Oliverista pidetään tavattoman hyvää huolta. Erästä muotokuvaa,
koskevia merkillisiä seikkoja.
Vaunut ajoivat melkein samaa tietä, jota Oliver oli astunut tullessaan
Lontooseen Taskuveijarin seurassa. Vihdoin ne pysähtyivät hiljaisella,
puitten varjostamalla kadulla erään siistin näköisen talon eteen.
Oliver pantiin heti vuoteeseen, ja sitten häntä hoidettiin ja
vaalittiin niin hellästi, ettei hoitajien hyvyydellä näyttänyt olevan
mitään rajoja.
Mutta Oliver oli useita päiviä täysin tunnoton uusien ystäviensä
huolenpitoa kohtaan. Aurinko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen,
mutta poika makasi yhä sairasvuoteellaan hivuttavan kuumeen vallassa.
Kuolleessa ruumiissa ei mato suorita työlään täsmällisemmin kuin
tuollainen hitaasti hiipivä tuli elävässä ihmisessä.
Raukeana, uupuneena ja kalpeana hän viimein heräsi, kuten hänestä
tuntui, pitkästä ja sekavasta unesta. Hän kohottautui suurella vaivalla
vuoteestaan ja nojaten päätään vapiseviin käsiinsä hän silmäili
uteliaasti ympärilleen.
— Mikä huone tämä on? Missä minä olen? kysyi Oliver. En minä ole
täällä ennen nukkunut.
Kovin voimaton kun oli, hän lausui nämä sanat hiljaisella äänellä,
mutta ne kuultiin heti, sillä vuodeverho vedettiin samassa päänalusen
kohdalta syrjään, ja äidillisen näköinen, hyvin sorea ja siististi
puettu vanha rouva nousi vuoteen ääressä olevasta nojatuolista, jossa
hän oli istunut ommellen.
— Olehan hiljaa, pikku ystäväni, sanoi vanha nainen ystävällisesti.
Sinun on oltava aivan hiljaa, muuten sairastut jälleen. Sinä olet ollut
kovin sairas, melkein kuolemaisillasi. Pane nyt jälleen maata, niin
olet kiltti poika. Näin sanoen vanhus painoi Oliverin pään varovasti
pielukselle. Sitten hän pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan katsellen
häntä samalla niin lempeästi ja hellästi, ettei Oliver voinut olla
laskematta pientä laihtunutta kättään hänen kädelleen, jonka hän sitten
kietoi kaulaansa.
— Hyvänen aika, sanoi vanha rouva kyynelsilmin, miten kiitollinen tuo
lapsonen on! Pieni poika raukka! Miltähän hänen äidistään tuntuisi, jos
istuisi täällä hänen vuoteensa ääressä niinkuin minä ja näkisi hänet.
— Ehkä hän näkee minut, kuiskasi Oliver ristien kätensä. Ehkä hän on
istunut minun vuoteeni vieressä. Minusta tuntuu melkein siltä, että hän
on ollut täällä.
— Se johtuu vain kuumeesta, ystäväiseni, sanoi vanha nainen leppeästi.
— Siitä se kai johtui, vastasi Oliver miettiväisesti, sillä taivas
on niin kaukana, ja siellä ollaan niin onnellisia, ettei enää tulla
kenenkään poika poloisen vuoteen luo. Mutta jos hän tiesi minun olevan
sairaana, niin kyllä hän varmasti taivaassakin sääli minua, sillä hän
oli itsekin hyvin sairas ennen kuolemaansa. Mutta hän ei voi tietää
minusta mitään, lisäsi Oliver hetken vaiti oltuaan, sillä jos hän olisi
nähnyt, miten minua lyötiin, olisi hän ollut kovin onneton, mutta hänen
kasvonsa ovat aina näyttäneet ystävällisiltä ja onnellisilta, kun olen
nähnyt hänet unissani.
Vanha rouva ei vastannut. Vasta kuivattuaan silmänsä ja myöskin
silmälasinsa, ikäänkuin ne olisivat eroamattomasti kuuluneet hänen
silmiinsä, hän ojensi Oliverille virvoittavaa juomaa, taputti häntä
poskelle ja sanoi, että hänen täytyi maata oikein hiljaa, sillä muuten
hän sairastuisi uudelleen.
