Merkillinen hanke otetaan pohdittavaksi ja hyväksytään.
Oli kylmä, sumuinen ja tuulinen yö, kun juutalainen lähti pesästään
käärittyään ensin huolellisesti päällystakin näivettyneen ruumiinsa
suojaksi ja vedettyään kauluksen korvilleen, niin että hänen kasvojensa
alaosa jäi kokonaan piiloon. Hän pysähtyi porrasaskelmalle siksi,
kunnes ovi oli suljettu ja tarkoin teljetty hänen jälkeensä, ja vasta
sitten kun hän ei enää kuullut poikien etääntyvien askelten ääntä, hän
lähti kulkemaan pitkin katua niin nopeasti kuin pääsi.
Talo, johon Oliver oli viety, sijaitsi lähellä Whitechapelia.
Juutalainen seisahtui hetkeksi kadunkulmaan, silmäili epäluuloisesti
ympärilleen ja astui sitten kadun poikki suunnaten kulkunsa
Spitalfieldiä kohti. Katukivet olivat paksulti loan peitossa, ja
kaupunkia kattoi tiheä sumu. Sade valui hiljalleen, ja koko tienoo
näytti märältä ja tahmaiselta. Yö oli aivan kuin luotu juutalaisen
kaltaisten olentojen toimia varten. Hiipiessään varovasti eteenpäin
seinävieriä myöten vanha mies muistutti jotakin inhottavaa matelijaa,
joka on syntynyt tuollaisessa liejussa ja pimeydessä ja joka ryömii yön
aikaan etsiskellen katuojasta jotain haaskaa ateriakseen.
Hän kulki monen ahtaan ja mutkikkaan sivukadun kautta, kunnes saapui
Bethnal Greeniin; täällä hän äkkiä kääntyi vasemmalle ja syventyi
niiden kurjien ja likaisten katujen sokkeloon, joita on liiemmaksikin
tässä tiheään asutussa kaupunginosassa.
Juutalainen oli kuitenkin hyvin perehtynyt tähän seutuun, niin ettei
yön pimeys eikä tien mutkikkaisuus voinut häntä eksyttää. Viimein hän
joutui ahtaalle kujalle, jonka etäisimmässä päässä paloi vain yksi
lyhty. Hän koputti erään talon ovelle ja lausuttuaan jonkunlaisen
tunnussanan sille, joka oven avasi, hän nousi ylös portaita.
Kun hän koski ovenripaan, kuului koiran murinaa, ja muuan miesääni
kysyi, kuka siellä oli.
— Vain minä, Bill; ei muita kuin minä, sanoi Fagin ja katsahti
huoneeseen ovesta.
— No, laahatkaa sitten luunne sisään, kehoitti Sikes. Pysy hiljaa,
tuhma elukka! Etkö pirua tunne, kun sillä on päällystakki yllä?
Koira oli ilmeisesti erehtynyt Faginin ulkoasun vuoksi, sillä heti
kun juutalainen otti sen yltään ja heitti tuolinselustalle, vetäytyi
eläin takaisin nurkkaansa ja heilutti häntäänsä ikäänkuin osoittaakseen
olevansa tavattoman tyytyväinen.
— No! sanoi Sikes.
— Niin, ystäväni, vastasi juutalainen. Kas, hyvää päivää, Nancy!
Fagin lausui tämän tervehdyksen aika lailla hämillään ikäänkuin
epäilisi, tokko Nancy haluaisi vastata siihen, sillä he eivät olleet
tavanneet toisiaan senjälkeen kun olivat riidelleet Oliverin tähden.
Mutta jos juutalainen tunsi jotain epäilystä tässä suhteessa,
niin nuoren naisen käytös karkoitti sen heti. Tämä laski jalkansa
uuninristikolta lattialle, siirsi tuolinsa syrjemmälle ja kehoitti
Faginia sen pitemmittä puheitta istuutumaan lähemmäksi tulta, sillä
ulkona oli sangen kylmä.
— Siellä on todellakin hyvin kylmä, rakas Nancy, sanoi juutalainen
lämmittäen laihoja käsiään uunin edessä. Tuuli puhaltaa suorastaan
ihmisen lävitse, lisäsi hän hieroen vasenta kylkeään.
— Sen on oltava terävä kuin naskali voidakseen tunkeutua teidän
sydämeen, huomautti Sikes. Anna hänelle jotakin juotavaa, Nancy.
