Kertoo enemmän ystävällisestä herrasta ja hänen lupaavista oppilaistaan.
Oliver heräsi seuraavana aamuna myöhään sikeästä, virkistävästä unesta.
Huoneessa ei ollut ketään muita kuin vanha juutalainen, joka lämmitti
kattilassa kahvia aamiaiseksi ja hiljaa vihelteli hämmentäessään sitä
rautalusikalla. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, kun ulkoa
kuului jotain melua, mutta päästyään selville, mistä se johtui, hän
rupesi taas viheltelemään ja hämmentämään.
Vaikka Oliver oli jo oikeastaan lakannut nukkumasta, ei hän ollut
kuitenkaan täysin hereilläkään. Unen ja valvomisen välillä on
jonkinlainen horrostila, jossa ihminen on ainoastaan puolittain
tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta jossa kumminkin näkee
puoliavoimin silmin viiden minuutin ajalla enemmän unia kuin niissä
viidessä minuutissa, jotka nukkuu silmät aivan ummessa ja kaikki aistit
täydellisessä tiedottomuudessa. Sellaisina hetkinä tietää kuolevainen
olento sielunsa puuhista juuri sen verran, että saa hämärän aavistuksen
siitä, miten se kykenee pakenemaan maasta ja halveksimaan ajan ja
paikan rajoituksia ollessaan vapaana ruumiillisen verhonsa kahleista.
Oliver oli juuri nyt sellaisessa olotilassa. Hän näki juutalaisen
puoleksi ummistuneilla silmillään, kuuli hänen viheltelevän ja tajusi
äänen, jonka lusikka aikaansai raapiessaan kattilan kylkiä ja pohjaa,
ja kuitenkin samat aistit askartelivat samaan aikaan niiden ihmisten
parissa, jotka hän oli joskus tuntenut.
Kun kahvi oli valmista, laski juutalainen kattilan kaminanreunustalle
ja seisottuaan muutamia minuutteja neuvottomana ikäänkuin ei muistaisi
mitä hänen piti tehdä, hän kääntyi Oliveriin päin ja kutsui häntä
nimeltä. Poika ei vastannut, vaan näytti nukkuvan.
Kun juutalainen oli varmistunut tämän asian suhteen, meni hän ovelle
ja lukitsi sen; sitten hän otti jostakin lattianalaisesta komerosta,
kuten Oliverista näytti, pienen laatikon, jonka hän varovasti asetti
pöydälle. Hänen silmänsä leimusivat, kun hän nosti kantta ja katsoi
laatikkoon. Hän siirsi pöydän ääreen tuolin, istuutui ja otti
laatikosta komean, säihkyvillä hohtokivillä koristetun kultakellon.
— Kas niin, sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään ja vääristäen
naamansa inhottavaan irvistykseen. — Kelpo poikia! Uskollisia
viimeiseen saakka! Eivät ilmaisseet vanhalle papille, missä asuivat,
eivätkä lörpötelleet joutavia vanhasta Faginista. Ja miksipä ne muuten
niin olisivat tehneetkään? Silloinpa ei hirttonuora tai pyövelinkirves
olisi ollut kovinkaan kaukana. Ei, ei, eivät ne ole tyhmiä! Kelpo
poikia, kelpo poikia!
Mutisten tuontapaisia mietelmiä juutalainen kätki taas kellon entiseen
paikkaansa. Sitten hän poimi laatikosta vähintäin puoli tusinaa
samanlaisia esineitä, joita hän tarkasteli mielihyvällä; näiden jälkeen
tuli näkyviin sormuksia, rintaneuloja, rannerenkaita ja muita niin
kallisarvoisia ja taidokkaasti valmistettuja koristeita, ettei Oliver
tiennyt edes niiden nimiä.
Pantuaan nämäkin korut jälleen paikoilleen juutalainen veti vielä esiin
erään, joka oli niin pieni, että sitä saattoi tuskin erottaa hänen
kädestään. Siinä näkyi olevan jokin tavattoman hieno kirjoitus, sillä
juutalainen pani sen pöydälle ja tuijotti sitä kauan aikaa varjostaen
kädellä silmiään. Lopulta hän pisti sen takaisin laatikkoon ikäänkuin
olisi luopunut yrityksestään, nojautui tuolin selkää vasten ja mutisi:
— Onpa se kuolemanrangaistus sentään mainio keksintö! Kuolleet eivät
kadu koskaan, kuolleet eivät juorua mitään. Niin, siitä on hyötyä
liikeasioille! Viisi peräkkäin roikkumassa, eikä ketään ole jäänyt
minua pettämään ja ilmiantamaan!