Oliver makasi siis aivan hiljaa, osaksi senvuoksi, että hän tahtoi
totella vanhaa rouvaa kaikessa, osaksi senvuoksi, että hän oli kovin
uupunut äskeisestä puhumisestaan. Hän vaipui pian rauhalliseen uneen,
josta hänet herätti kynttilän valo. Hänen vuoteensa ääressä seisoi
vieras herra, joka tunnusteli hänen valtimoaan kädessään suuri,
äänekkäästi tikuttava kultakello ja sanoi hänen tulleen jo melkoista
paremmaksi.
— Sinähän tunnet itsesi nyt paljon paremmaksi, eikö niin, pikku
ystäväni? kysyi vieras herra.
— Kyllä, kiitos, paljon paremmaksi, vastasi Oliver.
— Niin, sen minä tiesin, ja nyt sinun on nälkä, eikö olekin?
— Ei, herra, vastasi Oliver.
— Hm! Ei, sitä arvelinkin. Hänen ei ole nälkä, rouva Bedwin, sanoi
vieras herra kasvoillaan syvämietteinen ilme.
Vanha rouva nyökkäsi kunnioittavasti, mikä näytti osoittavan, että hän
piti lääkäriä hyvin taitavana miehenä. Lääkäri tuntui itsekin olevan
samaa mieltä.
— Sinua nukuttaa, eikö totta, ystäväiseni? kysyi lääkäri.
— Ei minua nukuta, vastasi Oliver.
— Ei, vastasi lääkäri perin viisaan ja miettiväisen näköisenä. Sinua
ei nukuta. Eikä sinua luultavasti jano takaan?
— Kyllä, herra, janottaa kovasti, vastasi Oliver.
— Aivan kuin odotinkin, rouva Bedwin, sanoi lääkäri. On luonnollista,
että hänen on jano. Voitte antaa hänelle hiukan teetä ja paahdettua
leipää, mutta ei voita. Älkää pitäkö häntä liian lämpimässä, mutta
varokaa, ettei hän myöskään vilustu maatessaan.
Vanha rouva niiasi, ja kun tohtori oli maistanut sairaan
virkistysjuomaa ja lausunut olevansa siihen tyytyväinen, lähti hän
huoneesta. Kun hän asteli portaita alas, niin hänen saappaansa
narisivat kuin varakkaan ja tärkeän henkilön ainakin.
Hetkeä myöhemmin Oliver taas nukahti, ja kun hän heräsi, oli kello
jo lähes kaksitoista. Vanha rouva sanoi hänelle ystävällisesti hyvää
yötä jättäen hänet erään lihavan vanhan eukon hoiviin. Tämä oli äsken
saapunut mukanaan mytty, jossa oli pieni rukouskirja ja suuri yömyssy.
Pantuaan tämän jälkimmäisen päähänsä ja edellisen pöydälle hän ilmoitti
Oliverille tulleensa valvomaan yöksi hänen luokseen. Sitten hän veti
tuolinsa aivan uunin viereen ja nukahti pian istuessaan. Mutta tuon
tuostakin hän nuokahti nenälleen ja heräsi ähkien ja hengitys puoleksi
salpautuneena, mistä ei kuitenkaan ollut sen vakavampia seurauksia,
kuin että hän hiukan kolautti nenänsä, ja sitten hän jälleen torkahti.
Sillä tapaa kului yö hiljalleen. Oliver makasi hetken valveilla laskien
pieniä valorenkaita, joita lampunvalo muodosti kattoon heijastaessaan
varjostimen läpi, tai seuraten raukein silmin seinäpaperien
monimutkaisia kuvioita. Huoneen pimeydessä ja hiljaisuudessa oli jotain
kovin juhlallista, mikä johti pojan mieleen kuoleman; kun hän ajatteli,
että se oli monta päivää ja yötä väijynyt häntä ja ehkä vieläkin oli
jossain läheltä kauhua herättävänä, kätki hän päänsä pieluksiin ja
rukoili hartaasti Jumalaa.
Sitten hän vähitellen vaipui sikeään, rauhalliseen uneen, jollaista
saa nauttia ainoastaan silloin, kun on juuri vapautunut kovista
kärsimyksistä, ja josta on tuskallista kesken herätä. Jos kuolema
olisi tällainen, niin kuka tahtoisi enää herätä elämän taisteluihin ja
ponnistuksiin, sen nykyisiin huoliin, sen tulevaisuudenpelkoon ja, mikä
on kaikkein raskainta, sen surullisiin menneisyydenmuistoihin?
Oli jo useita tunteja ollut valoisa päivä, kun Oliver viimein avasi
silmänsä tuntien itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen sairautensa
käännekohta oli kestetty, ja elämänhalu alkoi palata.
