Miten Oliver vietti aikansa arvoisain ystäviensä jalostavassa seurassa.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun taskuveijari ja
Charley olivat lähteneet kaupungille tavallisiin puuhiinsa, Fagin
käytti hyväkseen tilaisuutta pitääkseen Oliverille pitkän saarnan
kiittämättömyyden julkeasta synnistä, johon Oliver silminnähtävästi
oli erittäin suuressa määrin langennut poistuessaan huolestuneiden
ystäviensä luota ja yrittäessään vielä kaiken lisäksi karata, kun
hänen etsimiseensä oli uhrattu niin paljon aikaa ja varoja. Fagin
pani suurta painoa siihen seikkaan, että hän oli ottanut Oliverin
hoiviinsa ja ruokkinut häntä, kun tämä olisi ehkä ilman hänen apuaan
nääntynyt nälkään. Sitten hän kertoi sangen surullisen ja liikuttavan
jutun eräästä pojasta, jota hän oli samanlaisissa oloissa avustanut
pelkästä ihmisrakkaudesta, mutta joka rupesi käyttämään väärin hänelle
osoitettua luottamusta asettuen yhteyteen poliisin kanssa ja joka
sitten valitettavasti eräänä kauniina päivänä hirtettiin Old Baileyssä.
Fagin ei ollenkaan salannut, että tämä nuorukainen tuomittiin erään
todistuksen nojalla, joka ei ollut totuudenmukainen, mutta joka Faginin
oli ollut pakko rahalla hankkia pelastaakseen itsensä ja muutamia hyviä
ystäviään. Loppujen lopuksi Fagin kuvaili synkin värein hirttämistempun
vastenmielisiä puolia ja lausui kaikessa ystävyydessä sen toivomuksen,
ettei hänen koskaan tarvitsisi toimittaa Oliveria tämän erittäin
epämiellyttävän käsittelyn alaiseksi.
Pikku Oliverin suonissa veri miltei hyytyi, kun hän kuunteli
juutalaisen sanoja, joiden synkän uhkauksen hän vain puolittain tajusi.
Että yksinpä oikeuskin saattoi pitää viatonta syyllisenä, sen hän
oli jo kokenut; ja että vanha juutalainen oli useammin kuin kerran
suunnitellut ja pannut toimeen juonia raivatakseen tieltään hankaliksi
käyneet rikostoverinsa, sitä hän ei pitänyt lainkaan mahdottomana,
kun muisteli hänen ja Sikesin välisiä riitoja, jolloin usein kuuli
viittauksia tuollaisiin salaliittoihin. Luodessaan arasti silmänsä
ylöspäin ja kohdatessaan juutalaisen tutkivan katseen hän tunsi, että
viekas lurjus pani mielihyvällä merkille hänen kalpeat kasvonsa ja
vapisevat jäsenensä.
Juutalainen taputti Oliverin päätä hymyillen inhottavasti ja sanoi,
että jos hän pitäisi kielensä aisoissa ja ryhtyisi liikeasioihin, niin
heistä tulisi vielä hyvät ystävät. Sitten hän otti hattunsa, kääriytyi
vanhaan, paikattuun päällystakkiin ja lähti lukiten oven jälkeensä.
Siten Oliver sai olla yksinään lopun päivää ja suureksi osaksi myöskin
seuraavinakin päivinä näkemättä aamusta iltaan ainoatakaan ihmistä.
Hänellä oli siis pitkinä tunteina yllin kyllin aikaa syventyä omiin
surullisiin ajatuksiinsa, jotka alituisesti palasivat hänen hyvien
ystäviensä luo ja siihen arvosteluun, jonka he jo kauan sitten olivat
varmasti lausuneet hänestä. Viikon kuluttua juutalainen ei enää
lukinnut ovea, ja Oliver saattoi nyt vapaasti liikkua talossa.
Kaikkialla oli kauhean siivotonta; mutta yläkerran huoneissa oli
puukuvioilla varustetut uuninreunustat, avarat ovet, seinälaudoitukset
ja kattomaalaukset, ja vaikka ne olivat tomun peittämiä ja liasta
mustia, todistivat ne kuitenkin entistä loistoa. Näistä merkeistä
Oliver päätteli, että talo oli kauan sitten, ennen vanhan juutalaisen
syntymää, kuulunut paremmille ihmisille ja ollut ehkä silloin yhtä
kaunis ja hauska kuin se nyt oli synkkä ja ikävä.
Hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan joka nurkkaan, ja kun Oliver
välistä astui hiljaa johonkin huoneeseen, juoksivat hiiret arkoina
lattian yli koloihinsa. Paitsi niitä ei koko talossa näkynyt
ainoatakaan elävää olentoa, ja usein, kun tuli pimeä ja hän oli väsynyt
kuljeksimaan huoneesta toiseen, hän kyyristyi käytävän nurkkaan
katuoven viereen ollakseen niin lähellä eläviä ihmisiä kuin mahdollista
ja odotti siinä, kunnes juutalainen tai pojat palasivat.
Kaikissa huoneissa oli lahonneet akkunaluukut lujasti suljettu
rautatangoilla, jotka oli upotettu syvälle ikkunapieliin; ainoastaan
luukkujen yläosaan tehdyistä rei'istä pääsi tunkeutumaan hiukan
valoa, joten huoneet kävivät vieläkin synkemmiksi, kun niissä oli
omituisia varjoja. Pihanpuolella oli eräs ullakonakkuna, jonka edessä
ei ollut luukkua, ja siitä Oliver usein raskain mielin tuijotti ulos
voimatta kuitenkaan nähdä muuta kuin sekavan ryhmän katonharjoja,
mustia savupiippuja ja talojen päätyjä. Välistä näkyi tosin pörröinen,
harmahtava ihmispää kurkistelevan etäisen muurin takaa, mutta se
katosi aina melkein samassa kuin oli ilmestynyt, ja kun Oliverin
havaintoaseman ikkuna oli naulattu kiinni sekä monien vuosien sateesta
ja savusta himmeä, niin hän saattoi ainoastaan hämärästi erottaa
ulkopuoliset esineet. Ulkoa sitävastoin oli yhtä mahdotonta huomata
häntä, kuin jos hän olisi istunut Pyhän Paavalin tuomiokirkon ylimmässä
huipussa.
Eräänä iltapäivänä, kun Taskuveijari ja Charley valmistautuivat
lähtemään illalla kaupungille, pisti edellisen päähän pitää erikoista
huolla ulkoasustaan (rehellisyyden vuoksi mainittakoon, ettei tällainen
huolenpito suinkaan kuulunut hänen tavallisiin heikkouksiinsa) ja
sentähden hän armollisesti käski Oliveria avukseen siihen puuhaan.
Oliver oli hyvillään, kun sai olla hyödyksi, iloinen siitä, että hänen
lähellään oli ihmisiä, vaikkapa kehnojakin, ja että hän saattoi tehdä
näiden mieliksi kunniallisella tavalla. Senvuoksi hän ei vastustanut
toisen ehdotusta, vaan selitti olevansa heti valmis, laskeutui
lattialle polvilleen Taskuveijarin istuutuessa pöydälle, joten Oliver
pääsi paremmin käsiksi hänen jalkoihinsa, ja ryhtyi sitten työhön,
jota Taskuveijari nimitti "juoksuvälineiden siloittelemiseksi", mutta
joka tavalliselle kielelle käännettynä merkitsi samaa kuin kenkien
kiillottaminen.
Johtuiko se nyt vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, josta
järjellinen olento nauttii, kun saa mukavasti istua pöydällä, polttaa
piippuaan ja huolettomasti heilutella toista jalkaansa edestakaisin
sill'aikaa kun hänen kenkiään harjataan eikä hänen tarvitse edes
ajatella niiden vaivalloista riisumista tai jalkaan vetämistä, vai
oliko tupakan hyvyys tai oluen suloinen maku pehmittänyt Taskuveijarin
tunteet, kuinka tahansa, mutta lyhyesti sanottuna hän oli sillä
hetkellä haaveilevassa ja hempeässä mielentilassa, mikä oli muuten
vierasta hänen luonteelleen. Hän silmäili vähän aikaa Oliveria
miettivän näköisenä, nosti sitten päätänsä, huoahti keveästi ja virkkoi
puolittain itsekseen, puolittain Batesille:
— Mikä vahinko, ettei hän ole taituri!
— Sanoppas muuta, vastasi Charley, hän ei ymmärrä omaa parastaan.
Taskuveijari huokasi taas ja alkoi uudelleen polttaa. Charley Bates
teki samoin, ja molemmat tupruttelivat hetken aikaa ääneti sauhuja
piipuistaan.
— Et kai edes tiedä, mikä taituri on? kysyi Taskuveijari alakuloisesti.
