Kertoo poliisituomarista ja antaa pienen näytteen tämän tavasta
harjoittaa oikeutta.
Rikos oli tehty piirissä, jonka poliisikamari oli pääkaupungin
tunnetuimpia. Kun poliisikamari sattui olemaan aivan lähellä, niin
väkijoukon huvista tuli pian loppu. Se saattoi nimittäin seurata
Oliveria ainoastaan paria, kolmea katua pitkin ja Mutton-Hill-mäen
ylitse. Sitten hänet laahattiin matalan porttikäytävän läpi likaiselle
pihalle ja sieltä takaoven kautta pienelle, kivetylle pihamaalle, missä
he tapasivat lihavan miehen, jolla oli avainkimppu kädessä.
— Mistä nyt on kysymys? tiedusteli mies välinpitämättömästi.
— Taskuvarkaasta, vastasi Oliverin saattaja.
— Teiltäkö on varastettu? kysyi avainkimpun kantaja herralta.
— Niin, minulta, vastasi vanha herra, mutta en ole oikein varma,
ottiko juuri tuo poika nenäliinani. Minä — haluaisin mieluimmin jättää
asian sikseen.
— Teidän on astuttava tuomarin eteen, herra, sanoi mies. Hänen
korkeutensa on valmis tutkimaan asiaa puolen minuutin kuluttua. No
niin, hirtehinen!
— Nämä viimeiset sanat lausuttiin Oliverille kehoituksena astua sisään
ovesta, jota mies piti auki ja joka johti pieneen koppiin, jossa oli
kivilattia. Siellä hänet tarkastettiin, ja kun ei mitään löydetty, niin
hänet suljettiin sinne.
Tämä koppi muistutti ulkonäöltään ja suuruudeltaan kellaria, mutta
ei ollut niin valoisa. Se oli tavattoman siivoton, sillä nyt oli
maanantaiaamu, ja siinä oli säilytetty lauantai-illasta saakka kuutta
juopunutta. Meidän poliisiasemillamme suljetaan miehiä ja naisia
_mitättömimpienkin epäluulojen_ perusteella — kannattaa panna merkille
nämä sanat — noihin koppeihin, joihin verrattuna Newgaten vankilan
kopit, joissa säilytetään pahimpia kuolemaantuomittuja rikollisia, ovat
todellisia palatseja. Joka ei usko tätä, käyköön itse vertailemassa.
Vanha herra näytti miltei yhtä onnettomalta kuin Oliver, kun avain
kitisi lukossa, ja hän katsahti huoaten kirjaan, joka oli viattomana
syynä koko tähän kommellukseen.
Sen pojan kasvoissa on jotakin, sanoi vanha herra itsekseen lähtien
hitaasti liikkeelle ja painaen ajatuksissaan kirjan selkää leukaansa
vasten, jotakin, mikä hellyttää ja kiinnostaa minua. Mahtaakohan hän
olla viaton? Hän muistuttaa — Mutta suuri Jumala! huudahti vanha herra
pysähtyen äkkiä ja tuijottaen taivasta kohti. Missä ihmeessä olen ennen
nähnyt samannäköiset kasvot?
Muutamia minuutteja mietiskeltyään vanha herra astui erääseen
odotushuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Siellä hän
istuutui nurkkaan nähden ajatuksissaan lukemattomia kasvoja, jotka
olivat vuosikausia olleet ikäänkuin tumman verhon peittäminä. Ei! sanoi
hän viimein, se on varmasti vain kuvittelua.
