Osoittaa, miten hellästi vanha juutalainen ja Nancy neiti rakastivat
Oliver Twistiä.
Pienen Saffron-mäen likaisimmassa osassa sijaitsee eräs kurja kapakka,
jonka hämärässä vierashuoneessa — synkkä ja siivoton pesä, jossa
sihisevä kaasuliekki paloi talvisaikaan kaiken päivää ja jonne ei
kesälläkään päässyt ainoakaan auringonsäde pujahtamaan — istui
mietteissään tinatuopin ja paloviinalle haiskahtavan lasin ääressä
muuan mies, jonka yllä oli samettitakki, polvihousut ja nauhakengät
ja jonka jokainen kokenut poliisimies olisi tässä hämärässäkin
hetipaikalla tuntenut William Sikesiksi. Hänen jalkojensa juuressa
makasi valkea, punasilmäinen koira, joka välistä nuoleskeli suurta,
tuoretta haavaa, jonka oli saanut kuonoonsa nähtävästi jossakin
äskeisessä kahakassa.
— Pysy hiljaa, senkin hylky, kuuletko! karjasi herra Sikes rikkoen
äkkiä hiljaisuuden. Oliko hän niin syventynyt ajatuksiinsa, että koiran
vilkuminen häiritsi häntä, vai oliko mietiskely niin kiihdyttänyt
häntä, että hänen oli pakko keventää mieltään potkaisemalla viatonta
eläintä, sitä on vaikea varmasti ratkaista. Olipa syy muuten mikä
tahansa, seurauksena oli potku ja kirous, mitkä koira samalla hetkellä
sai osakseen.
Koirilla ei yleensä ole tapana kostaa niitä vääryyksiä, joita isännät
niille tekevät, mutta herra Sikesin koiralla oli samanlainen luonne
kuin sen herralla ja ehkä se tällä hetkellä tunsi varmasti kärsineensä
vääryyttä, sillä se iski kursailematta hampaansa toiseen nauhakenkään,
ravisti sitä sydämensä pohjasta ja vetäytyi sitten penkin alle välttäen
samalla tinatuopin, minkä Sikes lennätti sen päätä kohti.
— Vai niin, vai lihaa sinun mielesi tekee! ärisi herra Sikes siepaten
toiseen käteensä hiilihangon ja avaten toisella linkkuveitsen, jonka
oli vetänyt taskustaan. Tulehan tänne, sinä takkukarvainen piru! Tänne
hetipaikalla! Kuuletkos!
Koira kuuli sen epäilemättä, sillä Sikes oli korostanut muutenkin
kovaa ääntään: mutta kun se näytti ehdottomasti kammoavan kurkkunsa
katkaisemista, niin se pysyi turvapaikassaan ja murisi vain entistä
vihaisemmin tarttuen samalla hampaillaan hiilihangon päähän ja purren
sitä kuin raivoava petoeläin.
Tämä vastarinta sai Sikesin suunniltaan; hän laskeutui polvilleen ja
rupesi ahdistamaan koiraa kaikin voiminsa. Koira hyppeli oikealta
vasemmalle ja vasemmalta oikealle; mies sohi hiilihangolla, kiroili,
huitoi ja kiljui, ja taistelu näytti jo kääntyvän hyvin arveluttavaksi
jommallekummalle osanottajalle, kun ovi yhtäkkiä avautui ja koira
livahti tiehensä Sikesin jäädessä seisomaan linkkuveitsineen ja
hiilihankoineen.
Tappeluun tarvitaan aina vähintäin kaksi; kun siis koira oli
peräytynyt, niin Sikes siirsi heti sen rataosuuden uudelle tulokkaalle.
— Mitä hittoa te pistätte nokkanne minun ja koirani väliin? karjaisi
hän kiukkuisesti.
— Minähän en ollenkaan tiennyt, hyvä ystävä, enhän tiennyt, vastasi
Fagin nöyrästi — sillä tulija oli juutalainen.
— Ette tiennyt, senkin jänishousu varas! ärähti Sikes. Ettekö muka
kuullut melua?
— En hiiskaustakaan, niin totta kuin elän, Bill, vastasi juutalainen.
— Ette tietenkään, ettehän te mitään kuule, myönsi Sikes virnistäen.
Tehän hiiviskelette itsekin niin, ettei kukaan kuule, koska tulette tai
menette. Toivonpa, että olisitte ollut koira minuutti sitten, Fagin.
