Antaa lisätietoja Oliverin oleskelusta herra Brownlowin luona sekä
kertoo merkillisestä ennustuksesta, jonka herra Grimwig lausui, kun
Oliver lähetettiin asialle.
Oliver tointui ennen pitkää siitä pyörtymyksestä, jonka herra
Brownlowin kiivas huudahdus oli aiheuttanut. Tämän jälkeen sekä
vanha herra että rouva Bedwin varoivat huolellisesti viittaamasta
edellämainittuun muotokuvaan ja jutellessaan Oliverin kanssa he
valitsivat sellaisia puheenaiheita, jotka eivät olleet missään
yhteydessä hänen elämänvaiheittensa tai tulevaisuudentoiveittensa
kanssa, vaan ainoastaan huvittivat häntä aiheuttamatta
mielenliikutusta. Hän oli vielä liian heikko voidakseen aterioida
muiden seurassa, mutta kun hän seuraavana päivänä tuli emännöitsijän
huoneeseen, katsahti hän ensimmäiseksi seinälle toivoen jälleen
näkevänsä kauniin naisen kuvan. Hän pettyi kuitenkin, sillä taulu oli
poissa.
— Niin, sanoi emännöitsijä, joka oli huomannut Oliverin katseen, se on
poissa, kuten näet.
— Niin, näen sen, vastasi Oliver huoaten. Miksi se on viety pois?
— Se otettiin seinältä, rakas lapsi, sentähden että herra Brownlow
sanoi sen häiritsevän sinua ja siten vaikeuttavan sinun parantumistasi,
näetkös.
— Voi, se ei ole häirinnyt minua ollenkaan. Minä katselin sitä niin
mielelläni.
— No niin, sanoi vanha emännöitsijä hyväntahtoisesti, koetahan
tulla pian terveeksi, poikaseni, niin kyllä se ripustetaan jälleen
paikalleen, sen lupaan sinulle; mutta puhukaamme nyt jostakin muusta.
Tällä kertaa ei Oliver saanut tietää maalauksesta sen enempää, ja kun
vanha rouva oli ollut hänelle niin ystävällinen hänen sairautensa
aikana, niin hän koetti olla ajattelematta koko asiaa. Sen sijaan
hän kuunteli tarkkaavaisesti kertomuksia hänen kiltistä ja kauniista
tyttärestään, joka oli naimisissa yhtä kiltin ja kauniin miehen kanssa
ja asui maalla, ja pojastaan, jolla oli toimi erään kauppaliikkeen
konttorissa Länsi-Intiassa ja joka oli myöskin siivo nuori mies ja
kirjoitti hänelle niin herttaisia kirjeitä vieläpä monta kertaa
vuodessa, että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän vain ajattelikin
niitä. Kun vanha rouva oli siten laajasti kuvaillut oivallisia lapsiaan
ja hyvää, rakasta miesvainajaansa, joka oli maannut haudassa, se rakas
sielu, jo kaksikymmentäkuusi vuotta, niin tuli teenjuonnin aika. Kun
se oli ohi, niin hän rupesi opettamaan Oliverille cribbage-peliä,
jonka tämä oppi sitä mukaa kuin toinen ehti opettaa ja johon he olivat
hartaasti syventyneet, kunnes toipilaan tuli aika nauttia hiukan
lämmintä viiniä veteen sekotettuna sekä paahdettua leipää ja sitten
mennä kiltisti nukkumaan.
Nämä toipumispäivät olivat pelkkää onnea Oliverille. Kaikki oli niin
rauhallista, sievää ja siistiä, kaikki ihmiset niin kilttejä, että
hänestä tuntui melkein siltä kuin olisi joutunut taivaaseen siitä
melusta ja hälinästä, missä hän siihen asti oli elänyt. Hän oli tuskin
niin terve, että jaksoi olla jalkeilla, kun herra Brownlow jo teetti
hänelle uuden puvun, lakin ja kengät. Kun Oliver sai luvan menetellä
vanhojen vaatteittensa kanssa mielensä mukaan, niin hän antoi ne
eräälle palvelustytölle, joka oli ollut hänelle ystävällinen, ja pyysi
tätä myymään ne jollekin juutalaiselle ja pitämään itse rahat. Tyttö
teki sen mielellään, ja kun Oliver katseli ikkunasta, miten juutalainen
pisti ne säkkiinsä ja lähti tiehensä, niin hän iloitsi ajatellessaan,
että oli nyt onnellisesti päässyt niistä eroon eikä hänen enää
milloinkaan tarvitsisi pukea niitä ylleen. Ne olivatkin jo kurjia
repaleita, eikä Oliverilla ollut koskaan ennen ollut uutta pukua.