Hän alkoi muistella niitä uudestaan. Hän oli nyt kerta kaikkiaan
kutsunut ne esiin, eikä niitä ollut suinkaan helppo verhota jälleen
tummalla paarivaatteella, joka niin kauan oli ne kätkenyt. Siinä
johtui hänen mieleensä ystäviä ja vihamiehiä, jopa monia hänelle aivan
vieraitakin; joukossa oli nuoria kukoistavia tyttöjä, jotka nyt olivat
vanhoja eukkoja; toiset lepäsivät jo haudoissaan, mutta sielu, joka vie
voiton kuolemastakin, näytti heidät jälleen yhtä terveinä ja kauniina
kuin he olivat muinaisina aikoina olleet, palautti silmien loisteen,
hymyilyn suloisuuden; sielu säteili salaavan maallisuudenkin läpi
kuiskaillen siitä kauneudesta, joka katoaa täällä uudistuakseen entistä
ihanampana haudan toisella puolella ja joka temmataan pois maasta
vain kynttilän tavoin lempeästi ja ystävällisesti valaisemaan tietä
taivaaseen.
Mutta vanha herra ei löytänyt muististaan sellasia kasvoja, joissa
olisi ollut vähääkään Oliverin näköä. Hän siis vain huokasi heränneille
muistoilleen, ja kun hän oli omaksi onnekseen hajamielinen vanha herra,
syventyi hän pian jälleen tuon kovan onnen kirjan sisältöön.
Hänet keskeytti vanginvartija, joka kosketti häntä olkapäähän ja
kehoitti astumaan oikeuden eteen. Hän sulki kirjan, ja sitten hänet
johdettiin kuuluisan ja mahtavan herra Fangin luo.
Oikeussali oli seinälaudotuksella varustettu, pihanpuoleinen huone.
Herra Fang istui sen yläpäässä aitauksen takana, ja oven suussa oli
jonkinlainen karsina, johon Oliver oli jo suljettu; hän vapisi koko
ruumiiltaan katsellessaan pelottavaa ympäristöään.
Fang oli keskikokoinen, melkein kaljupäinen mies; hänen kasvonsa olivat
tuimissa rypyissä ja hyvin tummanpunaiset. Ellei hän todellakaan
pitänyt tapanaan juoda väkijuomia enemmän kuin kohtuus salli, olisi
hänellä ollut aivan erinomainen aihe nostaa syyte kunnianloukkauksesta
omia kasvojaan vastaan.
Vanha herra kumarsi sirosti, lähestyi tuomarin kirjoituspöytää ja sanoi
ojentaessaan nimikorttinsa: Tässä on nimeni ja osoitteeni. Sitten
hän astui pari askelta taaksepäin ja jäi kohteliaasti kumarrettuaan
odottamaan kuulustelua.
Nyt sattui onnettomuudeksi niin hullusti, että Fang luki juuri eräästä
aamulehdestä artikkelia, joka koski muuatta hänen joku aika sitten
langettamaansa tuomiota ja jossa jo sadannenseitsemännenkymmenennen
kerran kehoitettiin sisäasiainministeriä kiinnittämään erikoisen
huomionsa herra Fangin rikkomuksiin. Hän oli siis suuttunut ja silmäsi
nyt vanhaa herraa äkäisen näköisenä.
— Kuka te olette? kysyi hän.
Vanhus viittasi hiukan kummastuneena nimikorttiinsa.
— Konstaapeli! tiuskasi herra Fang sysäten kortin ja sanomalehden
syrjään. Mikä mies tuo on?
— Minun nimeni, herra, on Brownlow, sanoi vanha herra puhuen
sivistyneen miehen tavalla. Saisinko ehkä tietää sen tuomarin nimen,
joka virka-asemansa suojassa aivan aiheettomasti loukkaa kunniallista
miestä? Tämän sanottuaan Brownlow katsahti ympärilleen ikäänkuin etsisi
jotakuta, joka voisi antaa hänelle pyydetyn tiedon.
— Konstaapeli, sanoi Fang kääntyen ja taittaen sanomalehden, mistä
tuota miestä syytetään?
— Ei häntä syytetä mistään, korkea oikeus, vastasi konstaapeli. Hän on
tuon pojan syyttäjä.
Hänen korkeutensa tiesi sen vallan hyvin, mutta sillä tavalla hän
saattoi rangaistuksetta tehdä kiusaa.
