Oliver pysyy itsepäisenä.
Noa Claypole juoksi hurjaa vauhtia pitkin kaluja eikä pysähtynyt
kertaakaan hengähtämään, ennenkuin oli köyhäintalon portin edustalla.
Kun hän oli levännyt siinä pari minuuttia valmistuakseen kunnollisesti
nyyhkyttämään ja saadakseen kasvoilleen kyyneleisen ja pelokkaan
ilmeen, niin hän koputti rajusti portille. Vanha vaivaisukko, joka sen
avasi, näki edessään niin surkeat kasvot, että peräytyi hämmästyneenä,
vaikka hän oli tottunut näkemään ympärillään ainoastaan kurjia hahmoja.
— Herra Bumble! Herra Bumble! huusi Noa hyvin teeskennellen surua ja
niin kovalla ja liikuttavalla äänellä, ettei se ainoastaan kuulunut
sattumalta lähellä olevan Bumblen korviin, vaan sai hänet niin
levottomaksi, että hän syöksyi pihalle ilman kolmikolkkaista hattuaan,
mikä on silmiinpistävä ja merkillepantava seikka, koska se osoittaa,
että vahtimestarikin voi joskus äkillisen hämmästyksen vallassa
menettää malttinsa ja unohtaa oman arvonsa.
— Voi herra Bumble! vaikeroi Noa. — Oliver, herra, Oliver on...
— Mitä, mitä? huudahti Bumble lasimaisissa silmissään ilon välkähdys.
Onko hän juossut tiehensä? Eihän hän vaan ole karannut, Noa?
— Ei, herra, ei karannut, mutta tullut hurjaksi, vastasi Noa. Hän
koetti ensin murhata minut ja sitten Charlotten ja itse rouvankin.
Voi, tekee niin kipeää! Näin sanoessaan Noa kiemurteli ja väänteli
ruumistaan kuin ankerias näyttääkseen Bumblelle, että hän oli saanut
Oliverin väkivaltaisessa ja verenhimoisessa hyökkäyksessä vaikean
sisäisen vamman, joka sillä hetkelläkin tuotti hänelle hirveitä tuskia.
Kun Noa näki, että hänen sanomansa oli täydellisesti kivetyttänyt
Bumblen, rupesi hän suurentamaan vaikutusta korottamalla ääntään; ja
huomatessaan erään valkoliivisen herran kulkevan pihan poikki hän
vaikeroi entistä kauheammin, sillä hän piti tarkoituksenmukaisena
kiinnittää tämän herran huomiota ja herättää hänen suuttumuksensa.
Tämä onnistuikin helposti, sillä herra oli kulkenut tuskin kolmea
askelta, kun hän kääntyi suuttuneena ja kysyi, että miksi se kirottu
pentu ulvoi ja eikö Bumble voinut toimittaa sille jotain sellaista,
mikä tekisi ulvonnan vähemmän vapaaehtoiseksi.
— Se on muuan köyhäinkoulun oppilas parka, herra, vastasi Bumble,
jonka nuori Twist oli vähällä murhata — aivan murhata, herra.
— No voi juutas! huudahti herra pysähtyen. Tiesinhän minä! Minulla
on ollut koko ajan semmoinen kummallinen tunne, että se röyhkeä nuori
raakalainen joutuu vielä hirteen.
— Hän koetti murhata myöskin palvelustytön, sanoi Bumble kasvot
tuhkanharmaina.
— Ja myöskin rouvan, lisäsi Noa.
— Ja herran myöskin, luulin sinun sanoneen, Noa, jatkoi Bumble.
— Ei, hän ei ollut kotona, muuten olisi hänetkin varmasti murhattu.
Oliver sanoi, että hän aikoi...
— Ohhoh, sanoiko hän, että hän aikoi — niinkö se oli, poikaseni?
kysyi herra.
— Niin, herra, ja rouva Sowerberry lähetti minut kysymään, eikö herra
Bumblella olisi aikaa tulla nyt heti meille antamaan sille selkään?
— Kyllä, kyllä, poikaseni, sanoi herra hyväntahtoisesti hymyillen
ja taputti Noaa päähän, joka oli noin kolme tuuma korkeammalla kuin
hänen omansa. — Sinä olet kelpo poika, oikein kelpo poika. Tästä saat
pennyn. Ottakaa keppinne ja kiiruhtakaa Sowerberrylle. Bumble, ja
katsokaa, mitä voisi tehdä. Älkää säästäkö häntä, Bumble.
