Koska eräs poika, nimeltä Oliver Twist, viime torstai-iltana
poistui tai houkuteltiin kotoaan Pentonvillestä eikä hänestä ole
senjälkeen mitään kuultu, niin maksetaan yllämainittu palkkio
sille, joka voi antaa tietoja mainitun Oliver Twistin löytämiseksi
tai valaista hänen aikaisempia vaiheitaan, jotka ilmoittaja monesta
syystä haluaisi erittäin mielellään saada selville.
Sitä seurasi tarkka kuvaus Oliverin vaatetuksesta, ulkomuodosta ja
katoamisesta sekä viimeiseksi herra Brownlowin täydellinen nimi ja
osoite.
Herra Bumblen silmät levisivät selko selälleen; hän luki ilmoituksen
hitaasti ja huolellisesti kolme eri kertaa ja oli jo viittä minuuttia
myöhemmin matkalla Pentonvilleen unohtaen kiihdyksissään lämpimän
totinsakin koskemattomana uuninreunustalle.
— Onko herra Brownlow kotona? kysyi herra Bumble tytöltä, joka avasi
oven.
Tähän kysymykseen hän sai tavallisen kiertelevän vastauksen: — En
tiedä, mistä te olette?
Tuskin herra Bumble oli ehtinyt mainita Oliver Twistin nimen asiansa
selvittämiseksi, kun rouva Bedwin, joka oli kuunnellut salin ovella,
kiiruhti eteiseen henki kurkussa.
— Astukaa sisään, astukaa sisään, sanoi vanha rouva, tiesinhän minä,
että saisimme kuulla hänestä. Pikku raukka! Tiesinhän minä! Olin varma
siitä! Jumala häntä siunatkoon, sitähän minä olen koko ajan sanonut!
Tämän sanottuaan vanha rouva syöksyi takaisin saliin, heittäytyi
sohvalle ja purskahti itkuun. Palvelustyttö, joka ei ollut niin
tunteellinen, oli sillä välin juossut ylös portaita ja palasi nyt
pyytäen vieraan astumaan toiseen kerrokseen, mitä kutsua tämä heti
noudattikin. Hänet opastettiin pieneen työhuoneeseen, jossa Brownlow
ja Grimwig istuivat edessään muutamia pulloja ja laseja. Viimemainittu
herra huudahti heti: — Vahtimestari! Köyhäintalon vahtimestari, tai
muuten lupaan syödä oman pääni!
— Pyydän, älkää nyt keskeyttäkö minua, sanoi herra Brownlow. Olkaa
hyvä ja istukaa!
Herra Bumble istuutui aivan hämmentyneenä herra Grimwigin
omituisesta käytöksestä. Herra Brownlow siirsi lamppua niin, että
saattoi täydellisesti nähdä vahtimestarin kasvot, ja lausui hiukan
kärsimättömästi: — No, hyvä herra, te tulette ilmoitukseni johdosta?
— Aivan niin, herra, vastasi Bumble.
— Ja te olette vahtimestari, vai mitä? kysyi herra Grimwig.
— Minä olen köyhäintalon vahtimestari, hyvät herrat, vastasi Bumble
ylpeästi.
— Tietysti, kuiskasi herra Grimwig ystävälleen. Tiesinhän minä sen.
Vahtimestari sormenpäitään myöten!
Herra Brownlow pudisti hiukkasen päätään saadakseen ystävänsä
vaikenemaan ja jatkoi sitten:
— Tiedättekö, missä se poika rukka nykyään oleskelee?
— En, siitä minulla ei ole aavistustakaan, vastasi herra Bumble.
— No, mitä sitten tiedätte hänestä? kysyi vanha herra. Kertokaa,
ystäväni, jos teillä on jotain kerrottavaa. Mitä tiedätte hänestä?
— Ettehän vain mahdollisesti tiedä mitään hyvää hänestä? kysäisi
herra Grimwig pisteliäästi tutkittuaan huolellisesti Bumblen kasvojen
piirteitä.
Herra Bumble iski heti tähän kysymykseen ja ravisteli päätään
pahaenteisesti.
— Siinä näette! huudahti herra Grimwig luoden voitonriemuisen katseen
ystäväänsä.
Brownlow silmäili levottomana Bumblen pulleita kasvoja ja pyysi häntä
kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tiesi Oliverista.
Herra Bumble pani hattunsa syrjään, avasi takkinsa napit, risti
käsivartensa rintansa päälle, taivutteli päätään miettiväisenä ja alkoi
kertomuksensa muisteltuaan ensin tuiman näköisenä jonkun aikaa.