— Onko hän pojan syyttäjä? huudahti Fang silmäillen Brownlowia
kiireestä kantapäähän. Pankaa hänet valalle!
— Ennenkuin teen valan, sallittakoon minun sanoa pari sanaa, virkkoi
Brownlow, nimittäin, että ellen olisi itse nähnyt, niin en olisi
koskaan uskonut...
— Vaietkaa, herra, sanoi Fang käskevällä äänellä.
— En ennenkuin olen lausunut ajatukseni.
— Vaiti hetipaikalla, tai muuten heitätän teidät ulos oikeussalista!
Olette nenäkäs ja hävytön mies. Kuinka uskallatte uhmata tuomaria?
— Mitä sanoitte? huudahti vanhus punastuen suuttumuksesta.
— Pankaa tämä henkilö valalle, sanoi Fang kirjurille. En halua kuulla
enempää. Vannottakaa hänet.
Brownlow oli äärimmäisen kiihtynyt, mutta peläten vahingoittavansa
pojan asiaa, jos nyt purkaisi vihansa, hän hillitsi itsensä ja vannoi
valan.
— No niin, sanoi Fang, mistä syytätte tätä poikaa? Mitä teillä on
sanottavaa, herra?
— Minä seisoin erään kirjakaupan edessä... alkoi Brownlow.
— Vaiti, herra! keskeytti Fang. Konstaapeli! Missä konstaapeli on?
Pankaa hänet valalle. No, konstaapeli, mitä tiedätte asiasta?
Tämä kertoi asiaankuuluvan nöyrästi, että hän oli vanginnut ja
tarkastanut Oliverin, mutta ei ollut löytänyt häneltä mitään; muuta hän
ei tietänyt.
— Onko todistajia? kysyi Fang.
— Ei, korkea oikeus, vastasi konstaapeli.
Fang istui hetken aikaa vaiti, sitten hän kääntyi kantajaan päin ja
sanoi entistä kiivaammin:
— No, mies, joko te selitätte, mitä teidän syytöksenne tätä poikaa
vastaan merkitsee, vai mitä? Nyt olette vannonut valan, ja jos yhä
edelleen kieltäydytte tuomasta esiin todistuksianne, niin rankaisen
teitä tuomioistuimen halveksimisesta, sen teen kuin teenkin, vaikka
minut perisi...
Kukaan ei saanut tietää, mikä hänet perisi, sillä kirjuri ja
vanginvartija alkoivat samassa rajusti yskiä, ja edellinen pudotti
lisäksi painavan kirjan lattiaan estäen siten — tietenkin sattumalta
— viimeisen sanan kuulumasta.
Vaikka häntä välillä usein keskeytettiin ja loukattiin, onnistui
Brownlowin viimein esittää asiansa, minkä ohessa hän huomautti, että
hän oli hetken hämmingissä kiiruhtanut pojan jälestä nähdessään tämän
juoksevan tiehensä, ja lausui toivomuksenaan, että tuomari kohtelisi
häntä niin lempeästi kuin laki suinkin salli, siinä tapauksessa että
hänet havaittiin syyttömäksi varkauteen, vaikka hän näyttäisikin olevan
liitossa varkaiden kanssa.
— Hän on loukkaantunut, sanoi vanha herra lopuksi, ja minä pelkään
pahoin, lisäsi hän äänekkäämmin vilkaisten syytettyyn, pelkään
todellakin, että hän on kovin sairas.
— Kyllä kai, tietysti hän on, vastasi Fang pilkallisesti. Älä yritä
juonitella täällä, senkin kirottu maankiertäjä, siitä ei ole nyt apua.
Mikä on nimesi?
Oliver koetti vastata, mutta ei saanut kieltään liikkumaan. Hän oli
kalmankalpea, ja hänen päätään pyörrytti.
— Mikä sinun nimesi on, sinä paatunut lurjus? ärjyi Fang. Konstaapeli,
mikä hänen nimensä on?
