Oliverin kohtalo pysyy edelleen epäsuopeana ja tuo suuren miehen
Lontooseen vahingoittamaan hänen mainettaan.
Kaikissa hyvissä melodraamoissa on tapana esittää vakavia ja
naurettavia kohtauksia yhtä säännöllisesti vuorotellen kuin valkeat ja
punaiset kerrokset hyvässä siankinkussa. Sankari vaipuu kahleittensa ja
onnettomuuksiensa painamana olkivuoteelleen, ja seuraavassa näytöksessä
hänen uskollinen, muitta mitään pahaa aavistamaton aseenkantajansa
huvittaa yleisöä hilpeällä laululla. Sykkivin sydämin näemme
sankarittaren jonkun ylpeän ja tunnottoman lääniherran käsivarsilla,
jolloin hänen henkeään ja kunniaansa uhkaa yhtä suuri vaara, muitta
hän tarttuu tikariin ja puolustautuu, ja juuri kun jännityksemme on
kiihtynyt äärimmilleen, kuuluu vihellys, ja meidät siirretään samassa
suureen linnasalon, jossa harmaapäinen ritari laulelee hauskoja
renkutuksia vielä hauskempien vasalliensa kera, joilla on vapaa pääsy
joka paikkaan, olipa kysymys kirkon kuorista tai palatsista, ja jotka
viettävät päivänsä alituisissa juomingeissa ja juhlissa.
Tuollaiset vaihtelut tuntuvat naurettavilta, mutta ne eivät ole
kumminkaan niin luonnottomia kuin ensi silmäyksellä luulisi.
Todellisessa elämässä ei ole ensinkään harvinaista siirtyminen
hyvin katetusta juhlapöydästä kuolinvuoteen ääreen ja surupuvusta
tanssiaishepeniin; erotus on vain siinä, että silloin olemme itse
hääriviä näyttelijöitä emmekä enää arvostelevia katselijoita, mikä
muuttaa asian kokonaan toiseksi. Elämää jäljittelevässä teatterissa
eivät näyttelijät huomaa mitään tavatonta intohimojen ja tunteiden
äkkinäisissä vaihteluissa tai rajuissa purkauksissa, mutta katselijaa
tuomitsevat ne vastenmielisiksi ja liioitelluiksi.
Koska äkilliset muutokset näyttämöön, aikaan ja paikkaan nähden
ovat jo vanhastaan sallittuja, pitävätpä monet niitä suorastaan
kirjailijan pääasioina — tällaiset arvostelijat käyttävät kirjailijan
kelvollisuuden mittapuuna usein niitä vaikeuksia, joihin hän jättää
henkilönsä kunkin luvun lopussa — niin katsottaneen tämä lyhyt
esipuhe ehkä aivan tarpeettomaksi. Pidettäköön sitä siinä tapauksessa
viittauksena siihen, että tämän elämäkerran kirjoittaja on aikeissa
siirtyä Oliver Twistin synnyinkaupunkiin; lukija on huomaava, että
tähän matkaan on pätevät syyt, sillä muuten ei häntä mitenkään
vaivattaisi sinne.
Varhain eräänä aamuna astui herra Bumble köyhäintalon portista ja
lähti mahtavan näköisenä ja arvokkain askelin kulkemaan pitkin
Valtakatua. Hän esiintyi nyt vahtimestarivirkansa täydessä loistossa;
kolmikolkkainen hattu ja kirjailtu takki näyttivät häikäiseviltä
aamuauringon valossa, ja keppiään hän puristi terveen ja vahvan
miehen koko sitkeydellä. Herra Bumble piti aina päänsä pystyssä,
mutta tänä aamuna se oli tavallistakin pystympänä. Hänen kasvoillaan
oli hajamielinen ilme ja koko olennossaan oli jotain ylevää, josta
tarkkaava muukalainen olisi arvannut, että vahtimestarin mielessä
liikkui niin suuria ajatuksia ja suunnitelmia, ettei niitä voinut
muulla tavalla ilmaista.