— En, herra, sitä ei tarvitse pelätä, vastasi vahtimestari siloittaen
vahattua langansiimaa, joka oli kiedottu hänen keppinsä alapään ympäri
julkisia raipparangaistuksia varten.
— Sanokaa Sowerberrylle, ettei hänkään pane sormiaan väliin. Siitä
pojasta ei tule kerrassaan mitään ilman selkäsaunaa.
— Kyllä hoidan asian, herra, vastasi vahtimestari. Kun kolmikolkkainen
hattu ja espanjanruokokeppi nyt olivat omistajaansa tyydyttävässä
kunnossa, lähtivät Bumble ja Noa kiireesti urakoitsijan asunnolle.
Siellä oli tilanne entisellään. Sowerberry ei ollut vielä tullut, ja
Oliver potki yhä vähentymättömin voimin kellarinovea. Rouva Sowerberry
ja Charlotte kuvasivat hänen hurjuuttaan niin vaikuttavasti, että
Bumble piti viisaimpana ryhtyä neuvotteluihin, ennenkuin avasi oven.
Senvuoksi hän ikäänkuin johdannoksi potkaisi oveen ja sanoi sitten
painaen suunsa kiinni avaimenreikään, kovalla ja käskevällä äänellä:
— Oliver!
— Päästäkää minut ulos! huusi Oliver.
— Tunnetko tämän äänen, Oliver? kysyi Bumble.
— Tunnen, vastasi Oliver.
— Etkö sinä pelkää sitä? Etkö sinä vapise, kun kuulet minun puhuvan?
kysyi Bumble.
— En, vastasi Oliver urheasti.
Vastaus, joka oli aivan toisenlainen kuin hän oli odottanut ja
jollaiseen hän ei ollut tottunut, sai Bumblen aika lailla hämilleen.
Hän astui pois avaimenreiän luota, oikaisi vartalonsa täyteen
pituuteensa ja katseli hämmästyksestä mykkänä kolmea läsnäolijaa,
vuoroin kutakin.
— Näettehän nyt, herra Bumble, että hän on varmasti hullu, sanoi rouva
Sowerberry. Ei ainoakaan poika, jolla on vähäkin järkeä jäljellä,
uskaltaisi puhua teille tuolla tavalla.
— Ei se ole hulluutta, rouva, vastasi Bumble jonkun aikaa mietittyään;
se on lihaa!
— Mitä? huudahti rouva Sowerberry.
— Lihaa, lihaa, vastasi Bumble painokkaasti. Olette antanut hänelle
liian paljon syötävää. Olette herättänyt hänessä eloon juonittelevan
sielun ja hengen, jotka eivät sovi hänen asemassaan olevalle
henkilölle, minkä seikan lautakunnan jäsenet ihmistuntijoina voivat
teille lähemmin selittää, rouva Sowerberry. Mitä ihmettä köyhät tekevät
sielulla ja rohkeudella? Siinä on enemmän kuin kylliksi, että annamme
niiden pitää ruumiinsa hengissä. Jos olisitte antanut pojalle vain
kauravelliä, niin ei tätä olisi koskaan tapahtunut.
— Voi hyvä Jumala! huudahti rouva Sowerberry luoden katseensa
hurskaasti keittiön kattoa kohti; siinä nyt on anteliaisuuteni palkka.
Rouva Sowerberryn hyvyys Oliveria kohtaan oli kuitenkin rajoittunut
siihen, että hän oli antanut tämän syötäväksi kaikki likaiset jätteet,
joista kukaan muu ei ollut huolinut. Senvuoksi menettelikin hän sangen
hurskaasti ja uhrautuvaisesti ottaessaan Bumblen syytöksen niskoilleen,
vaikka hän itse asiassa oli aivan viaton sekä ajatuksissa, sanoissa
että töissä.
— No niin, sanoi Bumble, kun rouva jälleen käänsi katseensa maahan.
Minun nähdäkseni ei tässä ole muuta tehtävää kuin pitää häntä
kellarissa pari päivää, kunnes nälkä on hänet hiukan pehmittänyt, ja
sitten päästää hänet ulos ja ruokkia häntä koko oppiaikansa pelkällä
kauravellillä. Hän on syntyisin huonosta perheestä — uppiniskaista
sukua, rouva Sowerberry. Sekä hoitajaeukko että tohtori ovat kertoneet,
että hänen äitinsä kesti sellaisia tuskia ja vaivoja, jotka olisivat jo
aikoja sitten vieneet hengen tavalliselta naisihmiseltä.
