Älykkäälle lukijalle esitetään uusia henkilöitä sekä erinäisiä
huvittavia seikkoja, jotka kuuluvat tähän kertomukseen.
— Missä Oliver on? kysyi juutalainen uhkaavana. Mihin hänet jätitte?
Nuoret varkaat tuijottivat mestariinsa ikäänkuin levottomina hänen
kiivaudestaan, ja katsoivat sitten säikähtyneinä toisiinsa, mutta eivät
vastanneet.
— Minne poika on joutunut? tiukkasi juutalainen tarttuen Taskuveijarin
kaulukseen ja kiroillen hirvittävästi. Puhu, tai minä kuristan sinut!
Fagin näytti tarkoittavan täyttä totta; senvuoksi Charley Bates
piti viisaimpana pysytellä turvallisen välimatkan päässä, ja kun
hän ei ensinkään epäillyt, että sitten tulisi hänen vuoronsa joutua
kuristettavaksi, niin hän lankesi polvilleen ja päästi kovan,
pitkäveteisen huudon, jonka aiheuttajaksi olisi voinut luulla hullua
sonnia tai sumutorvea.
— Aiotko sinä puhua? karjaisi juutalainen ravistellen Taskuveijaria
niin rajusti, että oli suorastaan merkillistä, miten hän saattoi pysyä
väljän takkinsa sisällä.
— Äh, pollari sen sieppasi, siinä kaikki, sanoi Taskuveijari äkkiä.
— Kas niin, päästäkäähän minut irti nyt, kuuletteko! ja samassa hän
yhdellä ainoalla nykäyksellä pujahti ulos avarasta takistaan, mikä jäi
tyhjänä roikkumaan juutalaisen käsiin, tempasi hiilihangon ja suuntasi
sillä vanhan herran liivejä kohti iskun, mikä olisi juoksuttanut hänen
hilpeyttään hukkaan niin paljon, että sitä olisi ollut hankala korvata
kuukauteen tai pariin, ellei iskua olisi vältetty.
Juutalainen väisti kuitenkin tämän aavistamattoman vaaran paljon
ketterämmin kuin niin raihnaan näköiseltä mieheltä saattoi odottaa,
tarttui tinatuoppiin ja valmistautui heittämään sen vastustajansa
päähän. Mutta kun Charley Bates veti juuri sillä hetkellä ilkeällä
ulvonnallaan hänen huomionsa puoleensa, niin hän muutti äkkiä suuntaa
ja sinkosi sen sisältöineen päivineen tätä toista herrasmiestä kohti.
— No, helkkarissa, mikä hiton hulina täällä nyt on? murahti samassa
karkea ääni. Kuka lennätti tuon liemen minua kohti? Olipa hyvä, että
minuun sattui vain olut eikä tuoppi, muuten tästä tulisi tupen rapinat.
Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kellään muulla kuin helvetin
rikkaalla, ryöstävällä ja nylkevällä juutalaispirulla ole varaa heittää
hukkaan muuta juomaa kuin vettä, eikä edes sitäkään, ellei ole saanut
puijatuksi vesijohtolaitokselta jok'ikistä pisaraa. Mitä tämä oikein
merkitsee, Fagin? Piru minut periköön, ellei kaulaliinaani pärskynyt
olutta. Tule sisään, senkin nuuskija; mitä siellä ulkona kuhnustelet,
aivan kuin herraasi häpeäisit? Tule sisään!
Puhuja oli tanakkarakenteinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies;
hänen yllään oli musta samettitakki, sangen tahriintuneet nahkaiset
housut, nauhakengät ja harmaat pumpulisukat, jotka verhosivat vankkoja,
tavattoman paksupohkeisia sääriä — sääriä, jotka sellaisessa
asussa tuntuvat jollakin tavoin epätäydellisiltä, ellei niissä ole
jalkarautoja koristuksena. Päässä hänellä oli ruskea hattu ja kaulassa
likainen kaulaliina, jonka ripsureunaisilla päillä hän puhuessaan
kuivasi olutta kasvoistaan; ja kun hän oli lopettanut tämän homman,
tuli näkyviin leveä, pöhöttynyt naama, jossa oli monen päivän vanha
parransänki ja kaksi kieroa silmää, joista toisen ympärillä koreili
monivärinen todistus hiljattain saadusta nyrkiniskusta.
— Tule sisään, sanon minä! murisi tämä miellyttävä rosvo. Huoneeseen
hiipi takkuvillainen valkea koira, jonka silmien ympärillä ja kuonossa
oli runsaasti erikokoisia naarmuja.