— Kyllä, luulen melkein tietäväni, vastasi Oliver katsahtaen äkkiä
ylöspäin. Se on var—, sinä olet itse niitä, eikö totta? kysyi Oliver
keskeyttäen ensin aikomansa sanan.
— Aivan niin, vastasi Taskuveijari. Minua hävettäisi, jos olisin jokin
muu. Näin sanoessaan hän tyrkkäsi rajusti hattuaan ja katsahti Charley
Batesiin ikäänkuin kehoittasi tätä välttämään vastaan. — Minä olen
taituri, sanoi Taskuveijari, ja samaa ammattia harjoittavat Charley,
Fagin, Sikes, Nancy, Bet ja vieläpä koirakin, joka onkin paras kaikista.
— Se ei ainakaan koskaan juorua, lisäsi Charley.
— Ei, se ei edes haukahtaisi oikeuden edessä, ettei joutuisi kiikkiin,
ei vaikkapa se sidottaisiin viikoksi todistaja-aitioon eikä annettaisi
sille muruakaan ruokaa, arveli Taskuveijari.
— Ei, sitä se ei tekisi, myönsi Charley.
— Se on ovela koira. Muistatko, miten luihusti se silmäilee jokaista
vierasta, joka nauraa tai laulaa sen läsnäollessa? jatkoi Taskuveijari.
Entäs, kuinka se murisee kuullessaan viulunsoittoa, ja vihaa toisia
koiria, jotka eivät ole samaa rotua kuin se itse?
— Se koira on aivan kuin kristitty ihminen, sanoi Charley.
Nämä sanat oli tarkoitettu koiran kykyjen ylistykseksi; huomautus oli
kuitenkin paikallaan; sillä on olemassa paljon naisia ja herroja,
jotka vaativat itselleen kristityn nimeä, mutta jotka ovat useissa
tilanteissa aivan hämmästyttävästi Sikesin koiran kaltaisia.
— Mutta, sanoi Taskuveijari palaten alkuperäiseen keskusteluaiheeseen,
sillä ei ole mitään tekemistä tämän keltanokan kanssa.
— Eipä kylläkään, vastasi Charley. Miksi et rupea Faginin oppilaaksi,
Oliver?
— Ja luo onneasi kerta kaikkiaan? lisäsi Taskuveijari virnistäen.
— Sitten voisit vetäytyä syrjään rikkauksinesi ja elää herroiksi,
kuten minäkin aion neljän karkausvuoden perästä, kun kolminaisuudesta
on kulunut neljäkymmentäkaksi viikkoa, sanoi Charley Bates.
— Ei minua haluta, vastasi Oliver arasti, kunpa minut vain
päästettäisiin pois täältä. Minä — minä tahtoisin mieluimmin lähteä
tieheni.
— Ja Fagin tahtoo, että jäisit tänne! sanoi Charley. Oliver tiesi sen
varsin hyvin, ja kun hän arveli, että hänen oli vaarallista lausua
toivomuksiaan julki liian avoimesti, niin hän vain huokasi ja jatkoi
kenkien kiillottamista.
— Lähteä! huudahti Taskuveijari. Eikö sinussa ole hitustakaan
ylpeyttä? Tahtoisitko taas mennä ystäviesi taakaksi? Mitä?
— Hyi olkoon! sanoi nuori Bates vetäen taskuistaan muutamia silkkisiä
nenäliinoja ja heittäen ne kaappiin. Sehän on kerrassaan halpamaista.
— Minä en voisi menetellä sillä tapaa, sanoi Taskuveijari ylpeän
paheksuvasti.
— Mutta sinä voit kuitenkin jättää ystäväsi pulaan ja antaa hänen
kärsiä rangaistuksen, jonka itse olet ansainnut, huomautti Oliver
puolittain hymyillen.
— Niin, sanoi Taskuveijari heilauttaen piippuaan, tuo tapahtui Faginin
tähden, sillä nuuskijat tietävät meidän olevan yksissä puuhissa, ja hän
olisi pian joutunut kiipeliin, ellemme me olisi kadonneet paikalta.
Sehän siihen oli syynä, eikö totta, Charley?
Bates nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa hänen mieleensä
muistui Oliverin pako niin elävästi, että hän purskahti yht'äkkiä
nauramaan, jolloin tupakansavu, jota hän juuri hengitti sisäänsä,
meni väärään kurkkuun aiheuttaen yskänkohtauksen, joka kesti useita
minuutteja.