Oliver, joka oli kuullut Bumblen puheesta sen verran, että ymmärsi taas
viitattavan hänen äitiinsä, alkoi nyt jälleen rajusti potkia ovea,
niin ettei muuta ääntä saattanut huoneessa kuulla. Samassa saapui
Sowerberrykin kotiin ja kun Oliverin rikkomukset oli kerrottu hänelle
niine lisäyksineen, joilla naiset katsoivat sopivaksi kiihoittaa hänen
suuttumustaan, avasi hän heti kellarin oven ja veti kapinallisen
oppipoikansa huoneeseen. Oliverin vaatteet olivat äskeisessä kahakassa
repeytyneet, hänen kasvonsa olivat mustelmissa ja verille kynsityt, ja
tukkansa riippui otsalle. Mutta suuttumuksen puna oli vielä poskilla ja
päästyään vankilastaan hän loi uhkaavan silmäyksen syrjässä seisovaan
Noaan.
— No, oletpa sinä koko siivo poika, oletpa jo! sanoi Sowerberry
ravistaen Oliveria ja lyöden häntä korvalle.
— Hän puhui pahaa minun äidistäni, selitti Oliver.
— No mitä siitä, vaikka puhuikin, senkin kiittämätön pikku heittiö!
sanoi rouva Sowerberry. Äitisi ansaitsi, mitä Noa sanoi hänestä ja
vielä enemmänkin.
— Sitä hän ei ansainnut, sanoi Oliver.
— Ansaitsi kyllä, sanoi rouva Sowerberry.
— Se on valhe! huusi Oliver. Rouva Sowerberry purskahti kiihkeään
itkuun. Tämä kyyneltulva ei jättänyt Sowerberrylle valikoimisen
varaa. Jokainen kokenut lukija ymmärtää helposti, että jos hän
olisi hetkeäkään empinyt kurittaessaan Oliveria, niin hän olisi,
perheriidoissa vallitsevien sääntöjen mukaisesti, ollut hirviö,
luonnoton aviomies, kurja olio, kehno miehen irvikuva ja niin edespäin,
jota kaikkea on mahdoton sovittaa tämän luvun puitteisiin. Sanoakseni
totuuden hän oli niin pitkälle kuin hänen valtansa riitti — mikä ei
kyllä ollut varsin laaja — jotakuinkin ystävällinen pojalle, ehkä
senvuoksi että siitä oli hänelle itselleen etua, mutta ehkä myöskin
siitä syystä, ettei hänen vaimonsa voinut sietää poikaa. Kyyneltulva
ei kumminkaan suonut hänelle muuta kuin yhden toimintamahdollisuuden,
minkävuoksi hän heti antoi pojalle aika selkäsaunan, johon rouva
Sowerberrykin oli tyytyväinen ja joka teki Bumblen kunnallisen
ruokokepinkäytönkin toistaiseksi tarpeettomaksi. Lopun päivää Oliver
sai istua hiilikellarissa seuranaan ruukullinen vettä ja leivänpala, ja
illalla rouva Sowerberry kurkisti sisään ja käski hänen mennä nukkumaan
lausuttuaan ensin erinäisiä ilkeitä huomautuksia hänen äidistään.
Vasta ollessaan yksin urakoitsijan hiljaisessa, hämärässä työhuoneessa
Oliver antoi vallan niille tunteille, jotka päivällä kärsitty kohtelu
luonnollisesti oli herättänyt niin nuoressa lapsessa. Hän oli
halveksivan näköisenä kuunnellut heidän pilapuheitaan. Hän oli ottanut
vastaan lyönnit vuodattamatta kyyneltäkään. Hän oli tuntenut sydämensä
paisuvan ylpeydestä, mikä olisi tukahduttanut jokaisen valituksen,
vaikka hänet olisi paistettu elävältä. Mutta nyt, kun ei kukaan ollut
näkemässä tai kuulemassa häntä, hän lankesi polvilleen lattialle ja
peittäen kasvonsa käsillään itki katkerasti; suokoon Jumala, ettei
kovin monen niin nuoren ihmisen tarvitsisi vuodattaa sellaisia
kyyneleitä.
Oliver pysyi kauan aikaa hievahtamatta tässä asennossa. Kynttilä oli jo
palanut melkein jalkaan saakka, kun hän nousi seisomaan. Vilkaistuaan
varovasti ympärilleen ja kuunneltuaan tarkkaan hän raotti hiljaa ovea
ja kurkisti ulos.