Kiireesti! Tulee aivan sairaaksi, kun näkee hänen kuivan runkonsa siinä
vilusta värisevän; hän on ihan kuin hirveä kummitus, joka juuri on
noussut haudasta.
Nancy otti heti pullon nurkkakaapista, jossa niitä oli koko joukko;
niiden erilaisesta muodosta ja koosta päättäen ne sisälsivät useampia
eri väkijuomalajeja. Sikes kaatoi konjakkia lasiin ja käski juutalaisen
juoda.
— Kiitoksia, Bill, riittää jo, sanoi juutalainen ja laski lasin
pöydälle, kun oli hiukan maistanut siitä.
— Mitä! Pelkäättekö, että me haluamme päästä eroon teistä, vai mitä?
kysyi Sikes tuijottaen häneen. Häh!
Äärettömän halveksivasti murahtaen herra Sikes sieppasi lasin ja heitti
sen sisällyksen hiilien sekaan ikäänkuin juhlallisiksi alkajaisiksi
omaan juomiseensa, johon hän heti ryhtyikin. Juutalainen silmäili
ympärilleen, ei uteliaisuudesta, sillä hän oli nähnyt huoneen useasti
ennenkin, vaan epäluuloisen levottomana, kuten hänen oli tapana. Huone
oli köyhästä sisustettu, ja ainoastaan seinäkaapin pullovarasto saattoi
arvelemaan, ettei asukas ollut tavallinen työmies. Muita epäilyttäviä
esineitä ei ollut näkyvissä kuin kolme lyijypäistä patukkaa, joista
kaksi oli nurkassa ja yksi riippui seinällä.
— Kas niin! sanoi Sikes. Nyt olen valmis.
— Liikeasioihinko? kysyi juutalainen.
— Niin, liikeasioihin, vastasi Sikes, antakaahan siis kuulua, mitä
teillä on mielessänne.
— Miten on Chertseyn talon laita, Bill? kysyi juutalainen siirtäen
tuolinsa lähemmäksi häntä ja puhuen hyvin matalalla äänellä.
— No mitä siitä sitten? kysyi Sikes.
— Kyllähän te tiedätte, mitä tarkoitan, ystäväni, sanoi juutalainen.
Hän tietää, mistä on kysymys, vai mitä luulette, Nancy?
— Eikä tiedä, tiuskaisi Sikes, tai ei tahdo tietää, mikä on aivan sama
asia. Puhukaa suunne puhtaaksi ja nimittäkää asioita oikeilla nimillään
älkääkä siinä vilkuko ja viittoilko, ikäänkuin minun pitäisi merkkejä
käsittää. Itsehän te ensiksi suunnittelitte tätä varkautta. Mitä te
oikein tarkoitatte?
— Hiljaa, Bill, hiljaa! sanoi juutalainen, joka turhaan oli yrittänyt
keskeyttää toisen kiukunpurkausta. Joku voi kuunnella meitä, hyvä
ystävä.
— Kuulkoon vain! ärähti Sikes. Siitä en piittaa! — Mutta kun hän
tarkemmin ajateltuaan sentään välitti siitä, niin hän lausui nämä sanat
hiljemmin ja tyyntyi samalla hiukan.
— Kas niin, kas niin, sanoi juutalainen mielistelevällä äänellä,
minä halusin vain olla varovainen, siinä kaikki. Niin, ystäväni, mitä
siis tulee tuohon Chertseyn taloon, niin milloinka siihen oikein
käytäisiin käsiksi, Bill? Ajatelkaapa niitä hopeita, hyvät ystävät!
Sellaiset hopeat! Juutalainen hieroi käsiään ja kohotti kulmakarvojaan
ihastuneena kuvitellessaan tulevaa saalista.
— Siitä ei tule mitään, vastasi Sikes kylmästi.
— Eikö mitään! huudahti Fagin vaipuen takaisin tuoliinsa.
— Ei kerrassaan mitään, vakuutti Sikes. Ei ainakaan sitä, mitä te
odotitte.
— Silloin ei työtä ole oikein suoritettu, murahti juutalainen kalveten
kiukusta ja pettymyksestä. Älkää yrittäkö uskotellakaan minulle
semmoista.
— Uskottelenpa niinkin! vastusti Sikes. Kuinka uskallatte puhua tuolla
tavoin? Sanon vain teille, että Toby Crackit on oleskellut talon
lähistöllä pari viikkoa, mutta ei ole saanut ketään palvelijoista
puolellemme.