— Katsohan näitä, sanoi Taskuveijari vetäen esille kourallisen
shillingin ja puolen pennyn rahoja. Tämä elämä on hauskaa! Mitä sillä
on väliä, mistä lantit ovat kotoisin? Kas niin, sinä saat nämä; kyllä
niitä on enemmän siellä, mistä ne kaappasin. Etkö tahdo, mitä? — No,
oletpa sinä sentään aikamoinen paksupää!
— Eikö hän olekin turmeltunut, vai mitä arvelet, Oliver? kysyi Charley
Bates. Hän kuolee ihan varmasti hampputautiin, vai mitä luulet?
— Minä en tiedä, millaista se on, vastasi Oliver katsellen ympärilleen.
— Sen minä näytän pian sinulle, hyvä toveri, sanoi Charley. Näin
sanoen hän tarttui kaulaliinansa toiseen päähän, ojensi sen suoraan
ylöspäin ja antoi päänsä retkahtaa olkapäälle päästäen samalla
omituisen äänen hampaittensa välistä. Tällä vilkkaalla elehtimisellä
hän osoitti, että hampputautiin kuoleminen ja hirsipuuhun joutuminen
olivat sama asia.
— Sitä se vain on, niin, sanoi Charley. Katso, Jack, kuinka hän
mulkoilee! En ole eläissäni nähnyt toista noin mainiota toveria kuin
tuo poika; hän naurahtaa minut vielä ihan varmaan kuoliaaksi. Kun
Charley oli taas nauranut sydämensä pohjasta, ryhtyi hän jälleen
polttamaan kyyneleet silmissä.
— Sinä olet saanut huonon kasvatuksen, sanoi Taskuveijari katsellen
mielihyvällä kenkiään, kun Oliver oli lopettanut niiden kiillottamisen.
Mutta kyllä Fagin sinusta sentään jotakin saa; muutoin hän epäonnistuu
ensimmäisen kerran elämässään. Sinun on siis parasta alkaa heti, sillä
ammattiin sinä kumminkin joudut, ennenkuin osaat aavistaakaan, ja nyt
kulutat vain aikaa hukkaan, Oliver.
Nuori herra Bates liitti tähän neuvoon muutamia omatekoisia siveellisiä
varoituksia, ja kun hän ei enää niitä keksinyt, alkoi hän yhdessä
ystävänsä kanssa laveasti ja värikkäästi kuvailla niitä lukemattomia
riemuja, joita heidän elämänsä tarjosi. He vakuuttivat yhä uudelleen
Oliverille, että tämän oli viisainta voittaa viipymättä Faginin
suosio puolelleen niillä tietyillä keinoilla, joilla hekin olivat sen
saavuttaneet.
— Ja pane tarkoin mieleesi, Nolly, sanoi Taskuveijari, kun kuuli
juutalaisen avaavan ulko-ovea, että ellet rupea puhaltamaan vilkuttimia
ja tikittäjiä —.
— Ei sinun kannata pulma tuolla tapaa, huomautti Charley Bates. Eihän
hän ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.
— No niin, ellet ota nenäliinoja ja kelloja, toisti Taskuveijari
oikaisten sanansa Oliverin käsityskyvyn mukaisiksi, niin ne ottaa
joku toinen, ja se on vahingoksi sekä sinulle että niille, jotka ne
menettävät, ja onhan sinulla aivan yhtä suuri oikeus niihin kuin
muillakin.
— Aivan oikein, aivan oikein, sanoi juutalainen, joka oli tullut
sisään Oliverin huomaamatta. Se on selvä kuin päivä, selvä kuin
päivä. Luota vain Taskuveijariin, poikaseni. Hah, hah, haa! Hän osaa
ammattinsa katkismuksen ulkoa!
Vanha mies hieroi tyytyväisenä kämmeniään vahvistaessaan Taskuveijarin
esitystä ja myhäili katsellessaan kelvollista oppipoikaansa.
Keskustelua ei tällä kertaa enää jatkettu, sillä juutalainen oli tuonut
mukanaan Betsy neidin ja erään herran, jota Oliver ei ollut ennen
nähnyt. Tämä vieras, jota Taskuveijari kutsui Tom Chitlingiksi, oli
viipynyt hetken aikaa portailla vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia
neidin kanssa, mutta astui nyt huoneeseen.