Kävisi väsyttäväksi toistaa tässä vahtimestarin sanoja, etenkin
kun ne veivät aikaa ainakin kaksikymmentä minuuttia. Niiden
pääsisällys oli seuraava: Oliver oli löytölapsi, syntynyt alhaisista
ja paheellisista vanhemmista, pienestä pitäen osoittautunut
petolliseksi, kiittämättömäksi ja ilkeäksi sekä päättänyt lyhyen uransa
synnyinkaupungissaan tekemällä salakavalan ja verenhimoisen hyökkäyksen
erään viattoman pojan kimppuun ja karannut senjälkeen yöllä isäntänsä
luota. Todisteeksi siitä, että hän oli todellakin se henkilö, joksi
itseään sanoi, herra Bumble laski pöydälle ne asiakirjat, jotka oli
tuonut mukanaan pääkaupunkiin, ja odotti sitten käsivarret ristissä
herra Brownlowin huomautuksia.
— Pelkäänpä, että se on liiankin totta, sanoi vanha herra surullisesti
kohottaen katseensa papereista. Tässä on palkkio tiedostanne; olisin
mielelläni maksanut kolme kertaa näin paljon, jos olisitte kertonut
pojasta jotain hyvää.
Jos herra Bumble olisi tiennyt tämän aikaisemmin, niin luultavasti hän
olisi antanut pienelle kertomukselleen aivan toisen värityksen. Nyt se
oli kuitenkin liian myöhäistä; siksi hän vain pudisti päätään hyvin
juhlallisesti, pisti saamansa viisi puntaa taskuunsa ja poistui.
Herra Brownlow käveli muutamia minuutteja edestakaisin huoneessa,
nähtävästi kovin alakuloisena vahtimestarin kertomuksesta, niin että
herra Grimwigilläkään ei ollut, sydäntä kiusata häntä enempää. Viimein
hän pysähtyi ja soitti kelloa kiivaasti.
— Rouva Bedwin, sanoi herra Brownlow, kun emännöitsijä astui
huoneeseen, tuo Oliver on petturi.
— Se on mahdotonta, herra, aivan mahdotonta, vastasi vanha rouva
pontevasti.
— Minä sanon teille, että hän on petturi, toisti Brownlow. Mitä
tarkoitatte sillä, että se on muka mahdotonta? Olemme juuri kuulleet
koko hänen elämäkertansa, ja hän on syntymästään saakka ollut
aikamoinen pieni lurjus!
— Sitä minä en koskaan usko, herra, vastasi vanha nainen lujasti, en
koskaan!
— Ettehän te vanhat naiset usko koskaan muita kuin puoskareita ja
vanhoja valheellisia juttuja, ärähti herra Grimwig. Minä tiesin sen
kaiken aikaa. Miksi ette noudattaneet neuvoani heti alussa? Tai
ehkäpä olisitte niin tehneetkin, ellei hänellä olisi ollut kuumetta?
Luultavasti. Hän oli kovin miellyttävä, vai mitä? Miellyttävä! Puh!
Herra Grimwig kohensi hiiliä kiukkuisesti.
— Hän oli rakastettava, kiitollinen ja lempeä lapsi, hyvä herra,
vastasi rouva Bedwin lämpimästi. Minä tunnen lapset, sillä
neljäkymmentä vuotta olen ollut niiden kanssa tekemisissä, mutta
ihmisten, jotka eivät voi sanoa itsestään samaa, ei pitäisi puhua
lapsista kerrassaan mitään. Se on minun mielipiteeni!
Tämä ankara hyökkäys kohdistui Grimwigiin, joka oli vanhapoika; mutta
kun se ei näyttänyt aikaansaavan muuta kuin pilkallisen hymyn tämän
herrasmiehen huulille, niin vanha rouva keikautti päätään ja silitti
esiliinaansa ikäänkuin valmistukseksi uuteen puheeseen, josta herra
Brownlow kuitenkin esti hänet.
— Vaiti! huudahti vanha herra teeskennellen suuttumusta, joka oli
hänestä kaukana sillä hetkellä. Älkää enää koskaan mainitko sen pojan
nimeä! Senvuoksi soitin teille. Ei koskaan! Muistakaa se — ei millään
verukkeella! Voitte mennä nyt, rouva Bedwin. Muistakaa, mitä sanoin,
tarkoitan täyttä totta!
Brownlowin talossa vallitsi synkkä mieliala sinä iltana. Oliverin
sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli hyviä ja jaloja ystäviään. Oli hyvä,
ettei hän saattanut tietää, mitä nämä olivat kuulleet hänestä, sillä
silloin se olisi pakahtunut.