Oliver oppii tuntemaan uusien toveriensa luonteen, mutta saa kalliisti
maksaa tämän tiedon. Lyhyt, mutta tärkeä luku.
Oliver jäi useiksi päiviksi juutalaisen huoneeseen, missä hän irroitti
nimikirjaimia nenäliinoista, joita tuotiin sinne suuria määriä ja
välistä hän otti osaa yllämainittuun leikkiin jonka Fagin uudisti
säännöllisesti joka aamu kahden pojan kanssa. Lopulta hän rupesi
ikävöimään raitista ilmaa ja pyysi useita kertoja vanhusta päästämään
hänet ulos työhön muiden mukana.
Oliverin työhalu kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän oli nähnyt
todisteita vanhan herran ankaran siveellisestä luonteesta. Kun
Taskuveijari tai Charley tuli joskus tyhjin käsin kotiin, piti ukko
ankaralla äänellä pitkiä puheita laiskuuden ja velttouden pahetta
vastaan ja terotti heille toimeliaan elämän välttämättömyyttä
käskemällä heidät vuoteeseen ilman illallista. Menipä hän kerran
niinkin pitkälle, että heitti molemmat pojat portaita alas; tämä
osoittaa, miten sitkeästi hän piti kiinni hyveellisistä määräyksistään.
Eräänä aamuna Oliver vihdoin sai ikävöimänsä luvan. Pariin,
kolmeen päivään ei ollut saapunut yhtään nenäliinaa, ja ateriatkin
olivat käyneet jokseenkin niukoiksi. Ehkä tämä oli syynä vanhuksen
suostumukseen, mutta oli sen laita miten hyvänsä, niin joka
tapauksessa hän sanoi Oliverille, että tämä saattoi lähteä kaupungille
Taskuveijarin ja Charley Batesin hoivissa. Nuo kolme poikaa lähtivät
siis matkaan; Taskuveijarilla oli kuten tavallisesti hihat käärittyinä
ja hattu kallellaan, Charley käveli kädet taskuissa, ja Oliver astui
heidän keskellään uteliaana näkemään, mihin he menisivät ja mitä hän
ensiksi saisi oppia.
He kulkivat niin hitaasti ja veltosti, että Oliver alkoi jo luulla,
että hänen toverinsa aikoivat pettää vanhaa herraa jättämällä työnsä
kokonaan tekemättä. Taskuveijarilla oli lisäksi se moitittava
tapa, että sieppasi ohimennessään pieniltä pojilta lakit päästä ja
heitti ne kellarinluukuista sisään, ja Charley osoitti omaavansa
kerrassaan merkillisen käsityksen omistusoikeudesta, sillä hän anasti
katukäytävälle jätetyistä koreista omenoita ja sipuleita pistäen ne
taskuihinsa, jotka olivat niin avarat, että näyttivät ulottuvan joka
suuntaan hänen pukunsa alla. Nämä seikat tuntuivat Oliverista niin
pahoilta, että hän oli jo aikeissa sanoa tovereilleen tahtovansa lähteä
kotiin, mutta samassa hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun
hän huomasi äkillisen ja arvoituksellisen muutoksen Taskuveijarin
käytöksessä.
Juuri kun he astuivat eräästä Clerkenwellin torin läheisestä kapeasta
kujasta kadulle, pysähtyi Taskuveijari yht'äkkiä, painoi sormen
huulilleen ja veti toverinsa hyvin varovasti takaisin kujaan.
— Mikä nyt on? kysyi Oliver.
— Hiljaa, kuiskasi Taskuveijari. Näetkö. Näetkö tuon vanhan murmelin
tuolla kirjalaatikon luona?
— Tuon vanhan herranko kadun toisella puolella? kysyi Oliver. Hänet
näen.
— Häntä voimme käyttää, sanoi Taskuveijari.
— Mainiosti, myönsi Charley.
Oliver katseli aivan ymmällään vuoroin kumpaakin, mutta ei ehtinyt
kysyä mitään, sillä molemmat pojat hiipivät kadun poikki ja pysähtyivät
vanhan herran taakse. Oliver astui muutamia askeleita heidän perässään,
ja kun hän ei tiennyt, oliko hänen mentävä eteenpäin vai vetäydyttävä
takaisin, jäi hän äänettömänä odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.