Kolmea päivää myöhemmin hän saattoi istua nojatuolissa pielusten
varassa, ja kun hän oli yhä vielä liian heikko kävelemään, oli rouva
Bedwin kantanut hänet omaan pieneen huoneeseensa. Kun vanha rouva oli
sijoittanut hänet uunin eteen, istuutui hän itsekin ja alkoi itkeä
ilosta nähdessään Oliverin niin hyvässä parantumisenalussa.
— Älä välitä siitä, pikku ystäväni, sanoi hän, minun täytyy joskus
saada oikein kunnolla itkeä. Kas niin, nyt se on ohitse, ja minun on
taas hyvä olla.
— Te olette niin kovin ystävällinen minulle, sanoi Oliver.
— Älähän huoli, poikaseni, vastasi vanha rouva, sinunhan on jo nyt
kiireesti saatava keittosi, sillä tohtori on sanonut, että herra
Brownlow saa pistäytyä katsomaan sinua tänään, ja silloin on sinun
oltava niin terveen näköinen kuin mahdollista. Mitä paremmalta
näytät, sitä enemmän hän iloitsee. — Näin sanoen vanha rouva ryhtyi
lämmittämään niin suurta liemimäärää, että siitä olisi tullut voimakas
päivällisateria ainakin kolmellesadalle köyhäintalon asukkaalle, jos se
olisi laimennettu niin ohueksi kuin ohjesäännöissä oli määrätty.
— Pidätkö sinä tauluista, pikku ystäväni? kysyi vanha rouva
nähdessään, että Oliver katseli hyvin tarkkaavaisesti erästä muotokuvaa,
joka riippui vastapäisellä seinällä.
— En oikein tiedä, vastasi Oliver kääntämättä silmiään maalauksesta.
Olen nähnyt niitä niin vähän, etten oikeastaan tiedä. Tuolla naisella
on kovin kauniit ja lempeät kasvot!
— Niin, maalarit koettavat aina kuvata naiset kauniimmiksi kuin he
todellisuudessa ovat, sillä muutenhan heidän taulujaan ei tilattaisi,
lapseni. Valokuvauskoneen keksijän olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänen
kojeensa saavuta koskaan menestystä. Sehän on aivan liian rehellinen,
sanoi vanha rouva nauraen sydämellisesti omalle teräväjärkisyydelleen.
— Onko... onko tuo jonkun muotokuva, rouva? kysyi Oliver.
— Kyllä, vastasi vanha rouva kääntäen hetkeksi katseensa liemestä, se
on naisen muotokuva.
— Ketä se esittää? kysyi Oliver innokkaasti.
— Sitä en todellakaan tiedä, pikku ystäväni, vastasi vanha rouva
hyväntahtoisesti. Se esittää luultavasti henkilöä, jota me emme
kumpikaan tunne. Se näkyy miellyttävän sinua, poikaseni?
— Se on niin kaunis... niin ihmeellinen, vastasi Oliver.
— Ethän vain pelkää sitä? kysyi vanha rouva, joka suureksi ihmeekseen
pani merkille, miten kunnioittavasti lapsi katseli kuvaa.
— En, en, vastasi Oliver kiireesti, mutta silmät ovat niin surulliset,
ja minusta tuntuu, että ne katselevat minua. Se saa sydämeni
tykyttämään, lisäsi hän sitten hiljaa, ikäänkuin hän eläisi ja tahtoisi
puhua kanssani, mutta ei voisi.
— Jumala varjelkoon! huudahti vanha rouva hätääntyen, älä puhu noin,
rakas lapsi. Sinä olet vielä sairaudestasi heikko ja hermostunut.
Minäpä käännän tuolisi toisaalle, ettet näe sitä. Kas niin, sanoi vanha
rouva, kun siirto oli suoritettu, nyt et ainakaan näe kuvaa.
Mutta Oliver näki sen sielunsa silmillä niin selvästi, kuin ei olisi
ollenkaan muuttanut asentoaan. Hän ei tahtonut kumminkaan huolestuttaa
ystävällistä hoitajaansa, ja siksi hän vain hiljakseen hymyili, kun
tämä katsahti häneen. Varmana siitä, että poika voi nyt taas paremmin,
rouva Bedwin pani suolaa hänen keittoonsa ja murensi siihen paahdettuja
leivänpalasia niin joutuisasti kuin sellainen työ vaatiikin. Oliver
nautti liemen hyvällä halulla ja oli tuskin ehtinyt nielaista viimeisen
lusikallisen, kun ovelle hiljaa koputettiin.