Herra Chitling oli Taskuveijaria vanhempi, luultavasti noin
kahdeksantoistavuotias, mutta hän kohteli jälkimmäistä ilmeisen
kunnioittavasti, mikä osoitti, että hän tunsi itsensä huonommaksi
tämän rinnalla, mitä tulee lahjakkuuteen ja ammattitaitoon. Hänellä
oli pienet tihrusilmät ja rokonarpiset kasvot sekä yllään nahkalakki,
tumma takki, tahraiset housut ja nahkaesiliina. Hänen ulkoasunsa
oli oikeastaan sangen puutteellinen, mutta hän selitti ikäänkuin
puolustuksekseen, että hänen "aikansa" oli päättynyt vasta tunti
takaperin eikä hän senvuoksi ollut vielä ehtinyt pitää huolta
puvustaan, kun oli viimeiset kuusi viikkoa käyttänyt univormua. Herra
Chitling lisäsi suuttuneen näköisenä, että siinä laitoksessa, mistä
hän juuri oli tullut, oli alettu puhdistaa vaatteita sauhuttamalla,
mikä oli aivan perustuslain vastaista, sillä liika kuumuus poltti ne
piloille eikä niistä maksettu minkäänlaista korvausta. Yhtä laiton oli
se uusi määräys, että tukka piti leikattaman lyhyeksi. Lopuksi herra
Chitling selitti, ettei ollut neljäänkymmeneenkahteen kuolettavan
pitkään ja rasittavaan työpäivään saanut maistaa pisaraakaan ja "menisi
vaikka roviolle poltettavaksi, ellei hänen kurkkunsa ollut nyt yhtä
kuiva kuin kalkkikori".
— Mistä luulet tämän herran tulevan, Oliver? kysyi juutalainen
virnistäen, kun toiset pojat toivat pöydälle viinapullon ja lasin.
— Minä — minä en tiedä, herra, vastasi Oliver.
— Kuka tuo on? kysyi Tom Chitling katsahtaen halveksivasti Oliveriin.
— Muuan nuorista ystävistäni, vastasi juutalainen.
— Hän saa kiittää onneaan, sanoi nuori mies luoden merkitsevän katseen
Faginiin. Älä välitä, mistä minä tulen, poikaseni, kyllä sinä pian
löydät tien sinne, siitä lyön vaikka vetoa.
Pojat nauroivat tälle sukkeluudelle, ja kun samasta asiasta oli
laskettu enemmänkin leikkiä, kuiskasivat he muutamia sanoja
juutalaiselle ja lähtivät sitten tiehensä.
Kun uusi tulokas ja Fagin olivat hetken aikaa puhelleet kahden kesken,
siirsivät he tuolinsa uunin ääreen. Juutalainen sijoitti Oliverin
viereensä istumaan ja johti keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden
arveli huvittavan kuulijoita. Hän puhui ammatin suurista eduista,
Taskuveijarin taitavuudesta, Charley Batesin herttaisuudesta ja
omasta anteliaisuudestaan. Viimein nämä puheenaiheet alkoivat tuntua
perinpohjin käsitellyiltä ja samoin näytti olevan herra Chitlingin
laita (sillä kuritushuoneessa vietetyt viikot ovat väsyttäviä) ja
senvuoksi Betsy neitikin poistui, joten seura saattoi käydä levolle.
Tästä päivästä lähtien Oliver jätettiin harvoin yksikseen; sitävastoin
hän sai olla miltei alituisesti molempien poikien seurassa ja katsella
joka päivä vanhaa varkausleikkiä, joka toistettiin säännöllisesti —
osanottajien huviksi vai Oliverin opiksiko, sen tiesi herra Fagin
parhaiten. Välistä vanhus kertoi heille juttuja ryöstöistä, joita hän
oli nuorempana ollessaan suorittanut, esittäen ne niin huvittavalla
tavalla, ettei Oliverkaan voinut olla nauramatta, vaikka hän katsoikin
asiaa toiselta kannalta.
Lyhyesti sanoen, viekas juutalainen oli kietonut Oliverin verkkoonsa,
ja kun hän oli synkän yksinäisyyden avulla saanut pojan pitämään mitä
seuraa tahansa parempana kuin omia surullisia ajatuksiaan ja siten
valmistanut hänen mielensä otolliseksi, alkoi hän vähitellen valaa
lapsen sieluun sitä myrkkyä, jonka oli määrä mustuttaa se ikiajoiksi.