— Mikset tullut sisään samalla kertaa kuin minäkin? jatkoi mies.
Näyttää siltä kuin olisit tulossa niin kopeaksi, ettet kehtaa esiintyä
minun rinnallani ihmisten joukossa, vai mitä? Mene maata!
Tätä käskyä vahvisti potku, joka lennätti elukan huoneen toiseen
päähän. Koira näytti kuitenkin sellaiseen kohteluun tottuneelta, sillä
se kyyristyi tottelevaisesti nurkkaan päästämättä ääntäkään, ja sieltä
se tuntui luovan yleissilmäyksen huoneeseen räpäyttäen ilkeitä silmiään
noin parikymmentä kertaa minuutissa.
— Niin, mitä hittoa te oikein puuhaatte täällä? Pahoinpitelettekö te
poikia, te vanha itara, täyttymätön verenimijä? jatkoi mies heittäytyen
tyynesti tuolille istumaan. Minua ihmetyttää, etteivät ne nitistä
teitä; sen minä tekisin, jos olisin niitten housuissa. Jos minä
olisin teidän oppipoikanne, olisin jo aikoja sitten tehnyt sen ja —
ei, en olisi sentään voinut myydä teidän ruumistanne, se on totta,
sillä ettehän te kelpaa muuhun kuin mahdollisesti rumuutenne vuoksi
lasipulloon pantavaksi ja näytteille asetettavaksi, mutta pelkään ettei
siihen tarkoitukseen sopivia lasipulloja vielä puhalleta.
— Hiljaa, hiljaa, herra Sikes, sanoi juutalainen vavisten. Älkää
puhuko niin lujaa.
— Älkää haukkuko minua herraksi! vastasi lurjus. Teillä on aina jotain
konnuutta mielessänne, kun puhuttelette minua tuolla tapaa. Käyttäkää
nimeäni, kun kerran tiedätte sen! En minä häpäise sitä, kun se päivä
tulee.
— No, no, kas niin — Bill Sikes, sanoi juutalainen matelevan
nöyrästi. Näytte olevan huonolla tuulella tänään, Bill.
— Ehkäpä olenkin, vastasi Sikes, mutta minusta tuntuu, että teitäkin
vaivasi äsken pikkuinen kiukunpuuska, mikäli ette heittele tinatuoppeja
ihmisten päälle yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin lörpöttelette...
Sikes tyyntyi ilmaisemaan ajatuksensa eleitten avulla: hän oli
sitovinaan solmun vasemman korvansa alle ja keikautti sitten päänsä
oikealle olkapäälleen, jonkinlainen pantomiimi siis, jonka juutalainen
näytti kuitenkin täydellisesti käsittävän. Sitten rosvo pyysi
lasillisen paloviinaa varkaitten kielellä, jolla hän tavallisestikin
höysti puheensa, mutta jota lukija ei ensinkään ymmärtäisi, jos sitä
käytettäisiin tässä.
— Muistakin, ettet sekota siihen mitään myrkkyä, lisäsi herra Sikes
pannen hattunsa pöydälle.
Tämä oli tarkoitettu leikiksi, mutta jos puhuja olisi nähnyt, miten
ilkeän näköisenä juutalainen puri ohuita huuliaan kääntyessään kaappia
kohti, niin hän ei olisi ainakaan pitänyt varoitusta tarpeettomana,
vaan uskonut, että vanhalla, leikillisellä miehellä oli hyvinkin halu
parantaa viinatehtailijan jaloa tuotetta.
Kaadettuaan kurkkuunsa kolme, neljä lasillista Sikes suvaitsi
kiinnittää huomionsa myös nuoriin herroihin. Tämä alentuvaisuus johti
keskusteluun, jossa Oliverin kiinnijoutumista ja sen syitä käsiteltiin
perinpohjin; muutamiin kohtiin piti Taskuveijari tarpeellisena tehdä
joitakuita muutoksia ja parannuksia, tietenkin totuuden kustannuksella.
— Minä pelkään, sanoi juutalainen, että hän kertoo jotakin, josta voi
tulla meille pahaa.
— Se on hyvin luultavaa, vastasi Sikes häijysti virnistäen. Kyllä hän
aivan varmaan juoruaa teistä, Fagin.