— Tulkaa sisään! sanoi vanha rouva, ja Brownlow astui huoneeseen.
Vanha herra oli tuskin päässyt kunnolla oven sisäpuolelle, työntänyt
silmälasinsa otsalle ja pannut kätensä selän taakse aamutakin alle
voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria, kun hänen kasvoissaan alkoi
omituisesti värähdellä. Oliver näytti nyt sairautensa jälkeen kovin
laihalta ja riutuneelta ja koettaessaan kunnioituksesta hyväntekijäänsä
kohtaan nousta seisaalleen hän vaipui voimattomana takaisin tuoliinsa.
Ilmaistaksemme vihdoinkin totuuden oli Brownlowin sydän niin laaja kuin
kuuden tavallisen, ihmisystävällisen vanhan herran sydämet yhteensä,
ja siksi se saikin aikaan jonkinlaisen veden ominaisuuksista johtuvan
ilmiön, jonka selittämiseen tietomme eivät riitä, mutta joka pusersi
joukon kyyneleitä hänen silmiinsä.
— Poika parka, poika parka! sanoi Brownlow yskähdellen. Kurkkuni on
hirveän käheä tänään, rouva Bedwin, pelkään kylmettyneeni.
— Sitä en voi oikein uskoa, vastasi rouva Bedwin. Onhan huoneennekin
aina huolellisesti tuuletettu ja lämmitetty.
— En todellakaan tiedä, rouva Bedwin, sanoi Brownlow, luulen, että
lautasliinani oli hiukan kostea eilen päivällisellä. Mutta vähät siitä.
Kuinka nyt voit, poikaseni?
— Oikein hyvin, herra, vastasi Oliver, ja olen teille sangen
kiitollinen hyvyydestänne.
— Kelpo poika, sanoi Brownlow vakavasti. Oletteko antanut hänelle
mitään vahvistavaa, rouva Bedwin? Esimerkiksi teetä?
— Hän sai juuri äsken lautasellisen hyvää, voimakasta lientä, vastasi
rouva Bedwin erikoisesti painostaen viimeistä sanaansa ikäänkuin
osoittaakseen, ettei teellä ja hyvin valmistetulla liemellä ollut
pienintäkään yhtäläisyyttä keskenään.
— Puh! sanoi Brownlow hiukan väristen, pari lasia portviiniä olisi
vahvistanut häntä vielä enemmän, vai mitä, Tom White?
— Minun nimeni on Oliver, herra, vastasi pieni potilas kummastuneen
näköisenä.
— Oliver, toisti Brownlow. Oliver? Oliver White, vai kuinka?
— Ei, herra, Twist, Oliver Twist.
— Omituinen nimi, sanoi vanha herra. Mutta miksi sanoit tuomarille,
että nimesi oli White?
— Sitä en ole koskaan sanonut, herra, vastasi Oliver ihmeissään.
Tämä tuntui niin selvältä valheelta, että vanha herra silmäili Oliveria
vakavan näköisenä. Oli kuitenkin mahdotonta epäillä poikaa, sillä
totuus kuulsi hänen laihojen, teräväpiirteisten kasvojensa jokaisesta
juonteesta.
— Silloin on tapahtunut erehdys, sanoi Brownlow. Mutta vaikka ei
hänellä enää ollut syytä tarkastaa Oliveria niin tutkivasti, ei hän
kuitenkaan voinut olla katsomatta häneen, sillä hänen mieleensä
juolahti jälleen, että Oliver oli jonkun hänen tuntemansa henkilön
näköinen.
— Ettehän vain ole vihanen minulle, herra, sanoi Oliver katse
rukoilevana.
— Enhän toki, vastasi vanhus. — Mutta hyvänen aika, mitä tämä on?
Rouva Bedwin, katsokaahan!
Näin sanoen hän viittasi muotokuvaan, joka riippui Oliverin pään
yläpuolella, ja sitten pojan kasvoihin. Yhdennäköisyys oli aivan
ilmeinen — silmät, suu, pään muoto ja kaikki piirteet olivat
samat. Sitäpaitsi oli kasvojen ilmekin sillä hetkellä niin peräti
yhdenlainen, että pieninkin juova tuntui miltei yliluonnollisen
tarkasti jäljitellyltä.