— Kuinka niin? kysyi juutalainen koettaen hymyillä.
— Siksi vain, että laki ei kiellä tappamasta koiraa, mutta suojelee
teidän kaltaistenne miesten henkeä, vaikka ette ole puoliksikaan
koirarakin arvoisia, vastasi Sikes irvistäen kääntäessään veistään
kokoon, niin sen asian laita on.
Juutalainen hieroi käsiään ja istuutui pöydän ääreen ilmeisesti
huonolla tuulella.
— Niin, virnistelkää vain, jatkoi Sikes, asetti hiilihangon
paikalleen ja silmäili juutalaista halveksivan raa'asti. Teillä ei
ole kumminkaan mitään syytä nauraa minulle, ennenkuin minulla on
yömyssy [Kun pahantekijä hirtetään, vedetään hänen silmilleen ensin
yömyssy.] päässä. Te olette minun vallassani, Fagin, ja tulette
pysymään edelleenkin, piru vieköön. Nyt sen kuulitte. Jos minä joudun
kiikkumaan, niin teidät otan seurakseni, olkaa siis varuillanne!
— Niin, niin, ystäväni, sanoi juutalainen, tuon kaikenhan tiedän.
Meillä on yhteiset edut valvottavana, Bill — yhteiset edut.
— Hm! sanoi Sikes ikäänkuin hänen mielestään vain juutalaisella olisi
syytä valvoa etujaan. — No hyvä, mitä asiaa teillä oli?
— Kaikki on nyt onnellisesti sulatettu, vastasi Fagin, ja tässä on
teidän osuutenne. Siinä on hiukan enemmän kuin oikeastaan pitäisi,
ystäväni, mutta kun tiedän, että te sitten taas joskus autatte minua...
— Älkää lörpötelkö joutavia! keskeytti varas. Missä ne ovat? Antakaa
tänne!
— Kyllä, kyllä, aivan heti, älkäähän hätäilkö! vastasi juutalainen
rauhoittaen. Tässä ne ovat — kaikki tyyni! Hyvässä tallessa! Näin
sanoen hän veti povestaan suuren, vanhan pumpulinenäliinan, avasi sen
kulmaan sidotun ison solmun ja sai siten näkyviin pienen, ruskeaan
paperiin käärityn mytyn, jonka Sikes kiireesti sieppasi käteensä alkaen
laskea siinä olevia kultarahoja.
— Onko tässä kaikki? kysyi Sikes.
— Kaikki, vastasi juutalainen.
— Ettekö avannut myttyä tiellä ja nielaissut paria kolikkoa,
häh? kysyi Sikes epäluuloisesti. Niin, niin, älkää ollenkaan olko
närkästyvinänne, olettehan tehnyt sellaista ennenkin. Kiskaiskaa
päristimestä.
Tämä käsky merkitsi samaa kuin kellon soittaminen. Kutsua noudatti
toinen juutalainen, Faginia nuorempi, mutta melkein yhtä ruma ja
likainen.
Bill Sikes osoitti ääneti tyhjää tinatuoppia. Juutalainen käsitti
viittauksen täydellisesti ja lähti täyttämään astiaa vaihdettuaan
ensin Faginin kanssa salamyhkäisen silmäyksen, jota viimemainittu
oli silmäkulmiaan kohauttaen ikäänkuin odottanut ja johon hän oli
vastannut pudistaen päätään niin hiljaa, että sivullisen olisi ollut
miltei mahdoton sitä huomata. Ei sitä äkännyt Sikeskään, joka oli sillä
hetkellä kumartunut solmimaan kenkänsä nauhaa, jonka koira oli repinyt
irti. Jos hän olisi sattunut näkemään tuon kiireisen merkkien vaihdon,
niin tuskinpa hän olisi odottanut siitä itselleen mitään hyvää.
— Onko täällä ketään, Barney? kysyi Fagin, joka ei nyt puhuessaan
nostanut katsettaan lattiasta, kun huomasi Sikesin vilkuilevan heihin.
— Ei diid ristidsieluagaad, vastasi Barney, jonka sanat, tulivatpa
sydämestä tai ei, joka tapauksessa raivasivat tiensä nenän kautta.
— Eikö ketään? kysyi Fagin hämmästyneellä äänellä, minkä tarkoituksena
oli ehkä ilmaista Barneylle, että tällä oli nyt lupa puhua totta.
— Ei getääd buida guid deiti Dadsy, vastasi Barney.