Herra Bumble ei pysähtynyt juttelemaan kauppiaitten ja muitten
vähäpätöisten ihmisten kanssa, jotka kunnioittavasti puhuttelivat
häntä, kun hän kulki ohi. Hän vastasi ainoastaan kädenliikkeellä heidän
tervehdykseensä eikä hiljentänyt juhlallista käyntiään, ennenkuin
saapui vuokrataloon, jossa rouva Mann vaali köyhäinhoidolle sopivalla
huolella pieniä vaivaislapsia.
— Hitto vieköön tuon vahtimestarin! sanoi rouva Mann kuullessaan
puutarhaveräjältä hänen tutun röykytyksensä. Eikös se jo taas ole
täällä, ja vielä tähän aikaan päivästä! Hyvänen aika, herra Bumble,
tekö siellä olettekin! Voi miten hauskaa onkaan nähdä teitä! Olkaa hyvä
ja astukaa sisään, herra, olkaa niin ystävällinen!
Ensi osa tätä puhetta oli tarkoitettu Susanille, ja ilonhuudahdukset
hyvä rouva lausui herra Bumblelle avatessaan veräjää ja saattaessaan
vierastaan sangen kunnioittavasti taloon.
— Rouva Mann, sanoi herra Bumble, joka ei tavallisen ihmisen tavoin
muitta mutkitta heittäytynyt tuolille, vaan laskeutui istumaan vähä
vähältä, ikäänkuin asteettain, rouva Mann, hyvää huomenta, hyvä rouva!
— Minä toivotan teille samaa, herra, vastasi rouva Mann suloisesti
hymyillen. Toivottavasta olette hyvässä voinnissa, herra?
— No kutakuinkin, rouva Mann, vastasi vahtimestari. Elämä
köyhäintalossa ei ole ruusuilla tanssimista, hyvä rouva.
— Eipä suinkaan, herra Bumble, myönsi rouva Mann. Jos pienet
kunnanhoidokit olisivat kuulleet tämän, niin he olisivat olleet
varmasti samaa mieltä.
— Kun on kunnan palveluksessa, rouvaseni, jatkoi herra Bumble ja
koputti kepillään pöytään, niin elämä on täynnä kiusaa, vaikeuksia ja
kovaa työtä, mutta luulen voivani sanoa, että kaikki julkiset toimet
ovat yhtä vaivalloisia.
Rouva Mann ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä vahtimestari tarkoitti,
mutta nosti osaaottavan näköisenä käsiään ja huokasi syvään.
— Niin, te voitte kyllä huokailla, rouva Mann, sanoi vahtimestari.
Kun rouva Mann huomasi menetelleensä oikein, niin hän huokasi vielä
kerran virkamiehen ilmeiseksi mielihyväksi. Tämä tukahutti kuitenkin
kiitollisen hymyilynsä silmäilemällä vakavasti kolmikolkkaista hattua
ja sanoi: — Rouva Mann, minä matkustan Lontooseen.
— Hyvä Jumala, herra Bumble! kirkasi rouva Mann perääntyen.
— Lontooseen, rouvaseni, toisti järkkymätön vahtimestari,
postivaunuissa, minä ja kaksi hoidokkia, rouva Mann! Niiden
kotipaikkaoikeudesta on syntynyt käräjäjuttu, ja johtokunta
on valinnut minut — minut, rouva Mann — selvittämään asian
Clerkenwellin piirioikeudessa, ja pelkäänpä pahoin, lisäsi herra Bumble
suoristautuen, että Clerkenwellin herrat huomaavat menetelleensä
typerästi jo ennenkuin ovat päässeet selville, mikä minä olen miehiäni.
— Voi, teidän ei pidä olla liian ankara heitä kohtaan, herra, sanoi
rouva Mann mielistellen.
— Clerkenwellin oikeus on itse syypää siihen, rouvaseni, vastasi
herra Bumble, ja jos Clerkenwellin oikeus huomaa selvinneensä jutusta
huonommin kuin on odottanut, niin se saa kiittää siitä vain itseään.
Herra Bumblen uhkaavissa sanoissa piili niin paljon varmuutta ja
päättäväisyyttä, että rouva Mann näytti aivan pelon lamauttamalta.