Oliver ei saanut tietää syytä tähän hämmästykseen, sillä hän ei
ollut kylliksi vahva kestääkseen äkillisen huudahduksen aikaansaamaa
järkytystä, vaan pyörtyi. Odottaessaan hänen tointumistaan kertoja
päästää lukijan siitä jännityksestä, jota hän on varmaankin tuntenut
hauskan vanhan herran holhokkien vuoksi.
Kun siis Taskuveijari ja hänen paras ystävänsä Charley Bates
ottivat osaa siihen takaa-ajoon, joka pantiin toimeen Oliverin
kiinnisaamiseksi, vaikka he olivat juuri itse laittomasti anastaneet
herra Brownlowin yksityistä omaisuutta, elähdytti heitä kumpaakin
hyvin ymmärrettävä ja kiitettävä huoli omasta turvallisuudestaan. He
luopuivat senvuoksi takaa-ajosta heti kun yleisön huomio oli kiintynyt
Oliveriin ja suuntasivat kulkunsa lyhintä tietä kotia kohti.
Juostuaan hurjaa vauhtia monimutkaisten, kapeitten katujen ja kujien
muodostaman sokkelon halki molemmat pojat pysähtyivät vihdoin kuin
yhteisestä sopimuksesta erääseen matalaan, hämärään porttikäytävään.
Kun he olivat hetken aikaa huoahtaneet, päästi Charley tyytyväisen
huudahduksen ja purskahti äänekkääseen nauruun heittäytyen portaille
kieriskelemään.
— Mikä sinun on? kysyi Taskuveijari.
— Hah, hah, haa! hohotti Charley Bates.
— Pidä suusi kiinni! käski Taskuveijari vilkuillen varovasti
ympärilleen. Tekeekö mielesi kiikkiin, senkin nauta?
— En voi sille mitään, sanoi Charley. Nähdä hänen pötkivän karkuun
semmoista vauhtia, melkein lentämällä sivuuttavan kadunkulmia,
kompastuvan käytävien reunoihin ja taas kiitävän eteenpäin kuin
rautainen kone — ja minä nenäliina taskussa kintereillä kiljuen — voi
turkanen, kuinka se oli hassua! Charleyn vilkas mielikuvitus loihti
kohtauksen jälleen hänen silmiensä eteen entistä elävämpänä. Hän alkoi
uudelleen kieriskellä portailla nauraen vielä hurjemmin.
— Mitähän Fagin sanoo? virkkoi Taskuveijari, kun hänen toverinsa oli
pakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään.
— Mitä?
— Niin, mitä? toisti Taskuveijari.
— Mitähän hän voisi sanoa? tuumi Charley muuttuen yht'äkkiä vakavaksi,
sillä Taskuveijarin olemus vaikutti häneen. Mitähän hän sanookaan?
Dawkins vihelteli hetken aikaa, otti sitten hatun päästään, kynsäisi
korvallistaan ja nyökkäsi kolme kertaa.
— Mitä arvelet? kysyi Charley.
— Rallati rallaa, ensin kinkkua, sitten kaljaa, hui hai hei, vastasi
Taskuveijari pilkallisesti hymyillen.
Tällainen oli selitys, mutta se ei tyydyttänyt Charleyta. Hän kysyi
siis uudestaan: — Mitä sinä arvelet?
Dawkins ei vastannut, vaan pani hatun jälleen päähänsä, kokosi takkinsa
pitkät liepeet kainaloihinsa, painoi kieltään poskiluuta vasten ja
näpäytti merkitsevästi nenäänsä muutamia kertoja. Sitten hän pyörähti
kantapäällään ja alkoi tallustaa pitkin katua. Charley seurasi häntä
ajattelevan näköisenä.
Narisevista portaista kuuluvat askeleet herättivät hauskan vanhan
herran huomion, kun hän istui kaminan ääressä vasemmassa kädessään
käristetty makkara ja leivänpala, oikeassa linkkuveitsi ja kolmijalalla
hänen edessään tinatuoppi. Konnamainen hymy levisi hänen naamalleen,
kun hän kääntyi oveen päin, ja hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta
välkähti terävä silmäys, kun hän painoi korvansa ovea vasten ja
kuunteli tarkasti.
— Mutta mitä tämä merkitsee? mutisi juutalainen kalveten. Onko niitä
vain kaksi? Missä kolmas on? Eihän niille vain liene käynyt hullusti!
Hys!
Askeleet lähenivät yhä ennättäen viimein portaitten yläpäähän. Ovi
avautui hitaasti, ja Taskuveijari ja Charley astuivat huoneeseen
sulkien oven perästään.