Oliver lähtee Lontooseen ja tapaa matkalla kummallisen vekkulin.
Oliver seurasi polkua ja tuli vihdoin takaisin maantielle. Kello
oli nyt kahdeksan, ja vaikka hän oli ehtinyt jo yli mailin päähän
kaupungista, jatkoi hän kulkuaan vuoroin juosten, vuoroin piiloutuen
pensasaitojen taakse, koska hän pelkäsi, että häntä ajettiin takaa.
Puolenpäivän aikaan hän viimein istahti erään mailipatsaan juurelle
ja alkoi ensi kerran harkita, mihin hänen tuli lähteä hankkiakseen
toimeentulonsa.
Siinä mailinpatsaassa, jonka juurella hän istui, ilmoitettiin suurilla
kirjaimilla, että siitä paikasta oli täsmälleen seitsemäntoista mailia
Lontooseen. Tämä nimi toi pojan mieleen koko joukon uusia ajatuksia.
Lontoo! Tuo suuri kaupunki! Ei kukaan, ei edes Bumble voisi hakea
häntä sieltä. Hän oli monasti kuullut köyhäintalossa vanhojen miesten
sanovan, ettei reippaan nuorukaisen tarvitse Lontoossa puutetta
kärsiä ja että tuossa suurkaupungissa on sellaisia toimeentulon
mahdollisuuksia, joista maalainen ei voi uneksiakaan. Se olisi siis
sopiva paikka kodittomalle pojalle, jonka täytyi kuolla kadulle, ellei
kukaan häntä auttaisi. Tällaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään
hän lähti jälleen liikkeelle juosten ja kävellen vuorotellen.
Lyhennettyään välimatkaa taas noin mailin verran hän tuli ajatelleeksi,
mitä kaikkea hän saisi kestää, ennenkuin tulisi määräpaikkaansa. Tämän
ajatuksen vaikutuksesta hän hiljensi vähitellen kulkuaan ja alkoi
harkita, mitä edellytyksiä hänellä oli päästäkseen sinne saakka.
Hänellä oli mytyssään leivänpala, karkea paita ja kaksi paria sukkia,
sekä taskussaan pennyn raha, minkä Sowerberry oli hänelle lahjoittanut,
kun hän oli eräissä hautajaisissa erikoisesti kunnostautunut. Puhdas
paita, tuumiskeli Oliver, on oivallinen kapine eivätkä kaksi parsittua
sukkaparia ja pennynrahakaan ole hullumpia, mutta vähäisiksipä ne
sentään käyvät kuudentoista mailin matkalla talvisaikaan. Mutta vaikka
Oliver, kuten useimmat muutkin ihmiset, oli hyvin kärkäs ja kekseliäs
huomaamaan vaikeuksia, niin oli hän kumminkin täysin kykenemätön
keksimään mitään tapaa, millä ne voitettaisiin, minkävuoksi hän turhaan
pohdittuaan asiaa siirsi mytyn toiselle olkapäälleen ja tallusti
edelleen.
Oliver kulki sinä päivänä viisi mailia nauttimatta sillä välin muuta
kuin kuivan leipäpalansa ja hiukan vettä, jota hän silloin tällöin
kerjäsi maantien varrella olevista taloista. Yön lähestyessä hän
poikkesi eräälle niitylle ja ryömi heinäsuovan alle, jossa päätti
levätä aamuun asti. Alussa häntä kovin pelotti, sillä tuuli suhahteli
kaihomielisesti aukeilla kentillä, ja hän oli viluinen ja nälkäinen ja
tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Mutta kun hän oli
lisäksi väsynyt, vaipui hän pian uneen unohtaen koettelemuksensa.
Kun hän seuraavana aamuna nousi makuulta, oli hän kylmästä kankea ja
niin nälkäinen, että hänen oli pakko lähimmässä kylässä ostaa ainoalla
rahallaan pieni leivänpala. Hän oli kulkenut ainoastaan kolme mailia,
kun taas tuli ilta, sillä hänen jalkansa olivat käyneet aroiksi ja
säärensä niin voimattomiksi, että vapisivat. Vietettyään vielä toisen
yön kylmässä, kosteassa ulkoilmassa hän oli niin heikko, että töin
tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan.