— Ettehän vain aio väittää, Bill, sanoi juutalainen tyynemmin, kun
huomasi toisen kiivastuvan, ettei talon kumpaakaan miespalvelijaa saa
mitenkään suostumaan?
— Kyllä, sitä juuri tarkoitan, vastasi Sikes. Ne ovat olleet vanhan
rouvan palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ja vaikka antaisitte niille
viisisataa puntaa, niin ne eivät sittenkään kallistaisi korvaansa
teidän puheillenne.
— Mutta ettehän ainakaan yritä väittää, että palvelustytöt olisivat
yhtä myöntymättömiä? intti juutalainen.
— Aivan samanlaisia, vastasi Sikes.
— Eikö edes muhkea Toby Crackit vaikuta niihin? kysyi juutalainen
epäluuloisesti. Muistakaa, Bill, millaisia naiset ovat.
— Ei edes muhkea Toby Crackit, vastasi Sikes. Hän sanoi käyttäneensä
valepartaa ja keltaisia liivejä koko sen kirotun ajan, minkä siellä
vetelehti, mutta niistä ei ollut apua vähääkään.
— Hänen olisi pitänyt koettaa viiksiä ja sotilashousuja, virkkoi Fagin.
— Hän yritti niitäkin, mutta yhtä turhaan.
Juutalainen näytti sangen nololta; hänen päänsä vaipui rintaa vasten,
ja hän istui hetken aikaa syvissä mietteissä. Sitten hän katsahti äkkiä
ylöspäin ja lausui huoaten, että yrityksestä oli kai luovuttava, jos
Crackitin tiedot olivat oikeita.
— Ja kuitenkin, sanoi hän nojaten käsillään polviinsa, on kovin
surkeata menettää niin paljon, kun on jo ehtinyt kiinnittää toiveensa
siihen.
— Niinhän se on, myönsi Sikes. Kirotun huono onni!
Seurasi pitkä hiljaisuus. Juutalainen oli syventynyt omiin
ajatuksiinsa, ja hänen kasvoillaan oli pirullisen konnamainen ilme.
Sikes vilkaisi häneen vähän väliä salaa, ja Nancy, joka ilmeisesti
varoi suututtamasta murtovarasta, istui tulen ääressä silmät ummessa,
ikäänkuin ei ollenkaan huomaisi, mitä ympärillä tapahtui.
— Fagin, virkkoi Sikes yht'äkkiä keskeyttäen hiljaisuuden,
kannattaisiko teidän maksaa viisikymmentä kultarahaa lisää, jos työ
suoritetaan murtamalla?
— Kyllä, vastasi juutalainen äkkiä vilkastuen.
— Asia on siis päätetty? kysyi Sikes.
— Niin on, ystäväni, vastasi juutalainen tarttuen toisen käteen; hänen
silmänsä kiiluivat, ja kasvojen lihakset värisivät jännityksestä,
jonka Sikesin ehdotus oli hänessä herättänyt.
— Siinä tapauksessa, vastasi Sikes ja sysäsi inhoten juutalaisen
käden syrjään, voidaan ryhtyä toimeen, koska te vain haluatte. Toby
ja minä kiipesimme toissa yönä puutarhamuurin yli ja tutkimme ovia ja
ikkunaluukkuja. Talo on öisin suljettu kuin vankila, mutta eräästä
paikasta voimme tunkeutua sisään helposti ja turvallisesti.
— Mistä paikasta, Bill? kysyi juutalainen innokkaasti.
— Katsokaahan, kuiskasi Sikes, kun mennään ruohokentän yli...
— Niin, entä sitten? kysyi juutalainen ojentaen kaulaansa, niin että
silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan.
— Pyh! huudahti Sikes keskeyttäen äkkiä puheensa, sillä tyttö oli
miltei päätään kääntämättä katsahtanut häneen ja kiinnittänyt hänen
huomionsa juutalaisen naamaan. Viis siitä, missä se on! Ettehän te voi
kylläkään ilman minua ryhtyä puuhaan, sen tiedän, mutta on kuitenkin
viisainta olla varuillaan, kun on teidän kanssanne tekemisissä.
— Kuten haluatte, hyvä ystävä, lausui juutalainen. Tarvitaanko ketään
muita kuin teidät ja Toby?
— Ei muita, vastasi Sikes, paitsi sorkkarauta ja poika. Meillä on jo
edellinen, jälkimmäinen on teidän hankittava. — Poikako! huudahti
Fagin. Silloin siellä on mentävä ovilasin läpi, eikö olekin?