Eräänä iltana, noin viikon kuluttua muotokuvan johdosta sattuneesta
tapauksesta, kun Oliver istui rouva Bedwinin kanssa juttelemassa,
lähetti herra Brownlow sanan, että jos Oliver tunsi itsensä oikein
vahvaksi, niin hän saattoi tulla hänen työhuoneeseensa hetkeksi
puhelemaan.
— No voi minun päiviäni! Pesehän kätesi; minä kampaan hiuksesi oikein
kauniisti jakaukselle, rakas lapsi, huudahti rouva Bedwin. Voi rakas
kultaseni! Jos vain olisimme aavistaneet, että hän lähettää hakemaan
sinua, niin olisimme panneet uuden kauluksen ja laittaneet sinut
hienoksi kuin nukke!
Oliver teki kuin oli käsketty, ja vaikka rouva Bedwin koko ajan kovasti
päivitteli, ettei hän ehtinyt edes röyheltää sitä pikku pitsiä,
mikä reunusti hänen paidankaulustansa, näytti poika kuitenkin niin
sievältä ja siistiltä, että vanha rouva arveli tarkastellessaan häntä
ihastuneena kiireestä kantapäähän, että tuskin suurimmalla vaivallakaan
enää voisi saada sen parempaa aikaan.
Näin rohkaistuna Oliver koputti työhuoneen ovelle ja astui Brownlowin
kehoituksesta pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli täynnä
kirjoja ja jonka ainoa ikkuna vietti pieneen puutarhaan päin. Ikkunan
eteen oli siirretty pöytä, jonka ääressä Brownlow istui lukemassa.
Nähdessään Oliverin hän työnsi kirjansa syrjään ja käski häntä
istuutumaan lähelle pöytää. Oliver totteli ihmetellen itsekseen,
mitä ihmisiä ne olivat, jotka lukivat niin paljon kirjoja, mitkä oli
nähtävästi kirjoitettu viisastuttamaan maailmaa — tämä pysyy muuten
arvoituksena Oliveria paljon kokeneemmillekin ihmisille koko heidän
elämänsä ajan.
— Siinä on aika paljon kirjoja, eikö totta, poikaseni? sanoi Brownlow
huomatessaan, miten uteliaasti Oliver silmäili täpö täysiä hyllyjä,
jotka ulottuivat lattiasta kattoon saakka.
— On kyllä, herra, vastasi Oliver, en ole koskaan nähnyt noin paljoa.
— Jos käyttäydyt hyvin, niin saat lukea niitä, sanoi vanha herra
ystävällisesti, ja se on sinusta varmasti hauskempaa kuin nyt niiden
katseleminen — muutamissa tapauksissa tietenkin, sillä on sellaisiakin
kirjoja, joiden ulkoasu on paljon parempi kuin sisällys.
— Nuo suuret kirjat ovat varmaankin sitä lajia, herra? virkkoi Oliver
osoittaen eräitä kokoarkin suuruisia, runsaasti kullattuja teoksia.
— Eivät aina, vastasi vanha herra hymyillen ja taputti Oliveria
päähän. On olemassa toisia ainakin yhtä paksuja kuin nämä, mutta
sisällöltään paljon laihempia. Etkö sinä tahtoisi tulla oppineeksi
mieheksi ja ehkä itse kirjoittaa kirjoja?
— Luulen, että haluaisin mieluummin lukea niitä, herra.
— Mitä! Etkö sinä halua kirjailijaksi? huudahti vanhus. Oliver mietti
hetkisen, ja sanoi sitten, että hänen mielestään oli parempi olla
kirjakauppias, ja vanha herra nauroi sydämellisesti selittäen, että
se oli hyvin sanottu, mikä ilahutti Oliveria, vaikka hän ei ollenkaan
käsittänyt, miten oli niin hyvin osannut vastata.