Hän pysähtyi jyrkän mäen juurelle odottamaan, kunnes postivaunut
tulisivat, ja kerjäsi sitten almua ulkosyrjillä istuvilta
matkustajilta, mutta ainoastaan harvat kiinnittivät huomiota häneen,
ja nämäkin käskivät hänen odottaa, kunnes he olivat ehtineet mäen
päälle, ja sitten näyttää heille, miten kauan hän jaksoi juosta
kilpaa postivaunujen kanssa saadakseen pennyn. Oliver raukka koetti
pysytellä kappaleen matkaa postivaunujen rinnalla, mutta jäi pian
jälkeen väsymyksensä ja arkojen jalkojensa vaivaamana. Nähdessään sen
matkustajat pistivät puolen pennyn lanttinsa takaisin taskuihinsa
sanoen, että hän oli laiskuri raukka, jolle ei kannattanut antaa
mitään, ja vaunut vierivät tiehensä jättäen jälkeensä ainoastaan
pölypilven.
Muutamissa kylissä oli pylväihin maalattu suuria, koreavärisiä
julistuksia, joissa ilmoitettiin, että kaikki kerjuusta tavatut
henkilöt pantaisiin vankilaan. Tästä Oliver pelästyi niin pahoin,
että koetti parhaansa mukaan jouduttaa kulkuaan. Toisissa kylissä hän
seisahtui majatalon edustalle ja silmäili rukoilevin katsein jokaista
ohikulkijaa. Tämä menettely päättyi useimmiten siten, että emäntä
käski jonkun saapuvilla olevan renkinsä ajaa pois vieraan pojan, koska
tämä oli varmasti aikeissa varastaa. Jos hän kerjäsi maalaistaloissa,
niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uhattiin ärsyttää koirat hänen
kimppuunsa, ja kun hän välistä uskalsi pistää nenänsä puodin ovesta
sisään, niin hänelle puhuttiin köyhäintalon vahtimestarista, mikä
uhkaus sai heti Oliverin sydämen nousemaan kurkkuun.
Lyhyesti sanottuna, ellei olisi ollut muuatta hyväsydämistä
portinvartijaa ja ystävällistä vanhaa eukkoa, niin Oliver olisi päässyt
kärsimyksistään samalla tavalla kuin hänen äitinsä, eli toisin sanoen,
hän olisi aivan varmaan nääntynyt maantielle. Mutta portinvartija antoi
hänelle juustoa ja leipää, ja vanha eukko, jolla oli haaksirikossa
kadoksiin joutunut pojanpoika, joka ehkä vaelteli avojaloin jossain
syrjäisessä maailmankolkassa, rupesi säälimään orpo raukkaa ja antoi
hänelle sen vähän, mitä hänellä oli annettavaa, ja puhui samalla
niin lempeitä ja ystävällisiä sanoja ja vuodatti niin osaaottavia
kyyneleitä, että ne vaikuttivat Oliverin mieleen syvemmin kuin kaikki
hänen kestämänsä kärsimykset.
Varhain seitsemäntenä aamuna Oliver saapui ontuen pieneen Barnetin
kaupunkiin. Ikkunaluukut olivat vielä suljetut, kadut tyhjiä eikä
ristinsieluakaan näkynyt valveilla. Aurinko nousi säteilevän kauniina,
mutta sen kirkkaus osoitti vain pojalle, miten yksinäinen ja hyljätty
hän oli istuessaan jalat verissä ja tomun peittämänä jääkylmillä
kiviportailla.
Sitten alettiin vähitellen ottaa luukkuja ikkunoista, kierrekaihtimia
vedettiin ylös ja ihmisiä alkoi näkyä liikkeellä. Muutamat pysähtyivät
hetkeksi tarkastamaan Oliveria tai kääntyivät vilkaisemaan häneen,
mutta kukaan ei antanut hänelle mitään eikä vaivautunut kysymään, mistä
hän tuli. Hän ei rohjennut kerjätä, ja niin hän vain istui paikallaan.
Hän istui siten kauan aikaa kyyryssä kiviportailla, hämmästeli
anniskelupaikkojen tavatonta runsautta, tuijotteli ohiajavia
postivaunuja ja mietiskeli sitä omituisuutta, että ne muutamassa
tunnissa helposti ja mukavasti suorittivat saman matkan, mihin hän
oli tarvinnut kokonaisen viikon ja lisäksi urheutta ja sitkeyttä,
mitkä ovat harvinaisia hänen ikäiselleen. Näistä mietteistä hänet
herätti muuan poika, joka joitakin minuutteja aikaisemmin oli
välinpitämättömästi kulkenut hänen ohitseen, mutta joka nyt oli tullut
takaisin ja silmäili tutkivasti Oliveria kadun toiselta puolelta.