— Se ei kuulu teihin, vastasi Sikes. Minä tarvitsen pojan, mutta hän
ei saa olla suuri. Voi hitto! lisäsi hän miettiväisesti, kunpa vain
olisin saanut Nedin, nokikolarin nuoren pojan!
Ukko piti pojan tahallaan laihana ja vuokrasi hänet välistä tällaisiin
pikku puuhiin, mutta pojan isä ajettiin maanpakoon, ja silloin tuli
Juvenile Deliquent Society [Hyväntekeväisyysseura.] ja otti pojan
huostaansa juuri kun tämä oli alkanut kunnolla ansaita. Nyt häntä
opetetaan kirjoittamaan ja laskemaan, ja kaiketi hänestä aikaa myöten
tehdään tavallinen oppipoika. Paha periköön nuo seurat! huudahti herra
Sikes kiivastuen, kun ajatteli viheliäistä asiantilaa. Ne häärivät niin
sisukkaasti, että jos niillä vain olisi kylliksi rahaa, mitä niillä
kaikeksi onneksi ei ole, niin vuoden tai parin perästä meillä ei olisi
puoltakaan tusinaa poikia omiin asioihimme.
— Eipä olisi, se on totta se, myönsi juutalainen, joka oli tämän
puheen aikana istunut mietteissään ja kuullut senvuoksi vain viimeiset
sanat. Bill!
— Mitä? kysyi Sikes.
Juutalainen viittasi Nancyyn, joka yhä istui samassa asennossa tuleen
tuijottaen, ja osoitti erään merkin avulla, että hän toivoi tytön
lähtevän huoneesta. Sikes kohautti hartioitaan, mikä merkitsi, että hän
piti tätä varovaisuutta tarpeettomana, mutta suostui sentään ja käski
Nancyn tuomaan heille olutpullon.
— Sinä et tahdo mitään olutta, sanoi Nancy asettaen käsivartensa
ristiin ja jääden aivan tyynesti paikalleen.
— Mutta minähän sanon, että tahdon, väitti Sikes.
— Älä lorua joutavia! vastasi tyttö kylmästi. — Jatkakaa vain, Fagin!
Minä tiedän, mitä hän aikoo sanoa, Bill, ei hänen tarvitse olla minusta
tietääkseenkään.
Juutalainen näytti yhä epäröivän. Sikes katseli hämmästyneenä vuoroin
kumpaakin.
— No niin, eihän teidän tarvitse pelätä tyttöä, Fagin, sanoi hän
viimein. Olettehan tuntenut hänet jo kyllin kauan voidaksenne luottaa
häneen, ellei itse piru ole sotkeutunut peliin. Hän ei ole mikään
juorukello, vai mitä, Nancy?
— Enpä luulisi olevani! vastasi neitonen, veti tuolinsa pöydän ääreen
ja nojasi siihen kyynärpäänsä.
— Et olekaan, ystäväni, sen tiedän, sanoi juutalainen, mutta...
— Mutta mitä? kysyi Sikes.
— Enhän voi tietää, eikö hän hän taas joudu raivoihinsa, kuten tässä
eräänä iltana tapahtui, hyvä ystävä, vastasi juutalainen.
Tämän tunnustuksen kuultuaan Nancy neiti purskahti kaikuvaan nauruun,
tyhjensi sitten lasillisen konjakkia, ravisti päätään ja päästi
ilmoille muutamia huudahduksia, kuten "aja tuuleen!", "anna kuulua!"
j.n.e. Nämä kehoitukset vaikuttivat heti ilmeisen rauhoittavasti
molempiin herroihin, sillä juutalainen nyökkäsi tyytyväisenä ja
istuutui taas paikalleen, ja herra Sikes teki samoin.
— No, Fagin, sanoi Nancy, puhukaa nyt Billille Oliverista!
— Ah, kuinka te olette älykäs, hyvä ystävä, en ole koskaan nähnyt
tarkkanäköisempää tyttöä! vastasi juutalainen ja taputti häntä päähän.
Oliverista juuri aloinkin puhua! Hah, hah, haa!
— Mitä hänestä sitten? kysyi Sikes.
— Hänhän on juuri sellainen poika, jota te tarvitsette, hyvä ystävä,
vastasi juutalainen käheästi kuiskaten ja pani sormen nenälleen
vääristäen samalla kasvonsa hirvittävään irvistykseen.
— Hänkö! huudahti Sikes.