Nämä sanat lausuttiin vanhalle miehelle, jonka yllä oli raitaiset
liivit ja joka seisoi lähellä edellämainittua karsinaa. Hän kumartui
Oliverin puoleen toistaen kysymyksen, mutta huomatessaan, ettei tämä
todellakaan kyennyt vastaamaan, ja tietäen, että pojan vaikeneminen
raivostuttaisi tuomaria vielä enemmän ja siten koventaisi tuomion, hän
rohkeni vastata arviolta.
— Hän sanoo olevansa Tom White, teidän korkeutenne, sanoi
hyväsydäminen konstaapeli.
— Vai niin, hän ei halua itse vastata? sanoi Fang. Sitä parempi. Missä
hän asuu?
— Missä milloinkin sattuu yösijan saamaan, teidän korkeutenne, vastasi
konstaapeli ollen ensin kysyvinään Oliverilta.
— Elävätkö hänen vanhempansa? kysyi Fang.
— Hän sanoo, että ne kuolivat jo hänen pienenä ollessaan, vastasi
konstaapeli entiseen tapaan.
Kun kuulustelu oli ehtinyt näin pitkälle, kohotti Oliver päätään ja
katsahtaen rukoilevasti ympärilleen pyysi heikolla äänellä hiukan vettä.
— Tyhmyyksiä! sanoi Fang. Älä yritä kujeilla minun kanssani.
— Luulen, että hän on todella sairas, teidän korkeutenne, väitti
konstaapeli.
— Minä sen asian paremmin ymmärrän, sanoi Fang.
— Pitäkää kiinni hänestä, konstaapeli, huudahti vanha herra ojentaen
vaistomaisesti käsiään; hän kaatuu.
— Pysykää paikallanne, konstaapeli, huusi Fang kiivaasti. Antakaa
hänen kaatua, jos haluaa.
Oliver käytti heti hyväkseen tätä ystävällistä lupaa vaipuen
hervottomana lattialle. Läsnäolijat katselivat toisiaan, mutta kukaan
ei uskaltanut liikahtaa.
— Tiesinhän minä, että se vain oli teeskentelyä, sanoi Fang ikäänkuin
asia olisi ollut kumoamattomasti todistettu. Antakaa hänen maata, kyllä
hän pian kyllästyy siihen.
— Miten aiotte päättää tämän asian, herra? kysyi kirjuri matalalla
äänellä.
— Ilman mutkia, vastasi Fang. Hänet tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi,
kovaan työhön tietenkin. Tyhjentäkää oikeussali.
Ovi avattiin, ja kaksi miestä aikoi juuri kantaa Oliveria takaisin
koppiin, kun saliin syöksyi vanhanpuoleinen, siistin, vaikkakin
varattoman näköinen mies, jonka yllä oli vanha, musta puku.
— Odottakaa, odottakaa! Älkää viekö häntä pois — odottakaa Herran
tähden hetkinen! huudahti tulija hengästyneenä astuessaan tuomarin
pöydän ääreen.
Vaikka näillä tuomioistuinten valtiailla on miltei ehdottomassa
vallassaan hänen majesteettinsa kuningattaren alamaisten vapaus, nimi
ja hyvä maine, melkeinpä henkikin, varsinkin jos he kuuluvat köyhempiin
kansanluokkiin, ja vaikka oikeussalin seinien sisäpuolella joka päivä
suoritetaan joukottain sellaisia tekoja, joiden vuoksi enkelit voisivat
itkeä verikyyneliä, niin pysyvät ne kuitenkin yleisöltä salassa, ellei
sanomalehdistö joskus niihin kajoa. Fang hämmästyi sentähden aika
lailla nähdessään kutsumattoman vieraan ryntäävän saliin sillä tavalla.
— Mitä tämä merkitsee? Kuka se on? Heittäkää mies ulos ja tyhjentäkää
oikeussali! ärjyi hän.