Alussa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, mutta poika seisoi
niin kauan kiinteästi tuijottaen, että Oliver viimein nosti päänsä
pystyyn ja vastasi katseeseen. Samassa poika astui kadun yli hänen
luokseen ja sanoi:
— Halloo, toveri, miten on laitasi?
Poika oli suunnilleen hänen ikäisensä, mutta ihmeellisimpiä poikia,
mitä Oliver oli milloinkaan nähnyt. Hänellä oli pystynenä, matala otsa,
pienet, tuikeat, pahat silmät ja hyvin jokapäiväiset kasvot. Hän oli
pieni ikäisekseen, hiukan vääräsäärinen ja niin likainen kuin ajatella
saattaa, mutta kaikesta huolimatta hänellä oli aivan täysikasvuisen
miehen ryhti ja olemus. Hattu istui niin kevyesti hänen päässään,
että se uhkasi joka hetki pudota maahan ja epäilemättä olisi usein
pudonnutkin, ellei poika olisi silloin tällöin taitavasti nytkäyttänyt
päätään, jolloin se jälleen siirtyi entiselle paikalleen. Hänen yllään
oli aikamiehen takki, joka ulottui kantapäihin asti. Hihansa hän oli
käärinyt osaksi kaksinkerroin saadakseen kätensä vapaiksi, niin että
voi työntää ne housuntaskuihinsa.
— Halloo, toveri, miten on laitasi? sanoi tämä kummallinen olio
Oliverille.
— Olen kovin nälissäni ja väsynyt, vastasi Oliver kyyneleet silmissä.
Olen kulkenut pitkän matkan — kävellyt seitsemän päivää.
— Kävellyt seitsemän päivää! Vai niin, silloin ymmärrän. Korkeampien
määräyksestä, eikö niin? Mutta, lisäsi hän huomatessaan Oliverin
ihmettelevän katseen, et näytä ymmärtävän minua.
Oliver myönsi, että niin oli laita.
— Kuolema ja kadotus, olepa sinä vihreä! huudahti nuorukainen. Kun
minä sanon, korkeampien määräyksestä, niin tarkoitan, että olet
saanut tuomion, ja kun kuljet saatuasi tuomion, niin et kulje suoraan
eteenpäin, vaan aina ylöspäin etkä ollenkaan alaspäin. Oletko koskaan
ollut myllyssä?
— Missä myllyssä? kysyi Oliver.
— Missä myllyssä? — No niin, siinä myllyssä, joka mahtuu kiviruukkuun
[Poljettava mylly rangaistuslaitoksessa, jota varkaiden kesken
sanottiin kiviruukuksi tai kivinutuksi.] ja joka käy sitä paremmin,
mitä enemmän ihmisiä ruukussa asustaa, sillä silloin ei ole puutetta
työntekijöistä. Mutta tule nyt kanssani, koska kerran tarvitset
syötävää. Rahavarastoni ei ole tosin kehuttava — vain shillinki ja
kuusi pennyä — mutta minä tarjoan niin kauan kuin riittää. Nousehan
nyt pystyyn ja ala liikuttaa koipiasi.
Poika auttoi Oliverin seisaalle ja vei hänet sitten erääseen
ruokatavarakauppaan, josta hän osti kappaleen sianlihaa ja leivän.
Pitääkseen lihan puhtaana pölystä ja muusta liasta hän keksi älykkään
keinon: hän kaivoi leivästä niin paljon sisusta pois, että liha mahtui
leivän sisään. Nuori herrasmies kulki sitten leipä kainalossa erääseen
majataloon ja saattoi Oliverin takarakennuksessa olevaan huoneeseen.
Sinne hän tilasi pullon olutta, ja Oliver, joka uuden ystävänsä
kehoituksesta otti osansa ruokavaroista, söi nyt runsaan ja vahvistavan
aterian vieraan pojan katsellessa häntä vähän väliä tarkkaavaisesti.
— Lontooseenko olet matkalla? kysyi hän, kun Oliver oli lopettanut
syöntinsä.
— Niin.
— Onko sinulla siellä asunto tiedossa?
— Ei...
— Entä rahaa?
— Ei ole.
Poika vihelsi ja työnsi kätensä niin syvälle housuntaskuihin kuin
suuren takin hihat sallivat.
— Asutko sinä Lontoossa? kysyi Oliver.
— Asun kyllä, kun olen kotona, vastasi poika. Sinä haluaisit
varmaankin jonkun makuupaikan yöksi, eikö totta?