Samassa kun juutalainen lausui nämä sanat, osuivat hänen kirkkaat,
mustat silmänsä, jotka tähän saakka olivat tuijottaneet suoraan
eteenpäin, Oliverin kasvoihin. Pojan silmät olivat suuntautuneet häneen
äärettömän uteliaina, ja vaikka hän oli vasta aivan äsken täydellisesti
herännyt, niin ukko huomasi hetipaikalla, että häntä katseltiin. Hän
paiskasi laatikon kannen kiinni, niin että paukahti, tempasi pöydältä
leipäveitsen käteensä ja kavahti raivoisana seisaalleen. Mutta samalla
hän vapisi aika lailla, sillä suuressa kauhussaankin Oliver huomasi,
että veitsi tutisi hänen kädessään.
— Mitä nyt? sanoi juutalainen. Mitä sinä väijyt? Miksi olet valveilla?
Mitä olet nähnyt? Vastaa, poika! Hetipaikalla, jos tahdot pitää henkesi!
— En voinut enää nukkua, herra, vastasi Oliver hiljaa. Olen
pahoillani, jos häiritsin teitä.
— Olitko valveilla tunti sitten? kysyi juutalainen luoden poikaan
raivoisan silmäyksen.
— En, herra.
— Puhutko totta? ärjäsi juutalainen entistä hurjemman ja uhkaavamman
näköisenä.
— Puhun, en ollut todellakaan valveilla, herra, vastasi Oliver
vakavasti, vakuutan sen teille.
— Hiljaa, hiljaa, ystäväiseni! sanoi juutalainen nyt aivan entisellään
ja leikitteli hiukan veitsellä, ennenkuin pani sen pöydälle, ikäänkuin
uskotellakseen Oliverille, että hän oli tarttunut siihen vain
piloillaan. — Tiesinhän sen, pikku ystäväni. Tahdoin vain pelottaa
sinua. Sinä olet rohkea poika, Oliver! Hah, hah, haa! Olet kuin oletkin
urhea poika! Ja juutalainen hieroi käsiään nauraa hihittäen, mutta
vilkui samalla levottomasti laatikkoon.
— Näitkö näitä koreita kapineita, pikku ystäväni? kysyi juutalainen
hetken kuluttua laskien kätensä laatikolle.
— Näin, herra, vastasi Oliver.
— Vai niin! sanoi juutalainen kalveten. Ne — ne ovat minun pieni
omaisuuteni, Oliver; siinä on kaikki, millä minun on tultava toimeen
vanhoilla päivilläni. Ihmiset sanovat minua saituriksi, ystäväiseni,
niin ne sanovat.
Oliverin mielestä vanhus olikin aika saituri, kun asui niin
siivottomassa paikassa, vaikka hänellä oli niin paljon kelloja. Mutta
sitten hän ajatteli, että ukon hyvyys Taskuveijaria ja muita poikia
kohtaan maksoi hänelle varmasti suuria summia, ja senvuoksi hän loi
kunnioittavan silmäyksen juutalaiseen ja kysyi, saisiko hän nousta
makuulta.
— Saatpa tietysti, poikaseni. Odotahan hiukan. Oven luona on
vesisanko. Tuo se tänne, minä annan sinulle pesuastian, niin saat
peseytyä, ystäväni.
Oliver nousi, kulki lattian poikki ja kumartui ottamaan sankoa. Kun hän
kääntyi, oli laatikko poissa.
Tuskin hän oli ehtinyt peseytyä ja tyhjentää vadin heittämällä
pesuveden ulos ikkunasta, kuten Fagin oli käskenyt, kun Taskuveijari
astui huoneeseen mukanaan pirteä toveri, jonka Oliver oli edellisenä
iltana nähnyt tupakoivien poikien joukossa ja joka nyt esitettiin
hänelle Charley Bates'ina. Kaikki neljä kävivät nyt aamiaiselle,
jonka muodostivat kahvi, kappale liikkiötä ja lämmin leipä, jonka
Taskuveijari oli tuonut kotiin hattunsa kuvussa.