— No, no, sanoi vanha herra vakavammin, älä ole peloissasi, emme tee
sinusta kirjailijaa niin kauan kuin voi oppia rehellisen ammatin tai
jonkun muun toimen.
— Kiitos, herra, vastasi Oliver. Hänen äänessään oli tällöin niin
vakava sävy, että vanha herra purskahti taas nauruun ja lausui jotakin
merkillisestä vaistosta, mihin Oliver ei kiinnittänyt sen suurempaa
huomiota, koska ei sitä käsittänyt.
— Ja nyt, sanoi Brownlow jos mahdollista vieläkin ystävällisemmällä
äänellä kuin tähän asti, toivon että kuuntelet, mitä nyt sanon,
poikaseni. Puhun sinulle aivan avomielisesti, sillä olen varma siitä,
että ymmärrät minua yhtä hyvin kuin monet vanhemmat ihmiset.
— Voi, älkää vain sanoko, että aiotte lähettää minut pois luotanne,
herra! huudahti Oliver säikähtyneenä vanhan herran äänen vakavasta
soinnusta. Älkää ajako minua taas kuljeskelemaan kaduille. Antakaa
minun jäädä tänne ja ruveta teidän palvelijaksenne. Älkää lähettäkö
minua takaisin siihen kauheaan paikkaan, josta tulin. Säälikää poika
raukkaa!
— Rakas lapsi, vastasi vanha herra Oliverin lämpimän pyynnön
liikuttamana, ei sinun tarvitse pelätä, että minä hylkään sinua, ellet
itse anna siihen aihetta.
— Sitä en tee koskaan, en koskaan, herra, huudahti Oliver.
— Uskon sen mielelläni. Olen usein pettynyt ihmisistä, joita olen
koettanut avustaa, mutta mieleni on taipuvainen luottamaan sinuun, ja
oikeastaan kiinnität mieltäni enemmän kuin voin itsellenikään selittää.
Ne ihmiset, joita olen rakastanut eniten, ovat jo kauan levänneet maan
mullassa, mutta vaikka he ovat vieneet elämäni onnen ja ilon mukanaan
hautaan, en ole kuitenkaan tehnyt sydämestäni ruumisarkkua ja sulkenut
siihen jaloimpia tunteitani. Katkerat surut ovat vain syventäneet
niitä, mikä on mielestäni oikein, sillä surun tulee jalostaa meitä.
Kun vanha mies sanoi tämän matalalla äänellä puhuen enemmän itsekseen
kuin Oliverille ja oli sitten ääneti kauan aikaa, niin Oliverkin istui
aivan hiljaa ja uskalsi tuskin hengittää.
— No niin, jatkoi vanha herra lopulta iloisemmin, sanon tämän vain
senvuoksi, että sinulla on nuori sydän, ja kun tiedät, että olen
jo paljon kärsinyt, niin ehkä varot paremmin haavoittamasta minua
uudelleen. Sanot olevasi orpo, jolla ei ole ainoatakaan ystävää
maailmassa, ja kaikki tiedustelut, mitkä olen voinut panna toimeen,
ovat vahvistaneet puheesi. Kerrohan nyt minulle koko elämäkertasi,
mistä olet kotoisin, kuka on kasvattanut sinut ja miten jouduit siihen
seuraan, josta sinut löysin. Kerro kaikki suoraan, niin sinulta ei
puutu ystäviä niin kauan kuin minä elän.
Nyyhkytykset tukahduttivat Oliverin äänen muutamiksi minuuteiksi,
ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa, kuinka hän oli kasvanut
maalla eräässä lastenkodissa, josta Bumble oli sitten vienyt hänet
köyhäintaloon, kuului ulko-ovelta omituinen, kärsimätön kolkutus;
pian senjälkeen palvelustyttö juoksi portaita ylös ja ilmoitti herra
Grimwigin saapuneen.
— Tuleeko hän tänne ylös? kysyi herra Brownlow.
— Tulee, herra, vastasi palvelustyttö. Hän kysyi, oliko talossa
tuoreita teeleipiä, ja kun minä sanoin olevan, niin hän ilmoitti
tulleensa teelle.
