Oliver saa uusia tuttavia ja alkaa vieroa isäntänsä elinkeinoa oltuaan
ensi kertaa hautajaisissa.
Kun Oliver oli jäänyt yksikseen hautausurakoitsijan puotiin, pani
hän lampun höyläpenkille ja silmäsi arasti ympärilleen tuntien
kauhua, jonka valtaan monet häntä vanhemmatkin ihmiset saattavat
joutua samanlaisissa oloissa. Puolitekoinen ruumisarkku, joka lepäsi
mustalla jalustalla keskellä puotia, näytti niin uhkaavalta, että
häntä värisytti joka kerta kun hänen katseensa osui tuohon kauheaan
esineeseen, josta hän melkein odotti jonkun kummitusolennon hitaasti
kohottavan päätään ja säikäyttävän hänet mielipuoleksi. Seinää
vasten oli pantu pystyyn joukko samankokoisia leppäisiä lautoja,
jotka hämärässä valossa näyttivät hänestä kookkailta aaveilta, mitkä
seisoivat kädet housuntaskuissa. Pitkin lattiaa oli hajallaan tähden
muotoisia läkkilevyjä, höylänlastuja, kiiltäväkantaisia nauloja ja
mustia verankaistaleita, ja pöydäntakaista seinää koristi taulu, joka
esitti kahta ruumiinsaattajaa vahdissa suuren oven ulkopuolella, neljän
mustan hevosen vetämien ruumisvaunujen lähestyessä etäältä. Puodissa
oli hyvin lämmin, ja tukahduttava ilma oli ikäänkuin ruumisarkkujen
hajun kyllästämää. Se pöydän alainen syvennys, jonne hänen patjansa oli
sijoitettu, muistutti hautaa.
Näiden vastenmielisten havaintojen lisäksi Oliverilla oli muutakin
mielipahaa. Hän oli yksin vieraassa paikassa, ja kaikkihan tiedämme,
kuinka hyljätyksi ja lohduttomaksi rohkeinkin meistä saattaa tuntea
itsensä yksinäisessä paikassa. Pojalla ei ollut ystäviä, joista hän
olisi pitänyt ja jotka olisivat välittäneet hänestä. Mikään äskeinen
ero ei häntä surettanut, hänen sydämensä ei ikävöiden kaivannut
rakkaita, unohtumattomia kasvoja, mutta siitä huolimatta hänen mielensä
oli raskas, ja ryömiessään ahtaalle vuoteelleen hän toivoi, että se
olisi ollut hänen ruumisarkkunsa ja että hänet olisi laskettu lepoon
hautausmaahan, missä ruoho hiljalleen lainehtisi hänen päänsä päällä ja
vanhan kellon syvä ääni lohduttaisi häntä unessa.
Seuraavana aamuna Oliver heräsi siihen, että puodin ovea vimmatusti
potkittiin, ja ennenkuin hän oli ehtinyt pukea ylleen, uudistuivat
potkut parikymmentä kertaa yhtä kiivaina, ja vasta sitten kun hän oli
alkanut irrottaa ketjua, taukosi töminä.
— Avaatko sinä! huusi ääni, joka kuului potkineiden jalkojen
omistajalle.
— Heti, herra, vastasi Oliver, irrotti ketjun ja väänsi avainta.
— Sinä olet kai se uusi poika? kysyi ääni avaimenreiän läpi.
— Niin, herra.
— Kuinka vanha olet? kysyi ääni.
— Kymmenen vuotta.
— Silloin minä pehmitän sinut, kun pääsen sisään, jatkoi ääni, —
totisesti pehmitänkin, senkin penikka! Tämän ystävällisen lupauksen
annettuaan alkoi ääni viheltää.
Oliver oli liian usein ollut sen käsittelyn alaisena, johon mainittu
hyvin kuvaava sana viittaa, ollakseen vähääkään epäilemättä sitä, että
äänen omistaja, olipa hän kuka tahansa, myöskin uskollisesti täyttäisi
lupauksensa. Vapisevin käsin Oliver veti poikkipienan syrjään ja avasi
oven.
Hetkisen Oliver tuijotti kadun kummallekin puolelle varmana siitä,
että tuntematon, joka oli häntä puhutellut, oli lämpimäkseen lähtenyt
vähän matkan päähän jaloittelemaan, sillä hän ei nähnyt ketään
muita kuin paksun pojan, joka istui tienviitan päällä talon lähellä
ahmien voileipää, josta hän linkkuveitsellä leikkasi suunsa kokoisia
kappaleita pistäen ne sitten suuhunsa sangen taitavasti.
— Anteeksi, sanoi Oliver viimein, kun ei ketään muuta näkynyt, tekö
koputitte?
— Minä potkin, vastasi poika, joka näytti köyhäinkoulun oppilaalta.
— Haluatteko ehkä ruumisarkun? kysyi Oliver lapsellisesti.
Pojan kasvot saivat tavattoman tuiman ilmeen ja hän vakuutti, että
Oliver pian tarvitsisi sellaisen kapineen, jos hän uskalsi tehdä pilaa
esimiehestään.
— Sinä penikka, et varmaankaan tiedä, kuka minä olen, jatkoi
köyhäinkoulun oppilas nousten arvokkaasti seisomaan.
— En, vastasi Oliver.
— Minä olen herra Noa Claypole, ja sinun on toteltava minua. Nosta
alas ikkunaluukut, laiskuri! — Näin sanoessaan herra Noa Claypole
potkaisi Oliveria ja astui sitten myymälään kasvoillaan arvokas ilme,
joka on luettava hänelle suureksi kunniaksi. Yleensä ei kömpelön
nuorukaisen, jolla on suuri pää, pienet silmät ja tyhmät kasvot,
ole helppoa näyttää arvokkaalta, mutta vielä vaikeammaksi se käy,
jos näihin henkilökohtaisiin suloihin on liittynyt punainen nenä ja
keltaiset nahkahousut.
Otettuaan luukut ikkunoista ja tällöin särjettyään yhden ruudun Oliver
alkoi raahata niitä pieneen kujaan, jonne ne pantiin aina päiviksi. Noa
alentui armollisesti auttamaan häntä lohdutettuaan ensin häntä sanoen,
että "siitä saat jotakin".
Pian senjälkeen tuli herra Sowerberry, ja hetkeä myöhemmin näyttäytyi
rouva Sowerberry, ja kun Oliver oli, aivankuin Noa oli ennustanutkin,
saanut "jotakin", lähti hän tämän nuoren herran kanssa keittiöön
syömään aamiaista.
— Istu tähän tulen ääreen, Noa, sanoi Charlotte. Säästin sinulle
herkullisen kinkunpalan herran aamiaisesta. Sulje ovi Noa herran
jälkeen, Oliver, ja ota sitten ruuanjätteet tuosta ruukunkannelta.
Tässä on teesi, vie se tuonne laatikon päälle ja juo se siellä, mutta
pidä kiirettä, sillä sinua tarvitaan pian myymälässä. Kuuletko sinä?
— Kuuletkos, penikka! sanoi Noa Claypole.
— Mutta herranen aika, Noa, huudahti Charlotte. Oletpa sinä mahdoton!
Etkö voi antaa pojan olla rauhassa?
— Rauhassa? toisti Noa. — Oh, kyllä ihmiset ovat antaneet hänen olla
rauhassa liiaksikin. Hänellä ei ole milloinkaan ollut vaivaa isästään
eikä äidistään, ja kaikki hänen sukulaisensakin ovat enimmäkseen
antaneet hänen olla rauhassa, vai mitä arvelet, Charlotte? Hah, hah,
haa!
— Kylläpä sinä olet lystikäs! sanoi Charlotte purskahtaen
sydämelliseen nauruun, johon Noakin yhtyi. Sitten he loivat pilkallisia
silmäyksiä Oliver Twist raukkaan, joka istui keittiön pimeimmässä ja
kylmimmässä nurkassa syöden niitä ruuantähteitä, jotka oli säästetty
erikoisesti häntä varten.
Noa oli köyhäinkoulun oppilas, mutta ei sentään vaivaisorpo. Hän
ei ollut myöskään löytölapsi, sillä hän saattoi johtaa sukupuunsa
aina vanhempiinsa asti, jotka asuivat vastapäisessä talossa. Äiti
oli pesijäakka ja isä rapajuoppo sotilas, joka oli puujalkaisena
saanut eron ja eläkettä kaksi ja puoli pennyä päivää kohti. Kaikki
lähistön oppipojat olivat jo kauan aikaa pitäneet tapana pilkata Noaa
halventavilla soimauksilla: "nahkahousu", "armo-oppilas" ja muilla
samantapaisilla, ja Noa oli kärsinyt kaikki mukisematta, mutta kun
kohtalo oli nyt tuonut hänen tielleen nimettömän, orvon pojan, kostaisi
hän tälle kaikki korkoineen.
Kun Oliver oli ollut hautausurakoitsijan luona noin kolme viikkoa,
sanoi viimemainittu eräänä päivänä, kun myymälä oli suljettu ja hän
istui vaimonsa kanssa illallisella pienessä verstaan takaisessa
huoneessa, luotuaan jonkun aikaa kunnioittavia silmäyksiä puolisoonsa:
— Ystäväni —. Hän olisi sanonut enemmän, mutta rouva Sowerberry
keskeytti hänet kasvoillaan pahaenteinen ilme.
— No, sanoi vaimo terävästi.
— Ei mitään, ystäväni, ei mitään, sanoi mies.
— Hyi, senkin peto! huudahti rouva Sowerberry.
