Kertoo, miten Oliver Twistille kävi senjälkeen kun Nancy hänet tapasi.
Ahtaat kadut ja kujat johtivat viimein suurelle, avoimelle alueelle,
jossa oli siellä täällä karsinoita ja muita eläintorin tunnusmerkkejä.
Kun he saapuivat sinne, hiljensi Sikes kulkuaan, sillä tyttö ei enää
jaksanut kävellä niin kiireesti kuin tähän asti. Samalla mies käski
tuimasti Oliverin tarttua Nancyn käteen.
— Etkö sinä kuule? murahti Sikes, kun Oliver katsahti epäröiden
ympärilleen.
He olivat joutuneet etäiseen kolkkaan, joka oli aivan syrjässä
yleisestä kulkutiestä, ja Oliver älysi, ettei nyt ainakaan sopinut
käydä vastarintaan. Hän siis ojensi kätensä, johon Nancy lujasti
tarttui.
— Anna tänne toinen kätesi! sanoi Sikes. Tänne Bull's-eye! Koira nosti
päänsä pystyyn ja murisi.
— Katso tätä poikaa, sanoi Sikes koiralle tarttuen samalla Oliveria
niskasta, jos hän päästää pienimmänkään äänen, niin iske tähän!
Koira murisi taas, nuoleskeli suupieliään ja katseli Oliveria,
ikäänkuin haluaisi heti suurimmalla mielihyvällä tarrata hänen
kurkkuunsa.
— Sieluni kautta, tuo elukkahan on yhtä avulias kuin kristitty
ihminen! huudahti Sikes silmäillen koiraa hyväksyvästi. — Kun nyt
tiedät, arvoisa junkkari, mitä sinulla on odotettavissa, niin saat
kyllä kiljua, jos sinua haluttaa. Koira tekee pian lopun siitä huvista!
Alahan liikutella käpäliäsi, pentu!
Koira heilutti häntäänsä ikäänkuin tunnustukseksi tälle harvinaisen
ystävälliselle puhuttelulle, varoitti vielä kerran Oliveria murinallaan
ja lähti sitten liikkeelle.
He astuivat nyt Smithfieldin poikki, vaikka se olisi voinut yhtä
hyvin olla Grosvenor Square [Smithfield on eläintori ja Grosvenor
Square Lontoon komeimpia toreja.]; Oliver ei ainakaan huomannut mitään
eroa, sillä ilta oli pimeä ja sumuinen. Kauppapuotien valo saattoi
töin tuskin tukeutua paksun usvan läpi, joka hetki hetkeltä tiheni
verhoten kadut ja talot synkkään pimeyteen, mikä sai tämän oudon
seudun tuntumaan Oliverista vielä oudommalta ja hänen tuskansa vielä
ahdistavammalta.
Samassa alkoi muuan kirkonkello lyödä kumeasti tuntimäärää. Heti
ensimmäisen lyönnin kuultuaan hänen saattajansa pysähtyivät ja
käänsivät päänsä sinne päin, mistä ääni tuli.
— Kello on kahdeksan, Bill, virkkoi Nancy, kun kello oli lakannut
lyömästä.
— Sitä ei sinun olisi tarvinnut sanoa. Kuulinhan minä sen itsekin,
vastasi Sikes.
— Mahtoivatko ne toiset kuulla sitä, ihmetteli Nancy.
— Tietysti, vastasi Sikes. Minä jouduin linnaan juuri
Perttulinpäivänä, ja kuulin sinne jok'ikisen lastenrummun pärinänkin
täältä markkinoilta. Kun minut sitten suljettiin yöksi koppiin,
tuntui tuo kirottu vanha vankila melun ja hälinän kuuluessa ulkoa
niin hiljaiselta, että minun teki mieli iskeä pääni murskaksi oven
rautalevyjä vastaan.
— Poika raukat! huoahti Nancy, joka yhä katseli sille taholle, mistä
kellonääni oli kuulunut. Voi, miten muhkeita nuoria poikia siellä on!
— Niin, niin, sehän on naiselle aina pääasia, vastasi Sikes. Muhkeita
poikia! Niinpä niin, mutta nyt ne ovat ikäänkuin kuolleita, niin että
siitä ei kannata puhua.
Täten lohduttaen itseään herra Sikes näytti tukahduttavan yltyvän
mustasukkaisuutensa, ja tarttuen lujemmin Oliverin ranteeseen hän
kehoitti tätä jatkamaan matkaa.