Viimein hän sanoi: — Matkustatte siis postivaunuissa, herra? Minä
luulin, että kunnanvaivaisia kuljetetaan rattailla.
— Vain silloin, kun ne ovat sairaita, rouva Mann, selitti
vahtimestari. Me panemme sairaat hoidokit aina sadeilmalla avonaisille
rattaille, etteivät ne vilustuisi.
— Vai niin! sanoi rouva Mann.
— Eräs postivaunu ottaa kuljettaakseen nämä molemmat vaivaiset hyvin
halvalla, sanoi herra Bumble. Ne ovat kumpikin kovin raihnaisia, ja
olemme laskeneet, että niiden toimittaminen muualle tulee kahta puntaa
halvemmaksi kuin hautauskustannukset — se merkitsee, jos me voimme
keinotella ne jonkin muun seurakunnan niskoille, minkä luulen kyllä
käyvän päinsä, elleivät ne vain kuole matkalla tehdäkseen meille
kiusaa. Hah, hah, haa!
Kun herra Bumble oli nauranut hetken aikaa, osuivat hänen silmänsä taas
kolmikolkkaiseen hattuun, ja hän muuttui heti vakavaksi.
— Mutta mehän unohdamme aivan liikeasiat, rouva Mann, sanoi
vahtimestari. Tässä on teidän kuukausimaksunne köyhäinhoidolta.
Herra Bumble otti taskustaan käärön hopearahoja ja pyysi niistä
kuittia, jonka rouva Mann heti kirjoittikin.
— Se on hiukan tuhruinen, sanoi rouva Mann, mutta muuten oikein,
luulisin. Tuhannet kiitokset, herra Bumble; olen teille sangen
kiitollinen.
Herra Bumble vastasi rouva Mannin niiaukseen lempeästi nyökäten ja
kysyi, kuinka lapset voivat.
— Jumala siunatkoon niitä pieniä kullanmuruja! lausui rouva Mann
liikutettuna. Ne voivat niin hyvin kuin saattaa toivoa, ne pikku
lemmikit. Tietysti lukuunottamatta niitä kahta, jotka kuolivat viime
viikolla, ja pikku Dickiä.
— Eikö hän ole vieläkään parantunut? kysyi herra Bumble. Rouva Mann
pudisti päätään.
— Siinä tapauksessa hän on varmasti erittäin pahantapainen lapsi,
sanoi herra Bumble suuttuneena. Missä hän on?
— Tuon hänet tänne minuutin kuluttua, herra, vastasi rouva Mann.
Tulehan tänne, Dick!
Pian löydettiinkin Dick, ja kun hänen kasvonsa oli pesty pumpun alla ja
kuivattu rouva Mannin hameeseen, viettiin hänet pelätyn vahtimestarin,
herra Bumblen nähtäväksi.
Poika oli kalpea ja laiha; hänen poskensa olivat kuopalla ja silmät
suuret ja loistavat. Kehno köyhäintalonpuku, kurjuuden virkamerkki,
riippui väljänä hänen näivettyneen vartalonsa ympärillä, ja hänen
nuoret jäsenensä olivat kuivuneet kuin vanhan miehen. Tällainen olento
seisoi nyt vavisten herra Bumblen edessä uskaltamatta kohottaa silmiään
lattiasta ja peläten vahtimestarin ääntäkin.
— Etkö sinä voi katsoa herraa kasvoihin, senkin uppiniskainen
veitikka? koveni rouva Mann.
Lapsi nosti nöyrästi silmänsä ja kohtasi herra Bumblen katseen.
— Mitä sinulle kuuluu, vaivais-Dick? kysyi herra Bumble leikillisesti.
— Ei mitään, herra, vastasi lapsi hiljaa.
— Sitä minäkin arvelin, sanoi rouva Mann, joka oli luonnollisesti
makeasti nauranut herra Bumblen sukkeluudelle, luullakseni et tarvitse
mitään.
— Kyllä, minä tahtoisin... sopersi poika.
— Vai niin, keskeytti rouva Mann. Toivoakseni et aio väittää kärsiväsi
jotain puutetta? No, pikku...