— No, sanoi Fagin katsahtaen merkitsevästi Oliveriin, mutta puhuen
Taskuveijarille, toivon, että olette olleet ahkeria tänään, ystäväni?
— Kovin ahkeria, vastasi Taskuveijari.
— Kuin mehiläiset, lisäsi Charley Bates.
— Kelpo poikia, kelpo poikia! sanoi juutalainen. Mitä sinä olet
saanut, Taskuveijari?
— Pari lompakkoa.
— Lihaviako? kysyi juutalainen innokkaasti.
— Koko lailla, vastasi Taskuveijari ja veti esiin kaksi lompakkoa,
joista toinen oli punainen, toinen vihreä.
— Eivätpä ne ole kovin painavia, sanoi juutalainen tarkastettuaan
huolellisesti niiden sisällön, mutta ovathan ne aika sirotekoisia. Hän
on taitava työntekijä, eikö totta, Oliver?
— Kyllä, sangen taitava, vastasi Oliver. Charley Bates päästi
aikamoisen naurunhohotuksen, mikä kovasti kummastutti Oliveria, koska
hän ei huomannut sanoneensa mitään naurettavaa.
— No, mitä sinä olet saanut, poikaseni? kysyi Fagin Charley Batesilta.
— Tällaisia, vastasi herra Bates näyttäen hänelle neljää nenäliinaa.
— Erinomaista, sanoi juutalainen tutkien niitä hyvin tarkasti. Ne
ovat oikein hyviä, kerrassaan oivallisia. Mutta sinä et ole merkannut
niitä oikein, Charley. Meidän on otettava neulalla nimet irti. Sen työn
opetamme Oliverillekin. Haluatko oppia sen, Oliver, sano? — Hah, hah,
haa!
— Kyllä, kiitos, sanoi Oliver.
— Ehkä sinäkin tahtoisit oppia valmistamaan nenäliinoja yhtä helposti
kuin Charley, vai mitä, pikku ystävä?
— Kyllä, oikein mielelläni, jos te opetatte vain minua, herra, vastasi
Oliver.
Nuori Bates piti syystä tai toisesta tätä vastausta niin naurettavana,
että alkoi jälleen nauraa hohottaa. Mutta hän joi juuri parhaillaan
kahvia, mikä hänen nauraessaan sattui menemään väärään kurkkuun, niin
että tukehtuminen oli vähällä aikaansaada hänen varhaisen poismenonsa.
— Hän on niin naurettavan lapsellinen, sanoi Charley toinnuttuaan
ikäänkuin siten pyytääkseen anteeksi sopimatonta käytöstään.
Taskuveijari ei sanonut mitään, vaan silitti Oliverin hiuksia
vakuuttaen hänen kyllä viisastuvan aikaa myöten, jolloin vanhus, joka
huomasi Oliverin punastuvan, muutti puheenaihetta kysyen, oliko aamulla
ollut paljon ihmisiä mestausta katsomassa. Poikien vastauksista kävi
selville, että he olivat molemmat olleet siellä, ja Oliver ihmetteli
tietysti kovasti, kuinka he siitä huolimatta olivat ehtineet tehdä niin
paljon työtä.
Kun aamiainen oli korjattu pöydältä, leikki vanha herra poikien
kanssa sangen kummallista ja harvinaista leikkiä, mikä tapahtui
seuraavalla tavalla. Hilpeäluontoinen vanhus pisti nuuskarasian toiseen
housuntaskuunsa, rahakukkaron toiseen ja liivintaskuunsa kellon,
jonka vitjat olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kiinnitti vielä
väärennetyn jalokivineulan paitansa rintamukseen, napitti huolellisesti
takkinsa, työnsi silmälasikotelonsa ja nenäliinansa taskuihin ja
alkoi kulkea edestakaisin lattialla keppi kädessä samalla tapaa kuin
pitkin päivää näkee vanhoja herroja kadulla kävelemässä. Välistä hän
pysähtyi kaminan, välistä oven luo seisomaan näyttäen siltä kuin olisi
kokonaan syventynyt tarkastelemaan jotakin puodinikkunaa. Tällöin hän
vilkaisi vähän päästä ympärilleen ikäänkuin olisi pelännyt varkaita
ja tunnusteli taskujaan varmistuakseen, ettei mitään ollut kadonnut,
ja käyttäytyi yleensä niin luonnollisesti ja samalla hullunkurisesti,
että Oliver nauroi silmät kyynelissä. Pojat hiipivät aivan hänen
kintereillään ja kun ukko kääntyi, vetäytyivät he syrjään niin
ketterästi, että oli mahdotonta seurata heidän liikkeitään. Viimein
Taskuveijari oli vahingossa astuvinaan hänen varpailleen Charleyn
törmätessä häneen takaapäin, ja samassa silmänräpäyksessä he riistivät
häneltä erinomaisen näppärästi nuuskarasian, rahakukkaron, kellon
vitjoineen, rintaneulan, nenäliinan ja vieläpä silmälasikotelonkin. Jos
vanhus huomasi käden taskussaan, ilmoitti hän heti, kenen se oli, ja
leikki alkoi uudestaan.