— Odotahan hetkinen! sanoi tyttö. Minä en kiiruhtaisi ohitse, jos
sinut, Bill, vietäisiin hirtettäväksi ensi kerralla, kun kello lyö
kahdeksan. Minä kävelisin tässä edestakaisin, kunnes vaipuisin maahan,
vaikka maa olisi lumessa eikä minulla olisi edes huivia kietoa
suojakseni.
— No, mitä hyötyä siitä olisi? kysyi herra Sikes, joka ei ollut
lainkaan tunteellinen. Ellei sinun sopisi heittää minulle viilaa eikä
pariakymmentä jalkaa vahvaa köyttä, niin voisit puolestani marssia
vaikka viidenkymmenen mailin päähän täältä tai hiiviskellä täällä, kun
et kuitenkaan olisi minulle hyödyksi. Mutta tulehan nyt äläkä siinä
saarnaa.
Tyttö purskahti nauramaan ja kääri huivin tiukemmin ympärilleen; sitten
kuljettiin edelleen. Mutta Oliver tunsi hänen kätensä vapisevan, ja kun
hän erään kaasulyhdyn kohdalla katsahti hänen kasvoihinsa, huomasi hän,
että Nancy oli kalmankalpea.
He kulkivat noin puoli tuntia hiljaisia ja likaisia katuja pitkin
kohdaten ainoastaan muutamia ihmisiä, jotka ulkonäöstä päättäen
kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan kuin herra Sikeskin. Viimein he
poikkesivat eräälle hyvin kapealle ja siivottomalle kadulle, joka
oli miltei täpö täynnä vanhoja vaatemyymälöitä. Koira juoksi edelle
ikäänkuin tietäen, ettei sen enää tarvinnut pitää vahtia, ja pysähtyi
erään suljetun ja nähtävästi tyhjillään olevan myymälän ovelle.
Rakennus oli sangen rappeutunut, ja porttiin oli naulattu julistus,
jossa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana ja joka näytti riippuneen
siinä jo monta vuotta.
— Selvää on! sanoi Sikes silmäiltyään varovaisesti ympärilleen.
Nancy pysähtyi ikkunaluukkujen eteen, ja Oliver kuuli hiljaista kellon
kilinää. He menivät sitten kadun toiselle puolelle ja seisoivat
muutaman minuutin ajan erään lyhdyn alla. Samassa kuului akkuna
availtavan, ja heti senjälkeen aukeni ovikin. Herra Sikes tarttui
muitta mutkitta säikähtyneen pojan kaulukseen, ja kaikki kolme olivat
pian talossa.
Käytävä oli pilkkosen pimeä. He odottivat siksi, kunnes avaaja oli
jälleen sulkenut ja teljennyt oven.
— Onko täällä ketään? kysyi Sikes.
— Ei, vastasi ääni, jonka Oliver luuli joskus ennen kuulleensa.
— Eikö ukko ole täällä? kysyi rosvo.
— On kyllä, vastasi ääni, mutta hän on ollut hyvin huonolla tuulella.
Tuleekohan hän iloiseksi nähdessään teidät? Kuka tietää!
Tämä vastauksen tyyli samoinkuin äänikin, joka sen lausui, tuntui
Oliverista sangen tutulta, mutta pimeässä oli mahdotonta nähdä edes
puhujan hahmoa.
— Mene hakemaan kynttilä, käski Sikes, muuten taitamme niskamme tai
astumme koiran varpaille, jolloin saamme varoa sääriämme, hyvät ystävät.
— Odottakaa hetkinen, minä hankin valoa, vastasi ääni. Puhujan
askeleet häipyivät kuuluvista, ja vähän ajan päästä ilmestyi herra
Jack Dawkins eli toiselta nimeltään Taskuveijari, joka kantoi oikeassa
kädessään halaistuun puukalikkaan pistettyä talikynttilää. Tämä nuori
herrasmies osoitti hullunkurisesti irvistäen tuntevansa Oliverin, mutta
ei sanonut mitään, vaan viittasi tulijoille, että nämä seuraisivat
häntä portaita pitkin. He astuivat tyhjän keittiön läpi, ja kun he
avasivat oven erääseen matalaan huoneeseen, joka näytti sijaitsevan
ahtaan takapihan puolella ja tuoksui mullalle, niin heitä tervehdittiin
jymisevällä naurunrähäkällä.