— Ja minä pelkään, nähkääs, jatkoi juutalainen ikäänkuin ei olisi
kuullut, keskeytystä ja katsahtaen tiukasti toiseen, minä pelkään, että
jos minulle käy huonosti, niin käy monelle muulle aivan samoin, ja että
te joutuisitte kiikkiin paljon pahemmin kuin minä, hyvä ystävä.
Mies hätkähti ja kääntyi kiivaasti juutalaiseen päin, mutta vanha mies
oli vetänyt hartiansa korvien tasalle, ja hänen silmänsä tuijottivat
hajamielisinä vastakkaiseen seinään.
Syntyi pitkällinen hiljaisuus. Kukin tämän arvoisan seuran jäsen
näytti syventyneen omiin ajatuksiinsa, vieläpä koirakin, joka ilkeästi
suupieliään nuoleskellen ilmeisesti kuvitteli käyvänsä sen ihmisen
kimppuun, minkä kadulla ensiksi tapaisi.
— Jonkun täytyy mennä ottamaan selville, mitä poliisikuulustelussa on
tapahtunut, sanoi Sikes paljon hiljaisemmalla äänellä kuin mitä hän
tähän asti oli käyttänyt.
Juutalainen nyökkäsi.
— Ellei hän vain ole juorunnut ja joutuu istumaan, niin ei ole mitään
vaaraa, ennenkuin hän pääsee jälleen pois, sanoi Sikes, ja silloin on
häntä pidettävä silmällä. Teidän on saatava hänet käsiinne tavalla tai
toisella.
Juutalainen nyökkäsi taas.
Tämän menettelytavan järkevyys oli silmiinpistävän ilmeinen, mutta
onnettomuudeksi sen toimeenpanon esti muuan vaikeus, nimittäin se, että
Taskuveijari, Charley Bates, Fagin ja William Sikes tunsivat kaikki
tyyni sattumalta erittäin voimakasta vastenmielisyyttä poliisiasemaa
kohtaan, jota he eivät siis millään ehdolla halunneet lähestyä.
On vaikea päättää, miten kauan he olisivat istuneet ja tuijotelleet
toisiaan tässä hieman harmillisessa neuvottomuudessaan. Ei ole
kumminkaan tarpeen vaivata päätään arvailemalla sitä, sillä ne Kaksi
nuorta naista, jotka Oliver oli kerran aikaisemmin nähnyt astuivat
äkkiarvaamatta huoneeseen saaden keskustelun uudelleen käyntiin.
— Nytpä tiedän! huudahti juutalainen. Bet menee sinne, etkö menekin,
pikku ystävä?
— Minne sitten? kysyi nuori neiti.
— Vain poliisiasemalle, ystäväiseni, vastasi juutalainen
mielistelevästi.
Tämän nuoren naisen kunniaksi on meidän mainittava, ettei hän
jyrkästi kieltäytynyt menemästä, vaan lausui ainoastaan sen hurskaan
toivomuksen, että "piru perisi hänet, jos hän sen tekisi"; tämä
oli kohtelias ja hienotunteinen tapa evätä pyyntö, mikä osoittaa,
että nuori nainen omasi synnynnäisen hyvän sivistyksen, mikä tekee
mahdottomaksi loukata lähimmäistä suoralla ja kaunistelemattomalla
kiellolla.
Juutalaisen naama venyi pitkäksi ja hän kääntyi tästä nuoresta
naisesta, jonka hienon, ellemme sanoisi koreilevan asun muodostivat
punainen puku, vihreät kengät ja hiuksiin kiinnitetyt keltaiset
paperikukat, hänen seuralaisensa puoleen.
— Entä sinä, pikku Nancy, sanoi juutalainen hunajanmakeasti, mitä sinä
sanot asiasta?
— Ettei se käy päinsä eikä sitä siis kannatta yrittääkään, vastasi
Nancy.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Sikes katsahtaen häneen äkäisesti.
— Juuri sitä, mitä sanoinkin, vastasi nuori nainen tyynesti.
— Mutta sinä olet siihen kaikkein sopivin, väitti Sikes, siellä ei
kukaan tunne sinua.
— Eikä minulla ole haluakaan saada sieltä tuttavia, vastasi Nancy
entiseen tyyneen tapaansa, siispä pyydän päästä siitä hommasta.
— Kyllä hän menee sinne, Fagin, vakuutti Sikes.
— Ei, Fagin, hän ei mene, sanoi Nancy.
— Meneepähän, Fagin, intti Sikes.
