katsahtaen tuimasti Oliveriin ja
pistäen ikäänkuin huomaamattaan kätensä siihen taskuun, jossa pistooli
oli.
— Isäsi kävelee ehkä liian nopeasti, vai mitä, nuori mies? kysyi
ajuri, joka huomasi, että Oliver oli kovin hengästynyt.
— Eikös mitä! tokaisi Sikes. Hän on tottunut sellaiseen. Kas niin,
annahan kätesi tänne, Ned, ja hyppää ylös!
Näin sanoen hän auttoi Oliverin vaunuihin, ja ajomies osoitti erästä
säkkikasaa ja kehoitti poikaa panemaan siihen levolle. Heidän ajaessaan
useitten mailinpatsaitten ohi Oliver kummasteli yhä enemmän, mihin
he oikeastaan olivat matkalla. Viimein he saapuivat erään pienen
ravintolan kohdalle, jonka nimi oli "Vaunut ja hevoset", ja vähän
matkaa siitä oli tienristeys. Kuormavaunut pysähtyivät tähän. Sikes
astui kiireesti maahan pitäen kaiken aikaa Oliveria kädestä. Sitten
hän nosti pojan alas silmäten tätä vihaisesti ja taputteli toista
sivutaskuaan.
— Hyvästi, poika, sanoi ajomies.
— Hän on semmoinen jurottaja, vastasi Sikes ravistaen Oliveria. Oikea
härkäpää! Älkää välittäkö hänestä!
— Mitäpä minä siitä, vastasi ajomies nousten taas vaunuihinsa. Näkyy
tulevan kaunis päivä. — Sitten hän ajoi tiehensä.
Sikes odotti, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä, ja alkoi sitten
taluttaa Oliveria edelleen. Kuljeskeltuaan pari tuntia sinne tänne
maaseudulla he saapuivat viimein erääseen kaupunkiin. Siellä he menivät
muutamaan tahraisella nimikilvellä varustettuun kapakkaan, jossa Sikes
tilasi päivällistä. Anniskeluhuone oli vanha ja matala, ja sen kattoa
kannatti paksu hirsi. Lieden ääreen oli sijoitettu korkeaselkäisiä
tuoleja, joilla istui muutamia työpukuisia miehiä poltellen ja juoden.
He eivät välittäneet vähääkään Oliverista eivätkä paljoa Sikesistäkään,
ja koska tämä suhtautui samoin heihin, niin hän istuutui nuoren
toverinsa kanssa erääseen nurkkaan, jossa he saivat olla rauhassa.
Päivälliseksi heille tuotiin kylmää liharuokaa, ja sen syötyään he
jäivät paikoilleen istumaan. Kun Sikes poltti piipullisen toisensa
perästä, niin Oliver alkoi jo luulla heidän matkansa päättyneen. Pitkän
kävelyn uuvuttamana ja tupakansavun huumaamana hän viimein nukahti ja
vaipui vähitellen sikeään uneen. Oli jo aivan pimeä, kun Sikes töykkäsi
hänet hereille. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi seuralaisensa
joutuneen olutpullon ääressä vilkkaaseen keskusteluun erään työmiehen
kanssa.
— Olette siis matkalla Lower Hallifordiin, vai kuinka? kysyt Sikes.
— Niin olen, vastasi mies, jossa näkyi jonkunverran väkevien juomien
vaikutusta, enkä siinä kovin kauan siekailekaan. Hevosellani ei ole nyt
kuormaa vedettävänä, niinkuin huomenna tulee olemaan, ja siksi aionkin
ajaa aika vauhtia. Hevoseni malja! Se on komea eläin!
— Voitteko ottaa minut ja poikani mukaanne? kysyi Sikes työntäen
olutpullon uuden ystävänsä eteen.
— Jos heti lähdette, niin voinpa kyllä, vastasi mies. Hallifordiinko
tekin aiotte?
— En, vaan Sheppertoniin, vastasi Sikes.
— Olen käytettävissänne niin pitkälle kuin matkani riittää, sanoi
toinen. Onko kaikki maksettu, Becky?
— On, tuo herra on maksanut, vastasi tyttö.
— Mitä kummaa! huudahti mies juopuneen arvokkuudella. Se ei käy päinsä.