— Nancy! huudahti Sikes. Missä? Tuhat tulimmaista, sitä tyttöä minä
kunnioitan, sillä hänessä on synnynnäisiä kykyjä.
— Häd od tiladdud lautasilled liharuogaa tuodde sisähuodeeseed,
vastasi Barney.
— Käske hänet tänne, sanoi Sikes tyhjentäen lasinsa, käske tänne.
Barney vilkaisi arasti Faginiin ikäänkuin lupaa pyytääkseen, mutta kun
tämä pysyi vaiti silmät yhä suunnattuina lattiaan, niin hän poistui
ja palasi hetken kuluttua seurassaan Nancy, jonka asuun kuului vielä
olkihattu, esiliina, kori ja portinavain.
— Oletko jäljillä, Nancy? kysyi Sikes tarjoten hänelle lasia.
— Olenpa niinkin, Bill, vastasi nuori nainen tyhjentäen lasin, mutta
kylläpä siinä oli vaivaa, olen aivan väsynyt siitä. Mukula on ollut
sairaana ja pysynyt vuoteessa ja...
— Voi, rakas Nancy, sanoi Fagin katsahtaen häneen.
Varoittiko juutalaisen punaisten kulmakarvojen rypistys ja silmien
tuijotus Nancy neitiä liiasta puheliaisuudesta, se on samantekevää.
Pääasia on, että hän äkkiä hillitsi itsensä ja alkoi puhua muista
asioista hymyillen tuon tuostakin ystävällisesti herra Sikesille.
Kymmenen minuutin kuluttua sai Fagin harmillisen yskänpuuskan, jolloin
Nancy veti huivin hartioilleen selittäen, että oli aika lähteä. Kun
herra Sikes huomasi, että hänen sopi kulkea yhtä matkaa Nancyn kanssa,
niin hän lähti saattamaan tyttöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä
koira, joka oli pujahtanut takapihalta kadulle, heti kun sen isäntä oli
kadonnut näkyvistä.
Sikesin mentyä juutalainen pisti päänsä ovesta ja katseli hänen
jälkeensä puiden nyrkkiään ja mutisten vihaisen kirouksen; sitten hän
istuutui taas ilkeästi irvistäen pöydän ääreen ja syventyi erään vanhan
viikkolehden mielenkiintoiseen sisältöön.
Samaan aikaan oli Oliver Twist, joka ei voinut uneksiakaan juutalaisen
olevan niin lähellä häntä, matkalla kirjakauppaan. Clerkenwelliin
saavuttuaan hän poikkesi sattumalta eräälle syrjäkadulle, joka ei
kuulunut hänen matkasuunnitelmaansa. Mutta hän huomasi erehdyksensä
vasta sitten kun oli jo kulkenut sitä puoliväliin, ja kun hän tiesi
senkin vievän perille, niin hän ei arvellut maksavan vaivaa kääntyä,
vaan kiiruhti kirjat kainalossa eteenpäin parhaansa mukaan. Hän
ajatteli juuri kävellessään, miten iloiseksi hän tuntisi itsensä ja
kuinka paljon hän antaisikaan, jos saisi edes vilahdukselta nähdä Dick
raukan, joka ehkä sillä hetkellä katkerasti itki nälissään ja pahoin
kohdeltuna, kun hän äkkiä säpsähti kuullessaan nuoren naisen huudon: —
Voi minun rakas veljeni! ja tuskin hän oli ehtinyt aavistaa, mistä oli
kysymys, kun hän tunsi kaulallaan pari vahvaa käsivartta.
— Päästäkää minut! huusi Oliver ja tempoili vapautuakseen toisen
jäntevästä otteesta. Jättäkää minut rauhaan! Miksi pidätte minusta
kiinni? Mitä tahdotte?
Nuori nainen, joka syleili häntä ja jolla oli kädessään pieni koppa ja
portinavain, ei vastannut näihin kysymyksiin, vaan huudahteli tämän
tästä.
— Voi Jumalani! sanoi hän. Olen löytänyt hänet! Voi Oliver, Oliver!
Sinä paha poika, miten paljon surua oletkaan sisarellesi tuottanut!
Tulehan nyt kotiin, rakkaani! Siten katkonaisesti huudahdellessaan
nuori nainen puhkesi jälleen kyyneliin saaden niin hirveän
hermokohtauksen, että pari paikalle osunutta eukkoa kysyi eräältä
teurastajan oppipojalta, jonka tukka kiilsi rasvasta, eikö tämän
mielestä ollut viisainta hakea lääkäri. Poika, joka tuntui laiskalta,
ellemme sanoisi välinpitämättömältä, vastasi kuitenkin, ettei hän
pitänyt sitä tarpeellisena.