Herra Brownlow hymyili ja sanoi Oliverille, että herra Grimwig oli
hänen vanha ystävänsä ja ettei hänen karskista käytöksestään tarvinnut
välittää, sillä hän oli pohjaltaan kunnon mies, minkä seikan hän
varmasti tiesi.
— Menenkö minä alakertaan? kysyi Oliver.
— Ethän toki, vastasi Brownlow, jää vain tänne. Samassa astui
huoneeseen vilkasliikkeinen, vanhahko herra, joka hiukan ontui vasenta
jalkaansa ja nojautui paksuun keppiin. Hänen yllään oli sininen
takki, raitaiset liivit, nankiinihousut ja säärystimet sekä valkea
hattu, jonka leveät lieret oli alapuolelta päällystetty vihreällä.
Sangen hienosti röyhelletty paidanrintaus pistäytyi hyvän matkaa
liivien päälle, ja niiden alareunassa keikkuivat irrallaan hyvin
pitkät, teräksiset kellonperät, päässä kellonavain. Hänen valkea
kaulaliinansa oli sidottu tavallisen appelsiinin kokoiseen solmuun, ja
hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä on mahdoton kuvata. Hänellä oli
puhuessaan tapana kääntää päänsä kokonaan toiselle sivulle ja samalla
katsella silmäkulmainsa alta vastaiselle taholle, mikä sai katselijan
ehdottomasti ajattelemaan papukaijaa. Tämä päänasento hänellä
oli nytkin, kun hän istuutui pitäen ojennetussa kädessään pientä
appelsiininkuorta.
— Katsokaahan! Näettekö tämän? Eikö ole sitten merkillistä, etten minä
voi enää käydä tervehtimässä ystäviäni löytämättä portaista tuollaista
törkyä. Appelsiininkuorta saan kiittää siitä että nyt onnun, ja
tiedän, että se vielä loppujen lopuksi vie minulta hengen. Se on aivan
varmaa, herra; appelsiininkuoresta tulee minun turmani, muuten lupaan
syödä oman pääni, herra! — Tällä kauniilla lupauksella herra Grimwig
aina vahvisti väitteensä. Jos nyt todistelun vuoksi oletettaisiin
mahdolliseksi, että tiede kerran vielä edistyisi niin pitkälle, että
ihminen voisi syödä oman päänsä, jos se häntä huvittaisi, niin kuului
herra Grimwigin lupaus sitäkin kummallisemmalta, kun hänen päänsä oli
niin tavattoman suuri, että tuskinpa maailman toivorikkainkaan ihminen
voisi uskoa kenenkään syövän sitä, ei ainakaan yhdellä kerralla,
vaikkapa siitä erotettaisiinkin sen paksu puuterikerros.
— Oman pääni syön, herra, toisti Grimwig iskien keppinsä lattiaan.
Ohoo! Mitäs tämä on! lisäsi hän sitten huomatessaan Oliverin ja
peräytyi pari askelta.
— Se on pieni Oliver Twist, josta olemme puhuneet, sanoi Brownlow.
Oliver kumarsi.
— Ette suinkaan vain tarkoita, että tuo on se poika, jolla oli
kuumetta? kysyi Grimwig perääntyen vielä pari askelta. Odottakaahan
hetkinen! Seis! Älkää sanoko mitään... jatkoi hän katkonaisesti iloiten
keksinnöstään niin, ettei muistanut pelätä kuumetta, tämä on se poika,
jolla oli appelsiini! Ellei tuo ole se poika, joka heitti kuoren
portaille, niin minä syön pääni ja hänen päänsä myös.
— Ei, ei, hänellä ei ole ollut appelsiinia, sanoi herra Brownlow
hymyillen. Kas niin, pankaahan hattunne jonnekin ja puhelkaa nuoren
ystäväni kanssa.