— Kyllähän minä haluaisin. Kotoa lähdettyäni en ole nukkunut katon
alla.
— Älä senvuoksi itke silmiäsi pilalle. Minäkin lähden Lontooseen tänä
iltana, ja siellä tunnen erään vanhan kelpo miehen, joka antaa sinulle
asunnon ilmaiseksi koskaan vaatimattakaan maksua, jos nimittäin joku
tuttu herrasmies esittää sinut hänelle. Luuletkos, että hän tuntee
minut? Eihän toki — ei suinkaan — ei millään muotoa — ei missään
olosuhteissa.
Nuorukainen hymyili ikäänkuin osoittaakseen, että hänen viimeiset
sanansa olivat leikillistä ivailua, ja tyhjensi sitten olutpullon.
Tämä odottamaton yösijan tarjous oli niin houkutteleva, ettei Oliver
voinut sitä hylätä, varsinkin kun sitä miltei heti seurasi vakuutus,
että mainittu vanha herra varmasti hankkisi Oliverille pian hyvän
paikan. Tämä johti tuttavallisempaan keskusteluun, jolloin Oliver sai
tietää, että hänen uuden ystävänsä nimi oli Jack Dawkins ja että tämä
oli vanhan herran erikoinen suosikki ja uskottu.
Dawkinsin ulkoasu ei kylläkään ollut todisteena niistä eduista, joita
hänen suosijansa vaikutusvalta hankki niille, jotka asettuivat hänen
siipiensä suojaan, mutta koska hän puhui jokseenkin kevytmieliseen
tapaan ja muun muassa mainitsi, että hänen lähimmät ystävänsä kutsuivat
häntä enimmäkseen liikanimellä "Ovela taskuveijari", niin Oliver tuli
siihen luuloon, että vanhan herran siveelliset varoitukset eivät
olleet tähän mennessä vähääkään vaikuttaneet suosikin huolettomaan
ja häilyväiseen luonteeseen. Tämän vuoksi hän päätti mahdollisimman
pian voittaa vanhan herran luottamuksen puolelleen ja kieltäytyä
Taskuveijarin lähemmästä tuttavuudesta, ellei tämä parantaisi tapojaan.
Kun Jack Dawkins ei tahtonut saapua Lontooseen ennen yön tuloa,
niin kello oli jo lähes yksitoista, kun he tulivat Islingtonin
tullin luo. Angelista he poikkesivat S:t John-tielle ja kulkivat
pitkin köyhäintalon viereistä kapeaa kujaa, sen klassillisen alueen
halki, jonka nimenä oli muinoin Hockley-in-the-Hole, sieltä Pienelle
Saffron-mäelle ja edelleen Suurelle Saffron-mäelle. Taskuveijari riensi
nyt eteenpäin aika kyytiä Oliver kintereillään.
Vaikka Oliverilla oli täysi työ pysyä oppaansa mukana, ei hän
kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta sivuilleen kulkiessaan.
Taloissa oli joukko vähäisiä myymälöitä, mutta niiden ainoana
tavaravarastona näytti olevan vain lapsia, jotka näinkin myöhäiseen
vuorokauden aikaan liikuskelivat edestakaisin ovissa tai parkuivat
huoneissa. Tässä yleisessä kurjuudessa kukoistivat nähtävästi
ainoastaan kapakat, joiden suojissa alimpiin luokkiin kuuluvat
irlantilaiset tappelivat sydämensä halusta. Täyteen rakennetuilla
pihoilla ja kujilla, joita siellä täällä erosi pääkadusta, näkyi
pieniä mökkiryhmiä, joissa juopuneet miehet ja naiset kirjaimellisesti
rypivät loassa; ja useista porteista puikahti varovaisesti kadulle
luihukatseisia miehiä kaikesta päättäen pahoissa aikeissa.
Oliver harkitsi juuri, eikö hänen ollut viisainta juosta tiehensä, kun
he saapuivat Suuren Saffron-mäen juurelle, jossa hänen oppaansa tarttui
häntä käsivarteen, työnsi erään Field Lanen lähellä sijaitsevan talon
oven auki ja veti hänet käytävään sulkien sitten oven heidän jälkeensä.
— Kuka siellä on? huusi ääni ylhäältä vastaukseksi Taskuveijarin
vihellykseen.
— Nokkia ja kynsiä! kuului vastaus.
Tämä tuntui olevan jokin tunnussana tai merkki, joka ilmaisi, että
kaikki oli kunnossa, sillä pian heijastui käytävän peräseinästä himmeää
kynttilänvaloa, ja miehen kasvot kurkistivat vanhojen keittiöportaiden
särkyneen kaiteen lomista.