— Minä tahdon puhua! huudahti mies. En mene ulos; minä näin koko
tapauksen. Olen kirjakaupan omistaja. Minä vaadin päästä valalle. En
jätä asiaa sikseen. Teidän on kuultava minua, herra Fang. Ette uskalla
kieltäytyä siitä.
Mies oli oikeassa. Hänen esiintymisensä oli rohkeata ja päättäväistä,
ja asia alkoi käydä niin vakavaksi, ettei sitä voinut ilman muuta
sivuuttaa.
— Vannottakaa tuo mies, murahti Fang äreästi. Mitä teillä on
sanottavaa, hyvä mies?
— Minä näin kolme poikaa — tämän vangin ja kaksi muuta —
hiiviskelevän kadun toisella puolella tuon herran seisoessa lukemassa.
Toinen niistä vieraista pojista varasti nenäliinan. Minä näin omin
silmin, miten se tapahtui ja että tämä poika täydellisesti tyrmistyi
siitä. — Kun kelpo kirjakauppias oli ehtinyt hiukan hengähtää, kertoi
hän tapauksen tarkemmin yhtenäisemmin.
— Miksi ette tullut aikaisemmin? kysyi Fang.
— En löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi jäänyt pitämään
puotia silmällä. Kaikki apulaiseni ottivat osaa takaa-ajoon. Vasta
viisi minuuttia sitten sain erään käsiini, ja sitten lähdinkin heti
juoksemaan tänne niin nopeasti kuin saatoin.
— Kantaja seisoi siis lukemassa? kysyi Fang.
— Niin, vastasi mies, hän luki juuri tuota kirjaa, mikä hänellä on
kädessään.
— Vai niin, vai sitä kirjaa? sanoi Fang. Onko se maksettu?
— Ei kylläkään, vastasi mies hymyillen.
— Herranen aika, sen minä kokonaan unohdin, huudahti hajamielinen
vanha herra viattomasti.
— Onpa siinäkin oikea henkilö poika paran syyttäjänä! sanoi Fang
tehden naurettavan yrityksen näyttää ihmisystävälliseltä. — Minusta
tuntuu, herraseni, että olette saanut tämän kirjan hyvin epäilyttävällä
tavalla, ja voitte kiittää onneanne, ellei sen omistaja halua nostaa
syytettä teitä vastaan. Olkoon tämä teille varoituksena, hyvä mies,
tai muuten joudutte vielä lain kanssa tekemisiin. Poika on vapaa.
Tyhjentäkää oikeussali!
— Mutta kuulkaahan... huudahti vanha herra, jonka kauan pidätetty
suuttumus nyt pääsi valloilleen. — Mutta kuulkaahan... minä...
— Tyhjentäkää sali! karjasi tuomari. Ettekö kuule, mitä sanon,
konstaapeli!
Käskyä toteltiin, ja vimmastunut Brownlow, joka sillä hetkellä aivan
puhkui mielettömästä vihasta, saatettiin ulos salista toisessa kädessä
kirja, toisessa keppi.
Mutta tultuaan kadulle hän pian rauhoittui. Pikku Oliver makasi
käytävällä paita avoinna. Hänen ohimoitaan valeltiin vedellä. Kasvot
olivat, kalmankalpeat, ja vilunväristys vavisutti silloin tällöin hänen
ruumistaan.
— Poika raukka, poika raukka! sanoi Brownlow kumartuen hänen ylitseen.
Voisikohan joku hankkia tänne vaunut?
Vaunut haettiin, ja kun Oliver oli varovasti asetettu toiselle
istuimelle, nousi vanha herra toiselle.
— Saanko tulla mukaan? kysyi kirjakauppias.
— Mitä kernaimmin, hyvä ystävä, vastasi Brownlow. Unohdin teidät
aivan. Voi, tässähän on vielä se onneton kirjakin. Olkaa hyvä! Poika
raukka! Nyt on pidettävä kiirettä.
Kirjakauppias nousi vaunuihin, ja sitten lähdettiin.