— Vaiti, rouva Mann, vaiti! käski vahtimestari kohottaen kättään
pyytävän arvokkaasti. Mitä sinä tahtoisit, no?
— Minä toivoisin, sanoi lapsi vavisten, että joku kirjoittaisi minun
puolestani muutamia sanoja paperille ja sitten käärisi sen kokoon ja
säilyttäisi siksi, kunnes minut viedään hautaan.
— Mitä ihmettä poika mahtaa tarkoittaa? huudahti herra Bumble, johon
lapsen vakava puhetapa oli jonkunverran vaikuttanut, vaikka hän olikin
sellaiseen tottunut. Mitä tarkoitatte, herra?
— Minä haluaisin, sanoi lapsi, kertoa Oliver Twist raukalle, miten
suuresti rakastan häntä ja että olen monta kertaa yksin ollessani
itkenyt ajatellessani hänen kulkuaan pimeinä öinä kenenkään auttamatta
häntä. Tahtoisin sanoa hänelle, jatkoi lapsi ristien pienet kätensä ja
puhuen vielä innokkaammin, että olen iloinen, kun saan kuolla lapsena,
sillä jos kasvaisin ensin aikamieheksi, niin pikku sisareni, joka on
taivaassa, unohtaisi ehkä minut tai ei enää tuntisi minua, ja olisimme
paljon onnellisempia, jos saisimme molemmat olla lapsina yhdessä siellä
ylhäällä.
Herra Bumble silmäili pientä puhujaa kiireestä kantapäähän
kuvaamattoman hämmästyneenä ja sanoi sitten kääntyen emäntään päin:
— Niissä on kaikissa sama villitys, rouva Mann. Se Oliver hylky on
turmellut ne kaikki!
— Tällaista en olisi sitten koskaan voinut edes kuvitella, herra!
vastasi rouva Mann nostaen kätensä ilmaan ja luoden vihaisen katseen
Dickiin. En ole eläissäni nähnyt noin paatunutta pikku lurjusta!
— Viekää hänet pois, rouva Mann! sanoi herra Bumble käskevästi. Tästä
on tehtävä ilmoitus johtokunnalle, hyvä rouva.
— Toivoakseni herrat huomaavat, ettei syy ole minussa, herra? uikutti
rouva Mann surkean näköisenä.
— Tietysti he ymmärtävät sen, hyvä rouva: he saavat tietää asian
oikean laidan, lohdutti herra Bumble. Kas niin, viekäähän nyt pois
hänet, minä en enää siedä nähdä häntä.
Dick vietiin heti huoneesta ja teljettiin hiilivajaan. Bumble lähti
vähän senjälkeen takaisin kaupunkiin valmistuakseen matkalle.
Kello kuusi seuraavana aamuna herra Bumble vaihtoi kolmikolkkaisen
hattunsa pyöreään, kääriytyi siniseen päällystakkiin ja istuutui
postivaunun ulkoreunalle niiden kahden hoidokin kanssa, joiden
kotipaikka oli riidanalainen. Hän saapui oikeaan aikaan Lontooseen
kokien matkallaan ikävyyksiä ainoastaan hoidokkiensa puolelta, jotka
itsepintaisesti värisivät vilusta koko ajan ja valittelivat kylmyyttä
niin uskottavan näköisinä, että herra Bumblenkin hampaat alkoivat
kalista ja hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, vaikka hänellä oli
yllään lämmin päällystakki.
Hankittuaan ilkeämielisille seuralaisilleen yösijan Bumble sijoittui
kaikessa rauhassa siihen majataloon, jonne postivaunu oli pysähtynyt,
ja tilasi itselleen vaatimattoman päivällisen, mihin kuului paistia,
osterikastiketta ja portteria. Aterian jälkeen, hän sekotti konjakkia
ja vettä lasiin, jonka laski uuninreunustalle, veti tuolinsa
lähemmäksi tulta ja valmistautuessaan mukavasti lukemaan sanomalehteä
hän pohti siveelliseltä kannalta ihmisten yleistä ja yhä enenevää
tyytymättömyyttä kohtaloonsa.
Herra Bumblen silmiin osui ensimmäiseksi seuraava ilmoitus: