Oliver kiivastuu Noan ilkeyksistä, asettuu vastarintaan ja hämmästyttää
tätä nuorta herraa.
Kun koekuukausi oli kulunut, kirjoitettiin Oliver juhlallisesti oppiin.
Juuri silloin sattui olemaan ihana tautinen aika. Ruumisarkut olivat
muodissa, ja muutamien viikkojen aikana Oliver oli saanut melkoisen
määrän harjaannusta. Sowerberryn älykkään suunnitelman onnellinen
tulos ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa. Vanhimmatkaan asukkaat
eivät saattaneet muistaa aikaa, jolloin tuhkarokko olisi raivonut niin
yleisesti ja vaatinut niin monta lasta uhrikseen. Senvuoksi Oliver
saikin äitien suureksi tyytyväisyydeksi ja iloksi olla johtajana
useissa surusaatoissa, jolloin hänen hatussaan riippui niin pitkä
suruharso, että se ulottui polviin saakka. Kun Oliver sitäpaitsi
seurasi mestariaan useimpien täyskasvuisten hautajaisiin saavuttaakseen
varman esiintymiskyvyn ja hermojensa herruuden, jotka ovat kelpo
hautausurakoitsijalle äärettömän tärkeät, niin oli hänellä usein
tilaisuus havaita kaunista kohtaloonsa alistumista ja voimaa, jolla
muutamaa lujat luonteet kantavat koettelemuksensa ja tappionsa.
Kun Sowerberryn esimerkiksi piti haudata joku vanha rouva tai
herra, jonka ympärillä oli sairauden aikana häärinyt suuri joukko
sisarenpoikia ja veljentyttäriä, jotka silloin olivat aivan lohduttomia
eivätkä voineet salata suruaan edes vierailta, niin nämä samat
sukulaiset saattoivat kotonaan olla hyvin iloisia, täysin tyytyväisiä
ja iloisia ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi tuottanut
heille surua. Myöskin aviomiehet kestivät sankarillisen tyynesti
vaimojensa menettämisen, ja samaten vaimot, jotka miestensä kuoleman
jälkeen pukeutuivat surupukuun, näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa
siihen, että puku olisi mahdollisimman sopiva ja viehättävä. Saattoipa
myös huomata, että naiset ja herrat, jotka hautausmaalla olivat olleet
suunniltaan surusta, tointuivat miltei samalla hetkellä kun tulivat
kotiin, ja olivat täysin rauhallisia jo ennenkuin tee oli ehditty
tuoda pöytään. Kaikki tämä oli hyvin huvittavaa katsella, ja Oliver
ihmettelikin sitä suuresti.
Vaikka olen Oliverin elämänkerran kirjoittaja, en uskalla varmasti
väittää, että hän olisi näiden selvien esikuvien avulla oppinut
alistumaan kohtaloonsa; mutta sitävastoin voin ehdottoman varmasti
todistaa, että hän kärsi useita kuukausia vaieten kaikenlaista
pahoinpitelyä Noa Claypolen puolelta, ja vielä ilkeämmäksi oli
Noa muuttunut nyt, kun hän kadehti uutta oppipoikaa siitä, että
tämä sai kantaa mustaa marsalkansauvaa ja suruharsoa samalla kun
hänen, vanhemman, täytyi edelleen käyttää kulunutta lakkiaan ja
nahkahousujaan. Charlotte kohteli häntä pahoin Noan esimerkin
mukaisesti, ja rouva Sowerberry oli hänen verivihollisensa, koska
Sowerberry oli hänelle ystävällinen. Kun siis toisella puolen oli
kolme tällaista ja toisella hautajaistulva, niin ei Oliverilla ollut
juuri yötä hauskaa kuin nälkiintyneellä porsaalla, joka erehdyksessä
suljettiin oluenpanijan vilja-aittaan.
Nyt olen tullut erittäin tärkeän vaiheeseen Oliverin elämässä. Kerron
nimittäin erään tapahtuman, joka saattaa näyttää mitättömältä ja
joutavalta, mutta joka kumminkin välillisesti aikaansai arvaamattoman
muutoksen hänen vastaisiin vaiheisiinsa.
Eräänä päivänä olivat Noa ja Oliver tavanmukaiseen aikaan menneet
keittiöön herkutellakseen lampaanlihalla, jota oli puolitoista naulaa
huonointa kaulapalaa. Charlotte kutsuttiin samalla jollekin asialle, ja
poikien täytyi odottaa hetkinen, jota Noa Claypole, joka oli nälissään
ja huonolla tuulella, ei katsonut voivansa käyttää paremmin kuin
Oliveria kiusaamalla.
Päättäneenä ryhtyä tähän viattomaan pikku ajanvietteeseen Noa nosti
jalkansa pöydälle, kiskaisi Oliveria tukasta, veti häntä korvista ja
haukkui häntä "ketuksi" sekä ilmoitti tulevansa katsomaan mestausta,
kun hänet kerran hirtettiin. Hän keksi sitäpaitsi kaikenlaisia muitakin
ilkeyksiä ollakseen hyvinkasvatettu ja hyvänluontoinen köyhäinkoulun
oppilas. Mutta kun ei mikään näistä johtanut toivottuun tulokseen,
nimittäin saanut Oliveria itkemään, vaivasi Noa päätään keksiäkseen
jotakin parempaa ja teki vihdoin samoin kuin monet häntä kuuluisammat
älyniekat tekevät vielä tänäkin päivänä tahtoessaan olla sukkelia —
hän meni henkilökohtaisuuksiin. —! No, penikka, sanoi Noa, kuinka
äitisi jaksaa?
— Hän on kuollut! Älä sano hänestä mitään pahaa.
Veri karahti Oliverin poskille, kun hän sanoi tämän, hän hengitti
kiivaasti, ja suu ja sieraimet värisivät kummallisesti, niin että Noa
odotti hänen pian purskahtavan kiihkeään itkuun. Senvuoksi hän uudisti
hyökkäyksensä.
— Mihin tautiin hän kuoli, pentu?
— Sydänsuruun, niin minulle on kerrottu, sanoi Oliver puhuen enemmän
itsekseen kuin vastatakseen Noan kysymykseen.
— Luulenpa tietäväni, millaista on kuolla sillä tavalla.
— Ralla laa, ralla laa, vaivainen, huusi Noa huomatessaan kyyneleen
hiipivän pitkin Oliverin poskea. — Mikä kumma sinut pani vetistelemään?
— Et sinä ainakaan, sanoi Oliver kuivaten kiireesti kyyneleen.
— Älä luulekaan niin.
— Vai niin, ettenkö minä? sanoi Noa pilkallisesti.
— Et, et sinä, vastasi Oliver terävästi. Kas niin, siinä olkoon
kylliksi. Älä puhu enää hänestä, sinun on parasta lopettaa se.
— Parasta lopettaa! Ei mutta kuulepas tuota! Parasta lopettaa! Joko
sinä rupeat nenäkkääksi, kerjäläinen? _S i n u n_ äidistäsi! Niin,
hänpä oli vasta hieno ihminen! Niin, niin! Ja näin sanoessaan Noa
nyökäytti päätään merkitsevästi ja nyrpisti nenäänsä sen verran kuin
sen lihakset sallivat.
— Tiedäthän itse, vaivainen, jatkoi Noa Oliverin vaitiolon
kiihdyttämättä pilkallisen säälivällä äänellä — mikä kaikkein eniten
ärsyttää — tiedäthän itse, ettei sitä voi nyt enää auttaa etkä
sinäkään silloin mitään mahtanut. Se on meistä kaikista kovin ikävää
ja me surkuttelemme sinua. Mutta tiedä, että sinun äitisi oli hyvin
huono ihminen.
— Mitä sinä sanoit? kysyi Oliver silmät leimuten.
— Hyvin huono ihminen, toisti Noa kylmäverisesti, ja parempi oli,
että hän kuoli, sillä muuten hänet olisi lähetetty kuritushuoneeseen
tai maanpakoon tai hirtetty, mikä onkin kaikkein todennäköisintä, eikö
olekin?
Oliver kavahti pystyyn tulipunaisena suuttumuksesta, heitti pöydän ja
tuolin kumoon, tarttui Noaa kurkusta ja ravinteli häntä hillittömässä
raivossaan niin, että hampaat kalisivat hänen suussaan. Sitten Oliver
kokosi kaikki voimansa ja paiskasi hänet yhdellä rajulla iskulla maahan.
Minuutti aikaisemmin poika oli vielä ollut hiljainen, lempeä ja
alakuloinen olento, jollaiseksi huono kohtelu oli hänet tehnyt. Mutta
viimein hänen rohkeutensa oli herännyt. Sydämetön pilanteko hänen
äitivainajastaan oli pannut hänen verensä kuohumaan: hänen rintansa
kohoili, ryhti oli suora, silmät kirkkaat ja eloisat ja koko hänen
muotonsa oli muuttunut, kun hän seisoi katsellen pelkurimaista
kiusanhenkeään, joka ryömi hänen jaloissaan ja joka ei ollut
milloinkaan edes uneksinut mistään tällaisesta.
— Hän murhaa minut! ulvoi Noa. — Charlotte! Rouva! Uusi poika tappaa
minut! Apua! Apua! Oliver on tullut hulluksi! Char-lotte!
Noan huutoon vastasi Charlotte kovaäänisesti kirkuen ja vielä kovemmin
kirkui rouva Sowerberry. Edellinen kiiruhti keittiöön sivuovesta ja
jälkimmäinen seisahtui ovelle siksi kunnes oli saanut varmuuden, että
hänen oli pakko auttaa ihmishengen pelastamisessa.
— Uh, sinä senkin pieni hylky! kirkui Charlotte tarttuen Oliveriin
kaikin voiminsa, joita hänellä oli melkein yhtä paljon kuin
täysikasvuisella miehellä. — Uh, sinä kiittä-mätön, verenhimoinen,
in-hot-ta-va lurjus! Joka tavun kohdalla Charlotte läimäytti Oliveria
kirkuen samalla läsnäolevien mielenylennykseksi.
Charlotten käsi ei suinkaan ollut kevyt, mutta sen varalta, ettei se
riittäisi hillitsemään Oliverin suuttumusta, juoksi rouva Sowerberry
keittiöön ja auttoi toisella kädellään pitämään poikaa kiinni kynsien
toisella hänen kasvojaan. Kun tilanne oli täten saanut Noalle suotuisan
käänteen, nousi tämä herrasmies lattialta ja alkoi mukiloida takaapäin.
Tämä ruumiinliikunto oli kumminkin liian väkivaltaista kestääkseen
kauan. Kun kaikki kolme olivat väsyneet eivätkä enää jaksaneet kynsiä
eikä lyödä, laahasivat he potkivan ja kirkuvan, mutta yhä vielä
järkkymättömän urhean Oliverin hiilikellariin sulkien hänet sinne. Kun
tämä oli tehty, vaipui rouva Sowerberry tuolille ja purskahti itkuun.
— Herra siunatkoon, hän pyörtyy! huusi Charlotte. — Lasi vettä, Noa
rakas, kiiruhda!
— Ah, Charlotte, sanoi rouva Sowerberry ähkien, sillä häntä vaivasi
ilmanpuute ja kylmän veden runsaus, jonka Noa oli kaatanut hänen
päähänsä ja hartioihinsa, — voi, mikä Jumalan onni, ettei meitä ole
murhattu vuoteisiimme!
— Niin, sanokaapa muuta, rouva, kuului vastaus. — Minä toivon, että
tämä on herralle opiksi, niin ettei hän enää ota kotiinsa tuollaisia
hirviöitä, jotka jo syntymästään saakka ovat luodut murhaajiksi ja
roistoiksi. Noa raukka! Hän oli puolikuollut, kun minä tulin apuun.
— Poika parka! sanoi rouva Sowerberry katsellen säälivästi
köyhäinkoulun oppilasta.
Noa, jonka ylin liivinnappi oli Oliverin päälaen tasalla, hieroi
silmiään ja sai kun saikin puserretuksi esiin muutamia kyyneleitä ja
nyyhkytyksiä.
— Mitä nyt teemme? huudahti rouva Sowerberry. — Herra ei ole kotona
— talossa ei ole ainoatakaan miestä — ja se potkii oven palasiksi
kymmenessä minuutissa.
Oliverin rajut hyökkäykset mainittua lautakalua vastaan tekivät
sellaisen arvelun hyvin todennäköiseksi.
— Voi Herra nähköön, en minä tiedä, sanoi Charlotte, mutta emmekö
voisi hakea poliisia?
— Tai vartioväkeä, ehdotti Noa.
— Ei, ei, sanoi rouva Sowerberry, jonka mieleen muistui Oliverin
vanha ystävä, juokse Bumblen luo, Noa, ja pyydä häntä tulemaan tänne
hetkeäkään viivyttelemättä. Älä välitä lakista — riennä nyt. Voit
pitää veistä silmäsi päällä, niin se ei turpoa.
Noa ei vastannut, vaan porhalsi matkaan täyttä vauhtia. Vastaantulevat
ihmiset hämmästyivät kovin nähdessään köyhäinkoulun oppilaan juoksevan
pitkin katuja lakitta päin ja pitäen linkkuveistä painettuna silmäänsä
vasten.