— Tällainen saa minut aina suunniltani, sanoi ärtyisä vanha herra
vetäessään hansikkaita käsistään. Tällä kadulla on aina enemmän tai
vähemmän appelsiininkuoria, ja minä tiedän, että niitä heittelee sinne
tohtorin poika sieltä kadunkulmasta. Eilen illallakin muuan tyttö
kompastui tuollaiseen kuoreen ja lankesi puutarhani aitaa vasten. Heti
kun hän oli päässyt jälleen jaloilleen, näin hänen katsahtavan lääkärin
kirottuun, punaiseen lyhtyyn. "Älkää menkö hänen luokseen!" huusin minä
ikkunasta. "Hän on murhaaja! Hän virittää ihmisille satiinia!" — ja
se on totta. Ellei hän ole sellainen, niin... Kuumaverinen vanha herra
iski keppinsä taas kiivaasti lattiaan, minkä hänen ystävänsä tiesivät
merkitsevän sitä, että hän lupasi syödä oman päänsä, vaikka sitä ei
sanoin lausuttukaan. Sitten hän istuutui pitäen yhä keppiä kädessään,
pani nenälleen rillit, jotka riippuivat leveässä, mustassa nauhassa ja
rupesi tarkastamaan Oliveria, joka punastui ja kumarsi uudelleen.
— Vai niin, onko tuo nyt se poika? kysyi herra Grimwig viimein.
— Kyllä se on hän, vastasi herra Brownlow.
— Mitä sinulle kuuluu, poika? kysyi Grimwig.
— Kiitos, oikein hyvää, herra, vastasi Oliver. Brownlow, joka
näkyi pelkäävän, että hänen omituinen ystävänsä sanoisi jotain
epämiellyttävää, käski Oliverin alakertaan ilmoittamaan rouva
Bedwinille, että he halusivat teetä. Kun poika ei pitänyt vieraan
käytöstavasta, niin hän riensi hyvillä mielin pois huoneesta.
— Eikö se ole kaunis poika? kysyi Brownlow.
— En tiedä, vastasi herra Grimwig äreästi.
— Ette tiedä?
— En todellakaan tiedä. En ole koskaan huomannut mitään eroa poikien
välillä. Tunnen ainoastaan kahta lajia poikia. Jauhonaamaisia ja
lihanaamaisia.
— Kumpaan lajiin Oliver sitten kuuluu?
— Jauhonaamaisiin. Eräällä ystävälläni on lihanaamainen poika. Kaunis
poika, sanovat ihmiset, kun sillä on pallonpyöreä pää, punaiset posket
ja mulkoilevat silmät; hirveä poika minun mielestäni — ruumis ja
raajat näyttävät pullistuvan pois sinisen puvun sisästä, ääni kuin
luotsilla ja ruokahalu kuin sudella. Kyllä minä tunnen sen venkaleen.
— Mutta, huomautti herra Brownlow, nämä tuntomerkithän eivät sovi
Oliver Twistiin, joten teidän ei tarvitse kiihtyä hänen tähtensä.
— Eivät sovi kylläkään, vastasi Grimwig, mutta ehkä hänellä on vielä
pahempia ominaisuuksia.
Brownlow yskähti kärsimättömästi, mikä näytti suuresti huvittavan herra
Grimwigiä.
— Hänellä on ehkä huonompia ominaisuuksia, sanon minä, toisti Grimwig.
Mistä hän on kotoisin? Kuka hän on? Millainen hän on? Hänellä on ollut
kuume — entä sitten? Eihän kuume ole ominaista kunnon ihmisille!
Huonot ihmisethän voivat joskus saada kuumeen, eikö totta? Tunsin erään
miehen, joka hirtettiin Jamaicassa isäntänsä murhasta, ja hänellä oli
ollut kuumetta kokonaista kuusi kertaa, mutta ei häntä sittenkään
armahdettu, ei. Johan nyt! Lorua!
Oikeastaan oli asia niin, että herra Grimwig oli sydämensä
sisimmässä taipuvainen myöntämään Oliverin ulkomuodon ja käytöksen
sangen miellyttäväksi, mutta hänessä oli kova kiistämishalu, jota
appelsiininkuoren löytö oli vielä kiihoittanut, ja kun hän ei mitenkään
suonut, että kukaan hänelle edeltäpäin määrittelisi, oliko joku poika
hauskannäköinen vai ei, niin hän oli ensi hetkestä päättänyt vastustaa
ystäväänsä kaikessa. Kun herra Brownlow lisäksi myönsi, ettei hän vielä
voinut antaa tyydyttävää vastausta Grimwigin vastauksiin, koska oli
lykännyt tiedustelut Oliverin entisestä elämästä siksi, kunnes poika
oli tullut kyllin vahvaksi, niin herra Grimwig nauroi ärsyttävästi.