Tämä olikin oikeassa. Käyttämällä apunaan uhkauksia, lupauksia ja
lahjomista he saivat tytön lopulta suostumaan. Hänellä ei ollutkaan
samoja arkaluontoisia esteitä kuin hänen ystävättärellään, sillä
hän oli vasta aivan äskettäin muuttanut Field Lanen läheisyyteen
kaukaisesta ja arvossa pidetyssä Radcliffen kaupunginosasta, joten
hänen ei tarvinnut pelätä tapaavansa ketään lukuisista tuttavistaan.
Nancy neiti valmistautui siis matkaan sitoen vyötäisilleen puhtaan,
valkean esiliinan ja kätkien hiuskoristeensa olkihatun suojaan —
mainitut kaksi pukukappaletta saatiin juutalaisen tyhjentymättömästä
varastosta.
— Odotahan hetkinen, sanoi juutalainen ottaen esiin pienen kannellisen
kopan. Kanna tätä kädessäsi, ystäväni, se tekee sinut paljon
arvokkaamman näköiseksi.
— Niin, ja antakaa hänelle portinavain toiseen käteen, Fagin, sanoi
Sikes, se näyttää niin kunnialliselta.
— Siinä olet todellakin oikeassa, sanoi juutalainen asettaen ison
avaimen Nancyn toiseen käteen. — Kas niin, siitähän tulee mainiota,
kerrassaan erinomaista! huudahti juutalainen hieroen tyytyväisenä
käsiään.
— Voi, minun pieni veljeni! Herttainen, viaton, rakas veli raukkani!
huudahti Nancy purskahtaen itkuun ja väännellen koppaa ja portinavainta
äärimmäisen epätoivoisena. Mihin hän on joutunut? Minne hänet on viety?
Voi, hyvät ihmiset, olkaa armeliaita ja sanokaa, mitä poika paralle on
tapahtunut! Voi, hyvät herrat, olkaa kilttejä ja sanokaa, missä hän on!
Lausuttuaan nämä sanat kuulijainsa rajattomaksi riemuksi mitä
surkeimmalla ja valittavimmalla äänellä Nancy neiti vaikeni, nyökkäsi
hymyillen jäähyväisiksi ja katosi.
— Ohohoh, se on sitten vasta verraton tyttö, hyvät ystävät, virkkoi
juutalainen kääntyen nuoriin oppilaihinsa vakavana päätään ravistellen,
ikäänkuin kehoittaisi heitä seuraamaan äsken näkemäänsä loistavaa
esimerkkiä.
— Hän on todella sukupuolensa kaunistus, sanoi Sikes täyttäen lasinsa
ja lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään. Juon hänen maljansa ja toivon,
että kaikki naiset olisivat hänen kaltaisiaan!
Sill'aikaa kun Nancyn täydellisyyttä näin suuresti ylistettiin,
kiiruhti nuori nainen lyhintä tietä poliisikamaria kohti, jonne hän
ennen pitkää saapuikin, vaikka häntä oli koko matkan luonnollisesti
hiukan ujostuttanut kulkiessaan siten yksinään ja suojattomana pitkin
katuja.
Hän astui takaportista pihalle, koputti varovasti erään kopin ovelle
ja kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä; senvuoksi hän yskäisi
ja kuunteli jälleen. Kun hän ei vieläkään saanut vastausta, niin hän
kuiskasi: — Nolly! — ja sitten vielä lempeämmällä äänellä: Kiltti
Nolly!
Kopissa oli ainoastaan onneton, paljasjalkainen rikollinen, joka
oli vangittu senvuoksi, että oli soittanut huilua talojen pihoilla,
ja jonka Fang oli sopivasti kyllä tuominnut yhden kuukauden
kuritushuonerangaistukseen sillä huvittavalla perusteella, että koska
hänellä oli niin paljon ilmaa keuhkoissaan, niin siitä olisi enemmän
hyötyä vankilan myllyssä kuin soittokoneen puhaltamisessa. Hän ei
vastannut, sillä hän murehti katkerasti menetettyään huilunsa, joka oli
otettu takavarikkoon. Senvuoksi Nancy siirtyi seuraavalle kopille ja
koputti sen oveen.
— Mitä on asiaa? kysyi hiljainen ääni.
— Onko siellä ketään pientä poikaa? kysyi Nancy nyyhkyttäen.
— Ei, vastasi ääni, Jumala varjelkoon!