— Ota vain hänet, Bill! sanoi Nancy. Niin minä tekisin, jos olisin
sinun sijassasi. Tosin hän ei ole yhtä tottunut kuin toiset pojat,
mutta sillähän ei ole väliäkään, kun hänen tarvitsee vain avata eräs
ovi sinulle. Muista, Bill, että häneen voi luottaa.
— Niin, sen tiedän varmasti, sanoi juutalainen. Häntä on hyvin
opetettu viimeisinä viikkoina, ja nyt hänen on jo aika ruveta itse
ansaitsemaan elatustaan. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että toiset
pojat ovat liian suuria.
— Niin, hän on kyllä oikeata kokoa, virkkoi Sikes miettiväisesti.
— Ja tekee varmasti kaikki, mitä käskette, ystäväni. Hän ei uskalla
juonitella, jos nimittäin vain osaatte sopivalla tavalla pelottaa
häntä.
— Vai sitä siinä tarvitaan! huudahti Sikes. Mutta minäpä en pelotakaan
häntä leikilläni, muistakaa se. Jos huomaan hänessä jotain oikkuja,
kun kerran olemme toimessa, niin hän saa vastata puolestaan. Voi käydä
niinkin, ettette enää näe häntä elävänä. Tuumikaahan sitä, Fagin,
ennenkuin lähetätte hänet. — Muistakaa, mitä sanoin! lisäsi hän sitten
punniten kädessään sorkkarautaa, jonka oli ottanut vuoteen alta.
— Kaikki on jo tarkoin harkittu, vastasi juutalainen painokkaasti.
Olen pitänyt häntä silmällä — tarkasti silmällä. Antakaamme häneen
juurtua sen ajatuksen, että hän on varas, silloin hän on meidän.
Ikipäiviksi meidän! Parempaa tilaisuutta ei olisi voinut sattua! —
Vanha mies asetti käsivartensa ristiin rinnalleen ja vetäen päänsä
hartioiden väliin hän kirjaimellisesti syleili itseään ihastukselta.
— Meidän! matki Sikes. Tarkoitatte kai teidän?
— Ehkä niin, ystäväiseni, vastasi juutalainen kimeästi nauraen. Siis
minun, jos niin haluatte, Bill.
— Entä minkätähden, kysyi Sikes katsahtaen uhkaavasti hupaiseen
ystäväänsä, miksi te näette niin paljon vaivaa tuon kelmeäposkisen
penikan vuoksi, kun hyvin tiedätte, että Common Gardenissa kuljeksii
joka ilta viitisenkymmentä poikaa, joista voisitte valita mielenne
mukaan?
— Siksi, että niistä ei olisi mitään hyötyä minulle, hyvä ystävä,
vastasi juutalainen hiukan hämillään. Kun ne joutuvat kiikkiin, niin
niiden naamasta näkee heti, että ne ovat syyllisiä, ja silloinhan minä
menehän ne. Mutta jos tätä poikaa ohjataan oikein, hyvät ystävät, niin
hän saa vielä lopulta aikaan yhtä paljon kuin kaksikymmentä noita
toisia. Sitäpaitsi, lisäsi hän jälleen tyynenä, olemme vielä hänen
vallassaan, jos hän sattuisi pääsemään pakoon, ja siitä syystä meidän
on liitettävä hänet lujasti joukkoomme. Älkää huolehtiko siitä, kuinka
se tapahtuu. Minun vaikutusvaltani on niin suuri, että kun hän vain
kerrankin ottaa osaa johonkin varkauteen, niin lopusta lupaan pitää
huolen. Onhan tämä paljon parempi kuin jos pitäisi toimittaa poika pois
tieltä; se saattaisi käydä meille vaaralliseksi ja tuottaisi sitäpaitsi
tuntuvan tappion.
— Milloin ryhdytte puuhaan? kysyi Nancy estäen siten Sikesin
kiukkuisen huudahduksen, jolla tämä alkoi sättiä Faginin lempeitä
sanoja.
— Niin, se on totta, sanoi juutalainen. Koska siihen ryhdytään?
— Minä olen sopinut Tobyn kanssa ylihuomisyöstä, vastasi Sikes
jurosti, ellen lähetä hänelle toista sanaa.
— Hyvä on, sanoi juutalainen, nyt ei ole kuutamoakaan.
— Ei ole, myönsi Sikes.
— Onko kaikki kunnossa, että saalis voidaan heti kuljettaa turvaan?
kysyi juutalainen.