Oli kolea, synkkä yö. Tähdet tuntuivat pojan mielestä olevan kauempana
maasta kuin milloinkaan ennen. Ei kuulunut tuulenhenkäystäkään,
ja puiden tummat varjot näyttivät niin harmailta ja aavemaisilta
hiljaisessa hämärässä. Hän veti oven jälleen kiinni ja kiedottuaan
sammuavan kynttilän viimeisessä valossa harvat vaatekappaleensa
nenäliinaan hän istuutui penkille odottamaan aamun sarastusta.
Kun ensimmäiset valonsäteet tunkivat sisään ikkunaluukkujen raoista,
nousi Oliver ja avasi taas oven. Arka katse joka taholle — hetken
epäröinti — sitten hän sulki oven jälkeensä ja seisoi pian kadulla.
Hän silmäili oikealle ja vasemmalle tietämättä minne päin lähtisi
pakenemaan. Hän muisti nähneensä, että kuormavaunut nousivat jyrkkää
mäkeä ylös aina kun ajoivat, kaupungista, ja hän valitsi senvuoksi
saman tien. Tultuaan sitten polulle, joka kulki peltojen poikki ja
jonka hän tiesi johtavan takaisin maantielle, hän seurasi tätä ja astui
rivakasti eteenpäin.
Oliver muisti aivan hyvin, että hän oli tepastellut tätä samaa polkua
Bumblen rinnalla silloin kun tämä toi hänet hoitolaitoksesta kaupungin
köyhäintaloon. Hänen tiensä kulki nyt aivan ensinmainitun paikan ohi.
Hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän muisteli tätä ja hän oli jo
vähällä kääntyä takaisin. Mutta hän oli kulkenut jo pitkän matkan
ja arveli menettävänsä liian paljon aikaa, jos palaisi, ja olihan
sitäpaitsi niin aikaista, ettei hänen tarvinnut erikoisemmin pelätä
kenenkään näkevän häntä, ja sentähden hän jatkoi matkaansa.
Hän saapui talon kohdalle. Ketään sen asukkaita ei näkynyt liikkeellä
tänä varhaisena hetkenä. Oliver pysähtyi ja katseli puutarhaan. Siellä
oli muuan lapsi kitkemässä rikkaruohoa. Kun hän jäi seisomaan, käänsi
lapsi kalpeat kasvonsa häneen päin. Silloin Oliver tunsi hänet erääksi
entiseksi toverikseen. Oliver tuli kovin iloiseksi nähdessään pikku
pojan vielä ennen lähtöään, sillä vaikka tämä oli häntä nuorempi,
olivat he aikoinaan olleet hyviä ystäviä. He olivat yhdessä saaneet
selkäänsä, nähneet nälkää ja istuneet arestissa lukemattomia kertoja.
— Hiljaa, Dick! sanoi Oliver, kun poika juoksi aidan luo ja pisti
kätensä sen säleiden läpi tervehtiäkseen häntä. — Onko ketään
valveilla?
— Vain minä yksin, vastasi poika.
— Älä puhu kellekään, että olet nähnyt minut, Dick, sanoi Oliver,
minä olen karannut. Ne löivät ja pitelivät minua pahoin, ja nyt minä
lähden koettamaan onneani jossakin muualla, en tiedä vielä missä. Mutta
kylläpä sinä olet kalpea!
— Kuulin tohtorin sanovan, että minä kuolen pian, vastasi poika
väsyneesti hymyillen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut, mutta älä nyt
viivy kauempaa!
— Ei, ei, minä tahdon vain sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi Oliver.
Me näemme toisemme vielä, Dick, olen varma siitä, että näemme. Sinusta
tulee vielä terve ja iloinen.
— Sitä minäkin toivon, sanoi poika, sitten kun olen kuollut, mutta
ei ennen. Minä tiedän, että tohtori on oikeassa, sillä minä näen
niin usein unta enkeleistä ja taivaasta ja ystävällisistä kasvoista,
joita en näe koskaan valveilla ollessani. Suutele minua, jatkoi poika
kiiveten matalalle aidalle ja kietoen laihat kätensä Oliverin kaulaan.
— Hyvästi, rakas Oliver, Jumala siunatkoon sinua!
Siunaus tuli pienen lapsen huulilta, mutta se oli ensimmäinen, minkä
Oliver sai, eikä hän unohtanut sitä koskaan elämänsä taisteluissa,
vaihteluissa ja kärsimyksissä.