— Voi ei, älkää tehkö sitä, sanoi nuori nainen tarttuen Oliverin
käteen, minä voin nyt jo paremmin. Tule heti kotiin, paha poika!
Tulehan nyt!
— Mitä on tapahtunut? kysyivät akat.
— Voi sentään, hän karkasi noin kuukausi sitten vanhempiensa luota,
jotka ovat uutteraa ja kunniallista väkeä, ja lyöttäytyi varkaitten ja
muitten huonomaineisten ihmisten pariin! Hän on miltei murtanut äitinsä
sydämen.
— No voi sitä lurjusta! päivitteli muuan eukko.
— Mene heti kotiisi, pikku hirviö! sanoi toinen.
— Ei se ole totta, huusi Oliver sangen levottomana. Minä en tunne
häntä. Minulla ei ole sisarta, isää eikä äitiä. Olen orpo ja asun
Pentonvillessä.
— Kuulkaapas, kuinka hän valehtelee! huusi nuori nainen.
— Mutta sehän on Nancy! huudahti Oliver, joka nyt vasta näki hänen
kasvonsa ja perääntyi tavattoman hämmästyneenä.
— Näettehän nyt, että hän tuntee minut! kirkui Nancy vedoten
läsnäolijoihin. Hän ei voi kieltää sitä. Ellei hän nyt palaa hyvien
vanhempiensa luo, niin he kuolevat surusta ja minun sydämeni pakahtuu!
— Mitä hittoa täällä on tekeillä? ärjäsi muuan mies, joka syöksyi ulos
läheisestä oluttuvasta valkea koira kintereillään. Nuori Oliver! Lähde
nyt heti kotiin äiti parkasi luo, senkin vintiö! Hetipaikalla!
— Minä en kuulu heidän joukkoonsa! En tunne heitä! Auttakaa, auttakaa,
kirkui Oliver ja riuhtoili päästäkseen irti miehen lujasta otteesta.
— Auttakaa! matki mies. Niin, kyllä minä sinua autan, kirottu veijari!
Mitä kirjoja sinulla on? Olet kaiketi varastanut ne, vai mitä? Anna ne
tänne! Näin sanoen mies tempasi kirjat käteensä ja iski poikaa päähän.
— Se on oikein! huusi eräs katselija ullakkoakkunasta. Se on ainoa
tapa saada häntä järkiinsä.
— Niin juuri, myönsi unisen näköinen puuseppä luoden hyväksyvän
katseen ullakkoakkunaan.
— Kyllä se hänelle hyvää tekee, sanoivat molemmat eukot.
— Lisää pitää hänen saaman! vastasi mies lyöden Oliveria uudelleen
ja tarttui sitten hänen kaulukseensa. Mars matkaan, lurjus! Tässä on
Bull's-eye koirani, varo suututtamasta sitä! Muista se!
Mitä poika raukan oli tehtävä? Hän oli vielä heikko äskeisestä
taudistaan, huumaantunut äkillisestä hyökkäyksestä, säikähtynyt
koiran vihaisesta murinasta ja ällistynyt läsnäolijoiden varmasta
vakaumuksesta, että hän oli todellakin sellainen paatunut veijari,
joksi häntä oli soimattu. Oli tullut jo pimeä, paikka oli
huonomaineinen, mistään ei ilmestynyt apua eikä vastarinta hyödyttänyt
mitään. Seuraavassa hetkessä häntä jo raahattiin pitkin ahtaita ja
pimeitä kujia niin kovalla kiireellä, ettei niitä harvoja hätähuutoja,
mitkä hän uskalsi päästää, saattanut mitenkään kuulla. Muuten olikin
samantekevää, kuultiinko niitä vai ei, sillä kukaan ei olisi niistä
välittänyt, vaikka hän olisi kirkunut äänensä käheäksi.
<tb>
Kaasulyhdyt oli sytytetty. Rouva Bedwin odotti huolestuneena portilla,
palvelustyttö oli juossut useita kertoja pitkin katua katsomassa,
eikö Oliveria jo kuulu, ja molemmat vanhat herrat istuivat yhä
kärsivällisesti odottaen pimeässä huoneessa, kello keskellään.