Sikes nyökkäsi.
— No entä...
— Kaikki on selvää, keskeytti Sikes. Älkää välittäkö
yksityisseikoista. Teidän on parasta lähettää poika tänne
huomenillalla, sillä minä lähden matkalle seuraavana aamuna päivän
koittaessa. Siis teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää suunne
kiinni ja laittaa sulatuspannu kuntoon, siinä kaikki.
Sitten pidettiin neuvottelu, johon kaikki kolme ottivat osaa, ja
päätettiin, että Nancy menisi seuraavana iltana pimeän tultua
juutalaisen luo ja noutaisi Oliverin. Fagin huomautti nimenomaan,
että jos poika osoittaisi vastahakoisuutta, niin hän seuraisi tyttöä
mieluummin kuin ketään muuta, koska Nancy oli äskettäin esiintynyt
hänen puolustajanaan. Sen lisäksi sovittiin juhlallisesti, että Oliver
raukka jätettäisiin puheenaolevaa tarkoitusta varten kokonaan herra
William Sikesin huostaan ja että mainittu herra Sikes saisi menetellä
hänen kanssaan kuten itse parhaaksi näki olematta juutalaiselle
vastuussa tapaturmista tai onnettomuuksista, joita pojalle
mahdollisesti tapahtuisi. Jotta sopimus olisi tässä kohden sitova, tuli
muhkean Toby Crackitin vahvistaa tosiksi ne selitykset, jotka Sikes
palattuaan antaisi työn suorituksesta.
Kun asia oli puhuttu selväksi, alkoi Sikes uutterasti kaataa kurkkuunsa
paloviinaa ja heilutteli murtorautaansa, niin että toisia peloitti.
Samalla hän laulaa hoilotti jotakin vähemmän kaunista laulunpätkää
päästäen tuon tuostakin hurjia kirouksia. Viimein hän sai jonkinlaisen
ammattiylpeyden puuskan ja tahtoi välttämättä näytellä työkalujaan.
Mutta tuskin oli hän haparoiden vetänyt esille laatikon, jossa ne
olivat, ja avannut sen selittääkseen läsnäolijoille eri kapineiden
laatua ja käyttöä ja ylistääkseen niiden omituista kauneutta, kun hän
kellahti lattialle laatikon päälle ja jäi siihen nukkumaan.
— Hyvää yötä, Nancy! sanoi juutalainen.
— Hyvää yötä!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja juutalainen tarkkasi tyttöä
tutkivasti, mutta tämän silmät eivät värähtäneetkään.
Juutalainen toivotti hänelle uudelleen hyvää yötä, ja kun tyttö käänsi
selkänsä, potkaisi hän Sikesiä salavihkaa. Sitten hän alkoi haparoida
alas portaita.
— Se on se vanha juttu! mutisi juutalainen itsekseen kulkiessaan kotia
kohti. Pahinta noissa naisissa on se, että mitättöminkin seikka voi
herättää heissä eloon tunteita, joiden luulisi jo aikoja sitten heiltä
unohtuneen, mutta kaikeksi onneksi ne eivät kestä kauan. Hah, hah, haa!
Mies lasta vastassa kultapussin takia!
Lyhentäen matkaa tällaisilla hauskoilla mietelmillä Fagin taivalsi
loan ja pimeyden halki kolkkoon asuntoonsa, jossa Taskuveijari istui
valveilla odottaen kärsimättömästi hänen tuloaan.
— Nukkuuko Oliver? Haluaisin puhua hänen kanssaan, sanoi Fagin heti
sisään tultuaan.
— Hän on nukkunut jo monta tuntia, vastasi Taskuveijari avaten erään
oven. Tuolla hän makaa!
Poika lepäsi syvässä unessa lattialle tehdyllä kovalla vuoteella.
Suru, huoli ja ummehtunut ilma oli niin kalventanut hänen poskensa,
että hän näytti kuolleelta. Mutta tällä kuolemalla ei ollut sellaista
leimaa, minkä näkee ruumiskirstussa ja kääriliinoissa, vaan se herätti
semmoisen tunteen, että henki on juuri paennut, että nuori, lempeä
sielu on vain hetki sitten liitänyt taivaaseen eikä maan raskas ilma
ole vielä ehtinyt muuttaa sitä tomumajaa, jossa sielu asui.
— Ei nyt, sanoi juutalainen vetäytyen varovasti takaisin. Huomenna,
huomenna.