— Voi taivahan tasakäpälä, voi kuitenkin, kirkui herra Charley
Bates, jonka kurkusta nauru oli kokoisin, tuossahan hän nyt on, totta
totisesti! Ah, Fagin, katsokaa häntä! Katsokaa häntä, Fagin! Minä en
kestä tätä. Tämä on niin kirotun hassunkurista. En kestä enää! Pitäkää
kiinni minusta, kunnes olen kylliksi nauranut!
Hillittömän ihastuksensa vallassa Charley Bates heittäytyi lattialle
pitkälleen ja sätkytteli siinä kouristuksenomaisesti muutamia
minuutteja. Sitten hän karkasi jälleen seisalleen, sieppasi kynttilän
Taskuveijarin kädestä, lähestyi Oliveria ja tarkasteli tätä joka
puolelta, samalla kun juutalainen otti yömyssyn päästään ja kumarsi
useita kertoja kohteliaasti hämmästyneelle pojalle. Taskuveijari, joka
oli vakavaluontoinen ja joka harvoin antautui tuollaisen riehakkuuden
valtaan, kun siitä oli haittaa ammatille, tutki sillä välin erittäin
huolellisesti Oliverin taskuja.
— Katsokaapa, Fagin, kuinka hieno hän on! sanoi Charley Bates pitäen
kynttilää niin lähellä Oliverin uutta takkia, että se oli vähällä
kärventyä. Näettekö? Noin hienoa kangasta ja keikarimaista kuosia! Ja
kirjoja kaiken kukkuraksi! Kerrassaan herrasmies, Fagin!
— Olen iloinen nähdessäni sinut niin terveenä, hyvä ystävä, sanoi
juutalainen pilkallisesti kumartaen. Taskuveijari antaa sinulle toiset
vaatteet, ettei juhlapukusi mene pilalle täällä. Miksi et kirjoittanut
tulostasi, että olisimme tienneet varata jotain lämmintä illalliseksi?
Tämän kuultuaan Charley Bates purskahti taas niin hillittömään nauruun,
että Faginiakin nauratti ja Taskuveijari veti suunsa irviin, mutta kun
tämä ovela nuori herra samassa löysi viiden punnan setelin Oliverin
taskusta, niin on vaikea sanoa, johtuiko hänen hymyilynsä juutalaisen
sukkeluudesta vai tästä löydöstä.
— Äläpäs! Mikä se on? huudahti Sikes ja astui esiin, kun juutalainen
sieppasi setelin. Se on minun, Fagin!
— Ei ole, ystäväni, väitti juutalainen. Minun se on, Bill! Te saatte
kirjat.
— Ellette anna sitä minulle, sanoi Sikes, ellette anna sitä minulle —
ja Nancylle, tarkoitan, niin minä vien pojan takaisin!
Juutalainen ja Oliver hätkähtivät, vaikkakin eri syistä, sillä
jälkimmäinen toivoi riidan päättyvän siten, että hänet todellakin
vietäisiin Brownlowin luo.
— Kas niin, annatteko sen vai ettekö? kysyi Sikes.
— Se ei ole kohtuullista, Bill, vai mitä arvelette, Nancy? väitti
juutalainen.
— Viis minä siitä veisaan, sanoi Sikes, tänne vain seteli! Luuletteko,
että Nancyllä ja minulla on aikaa vaania ja pyydystellä kaiken maailman
poikia, jotka ovat joutuneet teidän kynsiinne? Antakaa heti tänne se,
senkin vanha ahne luuranko! Tämän kohteliaan vastalauseen lausuttuaan
Sikes sieppasi juutalaisen kädestä setelin, kääri sen kokoon ja solmi
kaulaliinansa kulmaan.
— Se on meidän vaivoistamme, sanoi Sikes, vaikka siinä ei ole
puoliakaan siitä, mitä pitäisi. Te voitte pitää kirjat; ellei teitä
huvita lukea, niin myykää ne.
— Ne ovat sangen tyylikkäitä, sanoi Charley Bates, joka oli
virnistellen lukevinaan yhtä noista kirjoista. Kaunista kieltä, vai
mitä, Oliver? Nähdessään miten onnettoman näköisenä Oliver silmäili
kiusanhenkiään huumorintajuinen Charley purskahti uuteen, entistä
raikuvampaan nauruun.