Kun tämä leikki oli toistettu useita kertoja, saapui nuorien herrojen
vieraiksi kaksi nuorta naista; toisen nimi oli Bet, toisen Nancy.
Heillä oli kummallakin hyvin tuuheat hiukset, jotka oli jokseenkin
epäsiististi kammattu, ja pukujensakin suhteen he näyttivät sangen
huolimattomilta. Heitä ei kai oikeastaan voinut kutsua kauniiksi,
mutta he olivat hyvin punakoita ja terveen ja voimakkaan näköisiä, ja
kun he lisäksi käyttäytyivät kovin kursailemattomasti ja reippaasti,
niin Oliver piti heitä perin mukiinmenevinä tyttöinä, jollaisia he
epäilemättä olivatkin. Nämä vieraat viipyivät siellä hyvän aikaa.
Pöytään tuotiin paloviinaa, koska toinen heistä valitti tuntevansa
sisäisiä vilunväristyksiä. Viimein arveli Charley Bates, että oli jo
aika pyyhkiä tomut jaloistaan, mitä Oliver piti uloslähdön hienompana
ilmaisumuotona, sillä pian senjälkeen lähtivät Taskuveijari, Charley
ja molemmat nuoret naiset yhdessä pois, kun juutalainen oli ensin
hyväntahtoisesti varustanut heidät rahoilla.
— No, pikku ystäväni, sanoi Fagin, eikö tämä ole miellyttävää elämää?
He lähtivät nyt ulos huvittelemaan koko loppupäiväksi.
— Joko he ovat lopettaneet työnsä? kysyi Oliver.
— Ovat kyllä, elleivät he aivan äkkiarvaamatta havaitse ulkona
ollessaan mitään ansion mahdollisuutta, sillä silloin he eivät anna
tilaisuuden luisua käsistään, siitä voit olla varma. Ota esimerkkiä
heistä, pikku ystävä, ota esimerkkiä heistä, sanoi juutalainen
koputtaen hiilihangolla kaminan reunaa antaakseen enemmän pontta
sanoilleen. Tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta, ja noudata heidän
neuvojaan, etenkin Taskuveijarin. Hänestä tulee vielä suuri mies
ja niin tulee sinustakin, jos seuraat hänen esimerkkiään. Pistääkö
minun taskustani esiin nenäliinan kulma, poikaseni? kysyi juutalainen
pysähtyen äkkiä.
— Pistää kyllä, herra, vastasi Oliver.
— Koeta ottaa se niin, että minä en huomaa, aivan kuin näit poikien
aamulla tekevän...
Oliver kohotti taskun pohjaa toisella kädellään, kuten oli nähnyt
Taskuveijarin tekevän, ja veti nenäliinan esiin toisella.
— Onko se poissa? huudahti juutalainen.
— Tässä se on, herra, sanoi Oliver ojentaen nenäliinan hänelle.
— Sinä olet sukkela poika, pikku ystäväni, sanoi leikillinen vanha
herra taputtaen Oliveria päähän. En ole koskaan nähnyt, kätevämpää
poikaa. Tästä saat shillingin. Jos jatkat samalla tapaa, niin sinusta
tulee vielä nykyajan etevin mies. Mutta tulehan nyt, niin minä opetan
sinua irroittamaan nimiä nenäliinoista.
Oliver ei saattanut ollenkaan käsittää, miksi hänestä tulisi suurmies
senvuoksi, että kykeni ottamaan nenäliinan vanhan herran taskusta,
mutta hän arveli, että juutalainen, joka oli häntä niin paljon
vanhempi, tiesi sen asian parhaiten, ja siksi hän seurasi tätä pöydän
ääreen ja oli pian syventynyt uuteen toimeensa.