Sitten hän kysyi pilkallisesti hymyillen, oliko emännöitsijällä tapana
laskea hopeat iltaisin, sillä ellei tämä jonakin kauniina päivänä
kaipasi paria ruokalusikkaa, niin hän — ja niin edespäin.
Vaikka Brownlow oli itsekin verrattain äkkipikainen herra, suhtautui
hän tähän kaikkeen kuitenkin tyynesti, sillä hän tunsi ystävänsä
omituisuudet. Kun Grimwig teetä juotaessa lausui olevansa täysin
tyytyväinen vehnäleipiin, sujui keskustelu taas rauhallisesti, niin
että Oliverkin, joka myös oli seurassa, tunsi itsensä vapaammaksi jörön
vanhan herran läsnäollessa.
— Ja milloin luulette saavanne kuulla täydellisen ja totuudenmukaisen
kertomuksen Oliver Twistin elämästä ja seikkailuista? kysyi herra
Grimwig aterian loppupuolella luoden syrjäsilmäyksen Oliveriin.
— Huomenna aamupäivällä, vastasi herra Brownlow. Haluan mieluummin
olla silloin kahden kesken hänen kanssaan. Tule huomenaamulla kello
kymmenen aikaan luokseni yläkertaan, poikaseni.
— Kyllä, herra, vastasi Oliver. Hän lausui tämän hiukan epävarmasti,
sillä Grimwigin tutkiva katse sai hänet hämilleen.
— Minäpä sanon teille jotakin, kuiskasi Grimwig Brownlowille. Hän
ei tule teidän luoksenne huomenna kello kymmenen. Minä näin hänen
epäröivän vastatessaan. Hän aikoo puijata teitä, hyvä ystävä.
— Voin vaikka vannoa, ettei hän tee sitä, vastasi herra Brownlow
lämpimästi.
— Jollen ole oikeassa, niin... ja keppi kolahti lattiaan.
— Vastaan hengelläni sen pojan rehellisyydestä, sanoi Brownlow lyöden
kämmenensä pöytään.
— Ja minä panen pääni pantiksi, että hän on petturi, vastasi herra
Grimwig pamauttaen nyrkkinsä pöytään.
— Saammehan nähdä, sanoi Brownlow koettaen hillitä suuttumustaan.
— Niin, kyllä saamme nähdä, myönsi Grimwig ärsyttävästi hymyillen.
Kohtalo oli nyt päättänyt, että rouva Bedwinin piti samassa hetkessä
astua huoneeseen käsivarrellaan pinkka kirjoja, jotka herra Brownlow
oli aamulla ostanut samalta kirjakauppiaalta, joka on jo aikaisemmin
esiintynyt tässä kertomuksessa. Laskettuaan pinkan pöydälle rouva
Bedwin aikoi lähteä.
— Käskekää pojan odottaa hiukan, rouva Bedwin! sanoi Brownlow. Minulla
on vähän asiaa hänelle.
— Hän meni jo, herra, vastasi rouva Bedwin.
— Huutakaa hänet takaisin, sanoi Brownlow. Se on tärkeätä.
Kirjakauppias on köyhä mies ja kirjoja ei ole maksettu. Sitäpaitsi
lähettäisin muutamia kirjoja takaisin.
Ulko-ovi avattiin. Oliver juoksi toiseen suuntaan, palvelustyttö
toiseen ja rouva Bedwin seisoi portailla huudellen, mutta poikaa
ei kuulunut. Hetken kuluttua Oliver ja palvelustyttö palasivat
hengästyneinä ja ilmoittivat, etteivät olleet nähneet häntä enää.
— Sepä on ikävää, sanoi Brownlow. Olisin tahtonut jo tänä iltana
lähettää nämä kirjat.
— Antakaa Oliverin viedä ne, sanoi Grimwig ivallisesti hymyillen,
kyllä hän varmasti toimittaa ne perille asti.
— Niin, antakaa minun viedä ne, herra, juoksen koko matkan, pyysi
Oliver.
Vanha herra oli juuri sanomaisillaan, ettei Oliver saanut millään
ehdolla mennä ulos, kun Grimwigin ilkeä yskähtely ikäänkuin pakotti
hänet muuttamaan mielensä. Hän päätti siis, että Oliver saisi nyt
heti osoittaa hänen vanhan ystävänsä epäluulot ainakin tässä kohden
aiheettomiksi.
— No niin, saat mennä, poikaseni, sanoi vanha herrasmies. Kirjat ovat
tuolilla minun pöytäni vieressä. Juokse yläkertaan hakemaan ne.
Iloisena siitä, että hänestä oli hyötyä, Oliver riensi noutamaan
kirjoja ja odotti sitten lakki kädessä lähempiä määräyksiä.
— Sano kirjakauppiaalle, jatkoi herra Brownlow luoden kiinteän katseen
Grimwigiin, että tuot nämä kirjat takaisin ja haluat maksaa ne neljä
puntaa ja kymmenen shillinkiä, jotka minä olen hänelle velkaa. Tässä on
viiden punnan seteli. Siitä tulee siis kymmenen shillinkiä takaisin.
— En viivy siellä kymmentä minuuttiakaan, herra, sanoi Oliver, ja kun
hän oli pistänyt setelin takkinsa taskuun ja huolellisesti sijoittanut
kirjat kainaloonsa, niin hän kumarsi kunnioittavasti ja lähti
huoneesta. Rouva Bedwin seurasi häntä portille, neuvoi, mitä tietä
hänen oli mentävä ja ilmoitti kirjakauppiaan nimen ja osoitteen, mitkä
kaikki Oliver sanoi hyvin tietävänsä; lopuksi vanha rouva varoitti
häntä kylmettymästä ja päästi hänet sitten lähtemään.
— Jumala siunatkoon hänen lempeitä kasvojaan! sanoi vanha nainen
katsellessaan hänen jälkeensä. Minulla on tuskin sydäntä päästää häntä
näkyvistäni.
Samassa Oliver katsahti iloisesti taakseen ja nyökkäsi, ennenkuin
kääntyi kulmasta. Vanha rouva vastasi hymyillen hänen tervehdykseensä,
sulki oven ja palasi huoneeseensa.
— Saattepa nähdä, hän on täällä jälleen korkeintaan kahdenkymmenen
minuutin kuluttua, virkkoi Brownlow vetäen kellon taskustaan ja
asettaen sen pöydälle. Silloin on jo pimeä.
— Te siis todellakin luulette hänen palaavan? kysyi herra Grimwig.
— Epäilettekö sitä? kysyi herra Brownlow hymyillen. Kiistämishalu
vallitsi voimakkaana herra Grimwigissä, ja ystävän varma hymy oli vain
omiaan yllyttämään häntä.
— Tietysti, vastasi hän iskien nyrkkinsä pöytään, vahvasti epäilenkin.
Pojalla on uusi puku yllään, pinkka arvokkaita kirjoja kainalossa
ja viiden punnan seteli taskussa. Hän palaa vanhojen ystäviensä,
varkaitten, joukkoon ja nauraa teille. Jos se poika vielä joskus tulee
tähän taloon, niin minä lupaan syödä oman pääni.
Näin sanoessaan hän siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, ja siinä
ystävykset nyt istuivat, kello keskellään, äänettöminä odottaen.
Todistuksena siitä, miten tärkeänä pidämme omaa mielipidettämme
ja miten uljaasti puolustamme hätäisimpiäkin ja mahdottomimpiakin
johtopäätöksiämme, mainittakoon, että vaikka herra Grimwig ei ollut
mikään kovasydäminen mies ja vaikka hän olisi kovasti suuttunut, jos
olisi nähnyt kunnioitettua ystäväänsä petettävän, niin hän kuitenkin
toivoi tällä hetkellä kaikesta sydämestään, ettei Oliver Twist,
palaisi. Niin ristiriitainen on ihmisen luonne!
Vähitellen tuli niin pimeä, että kellontaulun numeroita saattoi tuskin
erottaa, mutta vanhat herrat istuivat yhä ääneti paikoillaan, kello
keskellään.