— Ne ovat sen vanhan herran kirjoja, sanoi Oliver käsiään väännellen,
sen vanhan hyvän herran, joka otti minut luokseen ja hoiti minua,
kun olin vähällä kuolla kuumeeseen. Voi, lähettäkää hänelle kirjat
takaisin ja seteli myös! Pitäkää minut täällä vaikka koko ikäni, kun
vaan toimitatte ne takaisin. Hän luulee muuten, että minä olen ne
varastanut; vanha rouva ja kaikki, jotka olivat hyviä minulle, luulevat
minua varkaaksi. Voi, säälikää minua ja lähettäkää ne takaisin!
Lausuessaan näitä sanoja, joista kuvastui koko hänen kiihkeä surunsa,
Oliver lankesi polvilleen juutalaisen eteen ja pani kätensä ristiin
epätoivoissaan.
— Poika on todellakin oikeassa, sanoi Fagin katsahtaen ovelasti
ympärilleen ja vetäen tuuheat kulmakarvansa yhteen. Olet oikeassa,
Oliver, ne luulevat sinua aivan varmaan varkaaksi. Hah, hah, haa!
nauroi juutalainen ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Paremmin ei olisi
voinut käydä, vaikka olisi edeltäkäsin valmistettu.
— Se on totta se, myönsi Sikes. Minä älysin sen heti, kun näin hänen
harppaavan Clerkenwellin poikki kirjat kainalossa. Kaikki on nyt kuten
pitääkin. Ne ovat kaikesta päättäen hempeämielisiä virrenveisaajia,
sillä muuten ne eivät olisi ollenkaan vaivautuneet hänen vuokseen, ja
nyt ne eivät uskalla tiedustella häntä, koska pelkäävät joutuvansa
ilmiantajiksi ja saattavansa hänet lukkojen taakse. Poika on siis nyt
hyvässä tallessa.
Tätä kuunnellessaan Oliver oli tuijottanut hämmentyneenä vuoroin
kutakin läsnäolijaa voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys,
mutta kun Sikes oli lakannut puhumasta, niin hän kavahti yhtäkkiä
seisalleen ja syöksyi ulos huoneesta päästellen samalla niin äänekkäitä
hätähuutoja, että vanha, autio talo kaikui.
— Älä päästä koiraa, Bill! kirkaisi Nancy juosten ovelle ja sulkien
sen, kun juutalainen oli oppilaineen lähtenyt ajamaan Oliveria takaa.
Älä päästä koiraa; se repii pojan palasiksi!
— Se onkin sille oikein! ärjyi Sikes koettaen vapautua tytön otteesta.
Hellitä tai murskaan kallosi seinää vasten!
— Siitä en välitä, Bill, vastasi tyttö painien rajusti miehen kanssa.
Koira ei pääse lapsen kimppuun, ellet tapa ensin minua!
— Eikö muka pääse! puhisi Sikes purren hammasta kiukuissaan. Senhän
saamme pian nähdä, ellet rauhoitu! Murtovaras lennätti tytön toiselle
puolelle huonetta, ja samassa juutalainen palasi poikien kera vetäen
Oliveria mukanaan.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi Fagin silmäillen ympärilleen.
— Luulen, että tuo tyttö on tullut hulluksi, selitti Sikes hurjana.
— Eipähän ole, sanoi Nancy kalpeana ja hengästyneenä, älkää uskoko
sitä, Fagin.
— No, pysykää sitten hiljaa, käski juutalainen uhkaavana.
— Sitäkään en halua, vastasi Nancy tiuskaisten. Kas niin, nyt sen
tiedätte!
Herra Fagin tunsi liian hyvin sen naislajin, johon Nancy kuului,
käsittääkseen, ettei sillä hetkellä ollut hyvä jatkaa keskustelua tytön
kanssa, ja sen vuoksi hän johtaakseen seuran huomion toisaalle kääntyi
puhuttelemaan Oliveria.
— Vai niin, sinä aioit livistää tiehesi, vai mitä? sanoi hän ottaen
uunin nurkasta esille tukevan kepin. Mitä?
Oliver ei vastannut, vaan tarkasti juutalaisen liikkeitä kiivaasti
hengittäen.
— Sinä halusit apua ja huusit poliisia, vai mitä? tiuski juutalainen
ja tarttui Oliverin käsivarteen. Mutta me parannamme sinut sellaisista
kujeista, arvoisa junkkari.
Sitten hän löi Oliveria kepillään lujasti selkään ja kohotti sen uuteen
iskuun, mutta samassa tyttö syöksyi väliin ja väänsi kepin hänen
kädestään. Sitten hän heitti sen uuniin sellaisella voimalla, että
hehkuvista hiilistä lenteli kipinöitä ympäri huonetta.
— Minä en tahdo nähdä tuollaista, Fagin, kirkui hän. Olette saanut
pojan kynsiinne, ja se riittäköön. Antakaahan hänen vain olla rauhassa,
muuten merkitsen teistä muutamia, vaikkapa joutuisin hirteen ennen
aikojani.
Tyttö polki kiivaasti lattiaa lausuessaan tämän uhkauksen ja silmäili
huulet yhteenpuristettuina ja kädet nyrkissä vuoron perään juutalaista
ja muita varkaita. Intohimoinen raivo, joka hänet vähitellen oli
vallannut, oli kalventanut hänen kasvonsa aivan värittömiksi.
— Mutta, Nancy, sanoi Fagin hetken kuluttua, jolloin hän ja Sikes
olivat hämillään katselleet toisiaan, te — te olette tänä iltana
tavallista reippaampi käänteissänne. Hah, hah, haa! Näyttelette
erinomaisesti, ystäväiseni!
— Todellako? sanoi tyttö. Varokaa sitten vain, etten rupea liian
hyvin näyttelemään, sillä silloin teille kävisi hullusti. Pysykää siis
asioissa hyvän sään aikana.
Kun kiihtynyt nainen, varsinkin sellainen, jonka intohimoihin on
liittynyt hillitön häikäilemättömyys ja epätoivo, purkaa raivoansa,
niin useimmat miehet katsovat silloin parhaaksi väistyä. Juutalainen
huomasi, ettei enää kannattanut olla ymmärtämättä Nancyn suuttumusta,
ja senvuoksi hän vasten tahtoaan peräydyttyään pari askelia loi
puoliksi pyytävän, puoliksi arkailevan katseen Sikesiin, ikäänkuin
siten osoittaakseen, että tämä oli sopivampi henkilö jatkamaan
keskustelua.
— Mitä sinä oikeastaan tällä tarkoitat? ärjyi Sikes liittäen
kysymykseensä erään hyvin tavallisen kirouksen, joka koskee
ihmiskasvojen kauneinta elintä ja tekisi sokeuden yhtä yleiseksi kuin
tuhkarokko on, jos sitä kuultaisiin taivaassa vaikkapa vain joka
viideskymmenestuhannes kerta, kun se lausutaan täällä maan päällä. —
Mitä sinä tarkoitat? Etkö sinä tiedä, kuka ja mikä sinä olet?
— Kyllä vain, sen tiedän hyvinkin, vastasi tyttö hermostuneesti
nauraen ja käänteli päätään puolelta toiselle yrittäen turhaan näyttää
välinpitämättömältä.
— No, pysy sitten nahoissasi, jatkoi Sikes ärjyen aivan kuin
koiralleen, tai muuten rauhoitan sinut ikiajoiksi!
Tyttö nauroi jälleen, vaikkakin hiukan epävarmemmin kuin äsken; sitten
hän vilkaisi Sikesiin ja kääntyi toisaalle purren huuleensa, niin että
tuli verta.
— Oletpa sinä hieno otus, lisäsi Sikes silmäten häntä halveksivasti
kiireestä kantapäähän, juuri sinunpa sopii ruveta ihmisystävälliseksi
ja siistiksi. Todellakin hieno ystävä lapselle, kuten häntä nimität!
— Niin, Jumala paratkoon, olet oikeassa! huudahti tyttö kiihkeästi.
Soisinpa vain, että olisin kaatunut kuolleena kadulle tai saanut
vaihtaa sijaa niiden kanssa, joiden vankilan ohitse tänä iltana
kuljimme, etten olisi joutunut auttamaan tuon pojan toimittamista
tähän pesään. Tästä päivästä saakka hän on varas, valehtelija, kaikkea
mahdollista pahaa! Eikö se riitä tuolle vanhalle lurjukselle, vai
tarvitseeko hänen vielä lyödä poikaa?
— Kas niin, Sikes, kas niin, sanoi juutalainen sovittavalla äänellä
viitaten samalla poikiin, jotka tarkkaavaisina seurasivat kohtausta,
käyttäkäämme siivoa kieltä, kohteliaita sanoja, Bill!
— Kohteliaita sanoja! huudahti tyttö, jonka raivo oli hirvittävä.
Vai siivoa puhetta, te konna! Sitäkö te odotatte minultakin? Varastin
teille jo lapsena, kun en ollut puoleksikaan niin vanha kuin tuo
poika (viitaten Oliveriin). Tätä samaa ammattia olen harjoittanut jo
kaksitoista vuotta. Tiedättekö ehkä sen? Sanokaahan! Tiedättekö?
— No, no, vastasi juutalainen yrittäen tyynnyttää häntä, mitäpä siitä,
olettehan te sillä elänyt!
— Niinpä kyllä! vastasi tyttö, joka ei puhunut, vaan suorastaan
sinkosi sanat suustaan yhtämittaisena, rajuna huutona. Sillä olen
elänyt, ja kolkot, kylmät kadut ovat minun kotini, ja te olette se
lurjus, joka minut sinne ajoitte kauan sitten ja yhä vielä pakotatte
minut kuljeskelemaan siellä yöt ja päivät, päivät ja yöt siksi, kunnes
heitän henkeni!
— Minä toimitan teille jotain vielä pahempaa, ellette jo pidä suutanne
kiinni! ärjäsi juutalainen suuttuneena hänen soimauksistaan.
Tyttö ei sanonut enää mitään, vaan repi hiuksiaan ja vaatteitaan
suunniltaan raivosta ja syöksyi juutalaisen kimppuun sellaisella
vimmalla, että hänen kostonsa olisi aivan varmaan jättänyt pysyväisiä
jälkiä, ellei Sikes olisi oikealla hetkellä tarttunut hänen
ranteisiinsa. Nancy ponnisteli turhaan vapautuakseen ja pyörtyi lopulta.
— Nyt hän tyyntyi, sanoi Sikes ja asetti hänet pitkälleen nurkkaan.
Hänellä on tavattomasti voimia käsivarsissa, kun hän on tuolla tuulella.
Juutalainen kuivaili otsaansa ja hymyili ikäänkuin keventyneenä
kohtauksen päättymisestä, vaikka sekä hän että Sikes, koira ja pojatkin
näkyivät muuten pitävän sitä perin tavallisena, liikeasioihin kuuluvana
ilmiönä.
— Kovin on tukalaa olla tekemisissä naisväen kanssa, sanoi juutalainen
ja pani kepin taas paikalleen, mutta niistä on niin paljon hyötyä,
ettemme voi mitenkään tulla toimeen ilman niitä. Charley, vie Oliver
nukkumaan!
— Luullakseni on viisainta, ettei hän pue parhaita vaatteita ylleen
huomenna, vai mitä arvelette, Fagin? kysyi Charley Bates virnistäen.
— Niin tietysti, vastasi juutalainen samaan tapaan.
Ilmeisesti sangen mielissään tehtävästään herra Bates otti kynttilän ja
saattoi Oliverin viereiseen keittiöön, jossa oli pari kolme ennestään
tuttua vuodetta. Siellä Charley veti vähän väliä hillittömään nauruun
purskahtaen esille juuri sen vanhan vaatekerran, josta Oliver oli niin
hyvillä mielin luullut päässeensä eroon ikiajoiksi herra Brownlowin
luona. Se juutalainen, joka oli sen ostanut, oli sattumalta näyttänyt
sitä Faginille, joka siten oli saanut ensimmäisen johtolangan pojan
löytämiseksi.
— Riisu nyt päältäsi nuo hienot tamineet, sanoi Charley, minä vien ne
Faginille säilytettäväksi. Onpa tämä sentään huvittavaa!
Oliver raukka totteli sangen vastahakoisesti. Herra Bates kääri uudet
vaatteet kokoon, pisti ne kainaloonsa ja lähti huoneesta jättäen
Oliverin yksikseen pimeään ja sulkien oven jälestään.
Charleyn naurunrähäkkä ja Betsy neidin ääni (viimemainittu oli tullut
juuri sopivaan aikaan virvoittelemaan ystävätärtään vedellä ja muilla
naisten keinoilla) olisivat ehkä suotuisammissa oloissa pitäneet
Oliveria kauan aikaa valveilla, mutta hän oli nyt sairas ja väsynyt ja
vaipui senvuoksi pian sikeään uneen.