Vanha herra näytti hyvin kunnianarvoisalta. Hänellä oli puuteroitu
tukka ja kultasankaiset silmälasit; hänen yllään oli mustalla
samettikauluksella varustettu tummanvihreä takki ja valkeat housut;
kainalossa oli ohut ruokokeppi. Hän oli ottanut kirjakaupan avonaisesta
näytelaatikosta kirjan käteensä ja seisoi nyt lukien niin innokkaasti,
kuin istuisi nojatuolissa omassa työhuoneessaan. Mahdollisesti
hän luulikin olevansa kotonaan, sillä hän ei näyttänyt huomaavan
lainkaan kirjakauppaa, katua eikä poikia. Lyhyesti sanottuna: hän
näki ainoastaan kirjan, jota hän parhaillaan luki, ja päästyään sivun
loppuun hän käänsi lehteä ja alkoi jälleen seuraavan sivun ensi
riviltä, ja samalla tapaa hän jatkoi sivu sivulta.
Kylläpä Oliver hämmästyi ja kauhistui, kun hän muutaman askeleen
päästä näki, miten Taskuveijari pisti kätensä vanhan herran taskuun ja
veti esiin nenäliinan, jonka ojensi Charleylle; sitten molemmat pojat
puikahtivat kiireesti lähimmän kadunkulman taakse.
Samassa silmänräpäyksessä pojalle selvisi nenäliinojen, kellojen,
koristeiden ja juutalaisen salaisuus. Hän seisoi hetken aikaa kauhun
jäykistämänä tuntien, kuinka veri kuumana virtasi hänen suonissaan,
sitten hän kääntyi hädissään ja säikähtyneenä pakenemaan ja juoksi,
tietämättä itsekään miksi, niin nopeasti kuin sääret kantoivat.
Kaikki tämä tapahtui minuutin kuluessa, ja sillä hetkellä kun Oliver
lähti juoksemaan, pisti vanha herrasmies kätensä taskuun ja kääntyi
kiivaasti ympäri huomatessaan nenäliinansa kadonneen. Kun hän näki
pojan luikkivan tiehensä semmoisella kiireellä, piti hän luonnollisesti
tätä varkaana ja huutaen täyttä kurkkua: — Ottakaa varas kiinni! hän
lähti tämän jälkeen kirja kädessään.
Mutta vanha herra ei ollut ainoa huutaja. Taskuveijari ja Charley,
jotka eivät halunneet vetää yleistä huomiota puoleensa juoksemalla
pitkin avointa katua, olivat ainoastaan puikahtaneet lähimmästä ovesta
sisään toisella puolella katua. Tuskin he olivat kuulleet huudon
ja nähneet Oliverin syöksyvän ohitseen, kun he jo käsittivät asian
oikean laidan, astuivat esiin ja yhtyivät huutoon: Ottakaa varas
kiinni! Sitten he ryhtyivät kunnon kansalaisten tavoin ottamaan osaa
takaa-ajoon.
Vaikka Oliverin kasvattajat olivat olleet viisaita ajattelijoita, ei
hän ollut kuitenkaan tietopuolisesti perehtynyt siihen kauniiseen
periaatteeseen, että itsesäilytysvaisto on luonnon tärkein laki. Jos
hän olisi tiennyt sen, niin ehkä hän olisi ollut paremmin varuillaan.
Mutta nyt hänen kauhunsa vain suureni, ja hän pyyhälsi tiehensä
kuin myrskytuuli vanhan herran ja poikien huutaessa aivan hänen
kintereillään.
Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Näissä sanoissa piilee
jonkinlainen lumoava voima. Kauppias jättää myymälänsä ja ajaja
vaununsa; teurastaja hylkää vasikkansa, leipuri korinsa, maidonkantaja
kannunsa, juoksupoika kantamuksensa, koulupoika marmorikuulansa,
kadunlaskija kuokkansa ja lapsi pallonsa. He juoksevat suin päin
toistensa kintereillä, yli kantojen ja kivien, töykkivät toisiaan,
ulvovat, kirkuvat, kaatavat vastaantulijat nurin kadunkulmissa
kääntyessään, herättävät koirat ja pelottavat kanat. Kadut, pihat ja
torit kaikuvat heidän askeleistaan. Ottakaa varas kiinni! Ottakaa
varas kiinni! Sadat äänet toistavat huutoa, ja joukko kasvaa joka
kadunkulmassa. Edelleen jatkuu ajo, katuloka roiskuu ja kivitys
kumisee. Ikkunoita avataan, ihmisiä rientää taloista, mutta joukko
ryntää yhä eteenpäin. Monet "Punch'in" [Englantilainen pilalehti.]
katselijatkin liittyvät ohikiitävään joukkoon ja vahvistavat tuorein
voimin huutoa: Ottakaa varas kiinni!
Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Ihmisrinnassa uinuu
voimakas tarve ahdistaa vainottua. Onneton, hengästynyt lapsi,
läähättäen uupumuksesta, kasvot kauhun vääristäminä ja hiestä märkinä,
ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen pakoon vainoojiltaan, jotka
seuraavat hänen kintereillään, tulevat joka hetki yhä lähemmäksi ja
tervehtivät hänen väheneviä voimiaan yhä hurjemmilla huudoilla ja
ulvovat ilosta: Ottakaa varas kiinni! — Niin, ottakaa Herran tähden
hänet kiinni, jollei muun niin armeliaisuuden vuoksi!
Vihdoinkin saavutettu! Olipa se taitava isku! Hän makaa nyt kadulla
ja joukkoa kerääntyy hänen ympärilleen. Jokainen uusi tulokas tyrkkii
edessäolijoita saadakseen edes vilahdukselta nähdä pahantekijän.
"Väistykää syrjään!" — "Päästäkää hänet hiukan henkäisemään!" —
"Lorua, sitä hän ei ansaitse!" —"Mihin se herra joutui?" — "Tuollahan
se tulee katua pitkin!" — "Tehkää tilaa herralle!" — "Onko se tuo
poika, herra?" — "Se se on."
Oliver makasi pölyn ja loan peittämänä, suusta valui verta ja hän
tuijotti kauhistuneena ympärillään olevia kasvoja, kun etumaiset
vainoojat sysäsivät vanhan herran keskelle piiriä, jossa hän vastasi
heidän kiihkeisiin kysymyksiinsä lempeällä äänellä:
— Niin, sanoi hän, pelkään pahoin, että se oli juuri tuo poika.
— Pelkää! mutisi väkijoukko. Onpas se aika narri!
— Voi raukkaa! sanoi vanha herra. Hän on loukkaantunut.
— Minä sen iskin, herra, selitti pitkä miesroikale astuen joukosta
esiin. Osutin nyrkkini keskelle naamaa. Minä sen pysäytin, herra!
Mies vei kätensä hattunsa reunaan, ikäänkuin olisi odottanut maksua
vaivastaan. Mutta vanha herra loi häneen vain tyytymättömän silmäyksen
ja katsahti levottomasti ympärilleen, ikäänkuin aikoisi itsekin
karata tiehensä. Mahdollisesti hän olisi yrittänytkin, ellei samassa
poliisikonstaapeli — tavallisesti viimeinen henkilö, joka saapuu
paikalle tuollaisissa tilaisuuksissa — olisi tunkeutunut kansanjoukon
lävitse ja tarttunut Oliveria kauluksesta.
— Nouse ylös! sanoi mies karskisti.
— En minä sitä tehnyt, herra. Sen teki kaksi muuta poikaa, sanoi
Oliver katsoen rukoilevasti ympärilleen. Ne ovat kyllä jossakin lähellä.
— Ei tässä ketään muita ole, sanoi konstaapeli. Hän lausui tämän
ivallisesti, mutta oli kuitenkin sattumalta oikeassa, sillä
Taskuveijari ja Charley olivat oikeaan aikaan livahtaneet ensimmäiselle
sopivalle poikkikadulle, minkä tapasivat ajomatkallaan. — No,
nousetkos siitä!
— Älkää tehkö hänelle pahaa, sanoi vanha herra säälivästi.
— Enhän minä sille pahaa tee, vastasi konstaapeli ja kiskaisi
todisteeksi siitä takin puoleksi pojan yltä. — Tule, minä tunnen
sinut, niin että ei sinun kannata teeskennellä. Etkö sinä pääse
jaloillesi, senkin rakkari?
Oliveria, joka töin tuskin pysyi pystyssä, laahattiin nyt pitkin katua.
Vanha herra kulki konstaapelin rinnalla, ja suuri joukko ihmisiä
riensi vähän matkaa edellä kääntyen tuon tuostakin taakseen katsomaan
Oliveria. Pojat huusivat, ja niin jatkettiin kulkua edelleen.