— Teitä on kaksi, sanoi mies kohottaen kynttilää ja varjostaen kädellä
silmiään. Kuka se toinen on?
— Uusi toveri, vastasi Jack työntäen Oliverin esiin.
— Mistäpäin hän on?
— Hän on Grönlannista. Onko Fagin siellä ylhäällä?
— On, hän lajittelee parhaillaan nenäliinoja. Tulkaa nyt ylös!
Kynttilä ja kasvot katosivat.
Oliver, joka toisella kädellään hapuili ympärilleen ja toisella piteli
lujasti kiinni toveristaan, kiipesi vaivalloisesti ränstyneitä portaita
ylös, kun sitävastoin hänen oppaansa astui niin varmasti, että saattoi
huomata hänen varsin hyvin tuntevan paikat. Hän avasi erään sisähuoneen
oven ja veti Oliverin muassaan sisään.
Huoneen katto ja seinät olivat vanhuuttaan mustuneet ja likaiset.
Kaminan edessä oli pöytä, jolla oli olutpullon kaulaan sovitettu
kynttilä, muutamia tinatuoppeja, leipää, hiukan voita ja tyhjä
lautanen. Tulella olevassa paistinpannussa ritisi muutamia makkaroita
ja sen vieressä seisoi, pitkä haarukka kädessä, vanha, ryppyinen
juutalainen, jonka konnamaiselle, vastenmieliselle naamalle valui
takkuinen, punainen tukka. Hänen yllään oli tahrainen, flanellinen
aamunuttu, joka jätti kaulan paljaaksi. Hänen silmänsä vilkuivat
vuoroin paistinpannua, vuoroin vaatenuoraa, johon oli ripustettu joukko
nenäliinoja. Lattialla oli vieri vieressä muutamia järjestämättömiä,
vanhoista säkeistä kyhättyjä vuoteita. Pöydän ympärillä istui neljä,
viisi poikaa, joista ei kukaan ollut Taskuveijaria vanhempi, mutta
kaikki ne polttivat pitkiä liitupiippuja ja joivat paloviinaa yhtä
huolettomasti kuin aikamiehet. He kokoontuivat kaikki toverinsa
ympärille, kun tämä kuiskasi jotain juutalaiselle, ja kääntyivät sitten
katselemaan Oliveria, johon juutalainenkin nyt kiinnitti huomionsa
pitäen yhä haarukkaa kädessään.
— Tässä hän on, Fagin, sanoi Jack Dawkins, ystäväni Oliver Twist.
Juutalainen irvisti, ojensi syvään kumartaen kätensä Oliverille ja
lausui haluavansa tutustua häneen lähemmin. Sitten nuoret tupakoitsijat
ympäröivät hänet ja puristivat hänen käsiään hyvin lujasti, etenkin
sitä kättä, jossa hänen myttynsä oli. Eräs heistä oli niin kohtelias,
että ripusti hänen hattunsa naulaan, ja toinen pisti ystävällisesti
kätensä hänen taskuihinsa, ettei Oliverin tarvitsisi vaivautua
tyhjentämään niitä ennen makuullemenoaan. Tämä avuliaisuus olisi ehkä
mennyt pitemmällekin, ellei juutalainen olisi anteliaasti jaellut
haarukallaan iskuja kohteliaitten nuorukaisten selkiin ja päihin.
— Olemme kovin iloisia saadessamme tutustua sinuun, Oliver, kovin
iloisia, sanoi juutalainen. Ota makkarat tulelta, Taskuveijari, ja tuo
kaminan ääreen tuoli Oliveria varten. Katselet nenäliinoja, vai kuinka,
pikku ystäväiseni? Niitä on aika joukko, eikö totta? Olemme laskeneet
ne, ennenkuin ne lähetetään pestäväksi; siksi ne nyt siinä riippuvat.
Hah, hah, haa! Tämän puheen loppuosa herätti hauskan vanhan herran
oppilaissa aika riemun, jonka vallitessa asetuttiin pöytään. Oliver
söi annoksensa, ja sitten juutalainen sekotti hänelle katajaviinatotia
käskien häntä heti juomaan sen, koska jonkun toisen piti käyttää samaa
lasia. Oliver seurasi kehoitusta ja tunsi miltei heti, että hänet
kanneltiin makaamaan säkkivuoteelle, jossa hän pian vaipui sikeään
uneen.