— Miksi ei? kysyi Sikes. Tehän teette meille palveluksen. Enkö minä
saisi vastalahjaksi tarjota teille olutryyppyä?
Vieras harkitsi tätä hetken aikaa syvämietteisen näköisenä ja tarttui
sitten Sikesin käteen vakuuttaen, että tämä oli kunnon mies. Sikes
vastasi tähän, että vieras laski varmaankin leikkiä, kuten olisi ollut
syytä uskoakin, jos mies olisi ollut selvä.
Vaihdettuaan vielä muitakin kohteliaisuuksia keskenään he sanoivat
muulle seuralle hyvästi ja menivät ulos. Palvelustyttö keräsi kätensä
täyteen juoma-astioita ja tuli ovelta katselemaan vieraitten lähtöä.
Hevonen, jonka malja oli äsken juotu, oli jo valjastettu. Oliver
ja Sikes nousivat kursailematta vaunuihin, ja samoin teki mieskin
puheltuaan ensin hetken aikaa hevoselle ja kehoitettuaan tallirenkejä
ja koko maailmaa näyttämään hänelle toinen sen veroinen eläin. Sitten
tallirengit saivat käskyn väistyä sivummalle, ja kun hevonen huomasi
olevansa vapaa, alkoi se käyttäytyä perin ilkeästi. Se ravisti päätään
pilkallisesti ja pisti sen sitten läheisestä akkunasta sisään;
keikuttuaan hetken aikaa takajaloillaan se viimein lähti liikkeelle
vieden heidät pois kaupungista.
Ilta oli hyvin pimeä. Joesta ja suoperäisestä maasta nousi kosteata
usvaa, joka levisi yli autioiden kenttien. Ilma oli tavattoman kylmä,
ja koko ympäristö näytti synkältä ja ikävältä. Kukaan ei puhunut
sanaakaan, sillä ajomiestä nukutti eikä Sikesiäkään haluttanut pitää
keskustelua vireillä. Oliver oli kyyristynyt vaunujen nurkkaan
kauhun ja pelon valtaamana kuvitellen näkevänsä kummallisia olioita
lehdettömissä puissa, joiden oksat keinuivat kammottavasti sinne tänne,
ikäänkuin riemuiten seudun kolkosta autiudesta. Kun he ajoivat Sunburyn
kirkon ohi, löi kello seitsemän. Vastapäisestä lautturin tuvasta loisti
valoa, jonka säteet lankesivat tien poikki ja tummensivat hautausmaan
mahtavien kuusten varjot entistä synkemmiksi. Läheltä kuului kosken
heikkoa kohinaa, ja vanhojen puiden tuuheat oksat humisivat hiljaa
iltatuulessa. Nämä äänet olivat kuin kuolleille omistettua soittoa.
Jätettyään Sunburyn he ajoivat autiota maantietä vielä noin mailin
verran, ja sitten vaunut pysähtyivät. Sikes astui maahan, tarttui
Oliverin käteen, ja matkaa jatkettiin taas jalkaisin. He eivät
poikenneet Sheppertonissa mihinkään taloon, kuten väsynyt poika olisi
toivonut, vaan rämpivät eteenpäin loassa ja pimeässä, pitkin puuttomia,
aukeita kenttiä, kunnes näkivät valonhohdetta eräästä läheisestä
kaupungista. Kun Oliver jännittyneenä silmäili ympärilleen, huomasi
hän, että aivan heidän edessään virtasi joki ja että he lähestyivät
juuri siltaa. Sikes kulki suoraan eteenpäin, mutta ihan lähellä siltaa
hän kääntyi äkkiä vasemmalle ja lähti astumaan pitkin joen rantaa.
— Jokeen! ajatteli Oliver kauhistuneena. Hän on tuonut minut tähän
kolkkoon paikkaan hukuttaakseen minut jokeen! Hän oli vähällä
heittäytyä maahan ja taistella nuoren elämänsä puolesta, mutta samassa
hän huomasi edessään yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen. Ulko-oven
kummallakin puolella oli ikkuna, ja rakennus oli kaksikerroksinen,
mutta valoa ei näkynyt missään. Talo oli pimeä ja synkkä ja kaikesta
päättäen asumaton.
Sikes, joka yhä piti Oliverin kädestä, lähestyi hiljaa ovea ja nosti
sen salvan. Ovi painui auki, ja he menivät molemmat sisään.