Tämä ääni kuului kuusikymmentäviisivuotiaalle irtolaiselle, joka oli
joutunut kuritushuoneeseen siitä syystä, että _ei ollut_ soittanut
huilua, eli toisin sanoen, siksi että hän ei ollut tehnyt työtä
elääkseen, vaan kerjännyt kadulla. Viereisessä kopissa istui muuan
mies, jota oli rangaistu siitä, että oli ilman lupaa kaupitellut
peltiastioita, jolloin hän oli tosin tehnyt työtä elääkseen, mutta
rikkonut ammattisääntöjä.
Mutta kun ei yksikään näistä rikollisista tunnustanut nimekseen
Oliver Twistiä eikä liioin tietänyt miltään hänestä, niin Nancy meni
suoraan paksun, raitaliivisen vanginvartijan luo ja kysyi tältä omaa
rakasta pikkuveljeään sydäntäsärkevästi valittaen ja vaikeroiden, mikä
näytti vielä surkeammalta, kun hän osasi sopivalla tavalla käyttää
portinavainta ja koppaa.
— Ei hän ole täällä, rakas lapsi, sanoi vanha mies.
— Missä hän sitten on? kysyi Nancy epätoivoisella äänellä.
— Niin, eräs herra otti hänet mukaansa, kertoi konstaapeli.
— Mikä herra? Voi, hyvä Jumala, mikä herra?
Sitten vanha mies kertoi murheen murtamalle sisarelle, että Oliver oli
sairastunut oikeuden edessä ja senjälkeen vapautettu, kun oli näytetty
toteen, että varkauteen oli syypää eräs toinen poika, joka oli päässyt
karkuun, sekä että kantaja oli vienyt pojan tiedottomana asuntoonsa,
josta hän ei tiennyt muuta kuin että se sijaitsi Pentonvillessä, jonka
nimen hän oli kuullut ilmoitettavan kuskille.
Nuori nainen horjui murtuneena ja epätoivoisena porttia kohti. Mutta
hän oli tuskin ehtinyt kadulle, kun vaihtoi epävarman kulkunsa
reippaaksi rientomarssiksi ja kiiruhti monimutkaisimpia kiertoteitä,
mitä saattoi löytää, takaisin juutalaisen asuntoon.
Heti kun Bill Sikes oli kuullut Nancyn matkan tuloksen, vihelsi hän
valkoista koiraansa, pani hatun päähänsä ja syöksyi ulos sellaisella
kiireellä, ettei muistanut sanoa edes hyvästi, kuten hyvään tapaan
kuuluu.
— Meidän on saatava selville, missä hän oleskelee, hyvät ystävät,
sanoi juutalainen hermostuneesti. Sinun, Charley, on kuljeskeltava
ympäri kaupunkia, kunnes saat kuulla jotain hänestä! Nancy kulta,
meidän on löydettävä hänet. Minä luotan täydellisesti sinuun,
tyttöseni, ja Taskuveijariin myös. Odottakaa hiukan, lisäsi hän avaten
vapisevin käsin erään laatikon, tässä on rahaa, hyvät lapset. Minä
suljen puotini täksi yöksi, mutta kyllähän tiedätte, missä minut
tapaatte. Älkää viivytelkö enää hetkeäkään, hyvät ystävät.
Näin puhuessaan hän sysäsi heidät huoneesta ja lukitsi oven
kaksinkertaiseen lukkoon heidän jälkeensä. Sitten hän otti esiin sen
laatikon, jonka oli kerran vasten tahtoaan näyttänyt Oliverille, ja
alkoi piilottaa kelloja ja koristeita vaatteisiinsa. Ovelta kuuluva
kolkutus häiritsi häntä tässä puuhassa. — Kuka siellä? huusi hän
kimeällä äänellä.
— Minä, vastasi Taskuveijari avaimenreiästä.
— Mikä nyt on? kysyi juutalainen kärsimättömästi.
— Viedäänkö hänet siihen toiseen pesään, niinkuin Nancy sanoo? kysyi
Taskuveijari varovasti.
— Tietysti, vastasi juutalainen, missä vain hänet tapaattekin. Hakekaa
hänet vain käsiinne, se on tärkeintä. Kyllä minä sitten lopun selvitän.
Poika mutisi ymmärtäneensä ja riensi sitten alas portaita toveriensa
jälkeen.
— Vielä hän ei ole kielitellyt mitään, sanoi juutalainen jatkaessaan
työtään, ja jos hän aikoo lörpötellä meistä uusille ystävilleen, niin
ehkä me keksimme keinon tukkia ajoissa hänen suunsa.