— Ei se ole kerrassaan mitään, ystäväni. En tiennyt, ettei sinua
huvittanut kuulla asiaa, ystäväni, olisin muuten vain sanonut —.
— Oh, älä sano minulle, mitä aioit puhua, keskeytti rouva Sowerberry;
minähän olen vain mitätön nolla; älä kysy minulta neuvoa. Minua ei
haluta tunkeutua sinun salaisuuksiisi. — Tämän sanottuaan rouva
Sowerberry purskahti kiihkeään nauruun, josta saattoi odottaa pahoja.
— Mutta, ystäväni, sanoi Sowerberry, halusin vain kysyä sinulta neuvoa.
— Ei, ei, älä kysy minulta, vastasi rouva liikuttavalla äänellä,
kysy joltakin muulta. Tämmöinen menettely on hyvin yleistä ja sangen
suosittua aviollista sodankäyntiä, joka usein johtaa loistaviin
tuloksiin. Se pakotti nytkin Sowerberryn pyytämään erikoisena
armonosoituksena lupaa saada puhua asiansa, joka kiihotti rouva
Sowerberryn uteliaisuutta, ja lyhyen kinastelun jälkeen, joka ei
kestänyt täyttä kolmea neljännestuntia, lupa armollisesti annettiinkin.
— Se koskee vain nuorta Twistiä, ystäväni, sanoi Sowerberry. Hän on
aika hauskan näköinen, kultaseni.
— Niin hänen pitääkin olla; hän syö kovin paljon, vastasi vaimo.
— Hänen kasvoissaan on jonkinlainen raskasmielisyyden piirre, jatkoi
Sowerberry, joka on hyvin vaikuttava. Hänestä tulisi erinomainen
ruumiinsaattaja, ystäväni.
Rouva Sowerberry katsahti häneen hämmästyneenä. Sowerberry pani sen
merkille ja jatkoi antamatta arvoisalle rouvalle tilaisuutta tehdä
muistutuksia:
— En tarkoita tavallista saattajaa, joka seuraa aikaihmisiä, vaan
ainoastaan lapsivainajia. Olisi kerrassaan uutta, jos ruumiinsaattaja
olisi samaa kokoa kuin saatettava. Voit olla varma siitä, että se
tekisi suuremmoisen vaikutuksen.
Rouva Sowerberry, jolla oli melkoiset tiedot miehensä ammattia
koskevissa asioissa, ällistyi tästä uudesta ajatuksesta, mutta
koska hänen ei sopinut myöntää sitä niissä oloissa, niin hän kysyi
ainoastaan, miksi ei niin yksinkertainen ajatus ollut ennemmin
pälkähtänyt hänen päähänsä. Sowerberry tulkitsi tämän aivan oikein
ehdotuksensa hyväksymiseksi, ja senvuoksi päätettiin, että Oliverin
tuli oppia ammatin salaisuudet ja sitten seurata mestariaan
ensimmäiseen tilaisuuteen, jossa hänen palveluksiaan tarvittiin.
Tämä tilaisuus ilmaantuikin odottamattoman pian, sillä seuraavana
aamuna puoli tuntia aamiaisen jälkeen Bumble astui myymälään, sijoitti
espanjaruokokeppinsä pöytää vasten pystyyn ja veti povestaan suuren
nahkalompakkonsa, josta etsi paperin ojentaen sen sitten Sowerberrylle.
— Ahaa! sanoi urakoitsija iloisesti lappusta silmätessään. Ruumisarkun
tilaus, eikö totta?
— Ensiksikin ruumisarkku ja sitten kunnallinen hautaus, vastasi Bumble
kietaisten nyörin lompakkonsa ympärille, joka oli yhtä paksu kuin
omistajansa.
— Bayton, sanoi urakoitsija kohottaen katseensa paperista Bumbleen. —
Sitä nimeä en ole kuullut ennen.
Bumble ravisteli päätään: — Itsepäisiä ihmisiä, herra Sowerberry,
kovin itsepäisiä, ja pelkäänpä pahoin, lisäksi ylpeitä!
— Kuinka, ylpeitäkö? huudahti Sowerberry pilkallisesti. — Ei, mutta
sehän on uskomatonta!
— Uh, se on inhottavaa, sanoi vahtimestari, minua oikein ellottaa,
herra Sowerberry.
— Tottahan toki, vahvisti urakoitsija.
— Kuulimme heistä vasta eilen illalla ja tuskin olisimme milloinkaan
saaneet tietää heistä mitään, ellei eräs samassa talossa asuva eukko
olisi kääntynyt kunnan komitean puoleen anoen, että kunnan lääkäri
lähetettäisiin erään hyvin sairaan naisen luo. Tämä oli kuitenkin
mennyt jonnekin päivälliselle, mutta hänen apulaisensa, joka on
hyvin reipas nuorukainen, lähetti heille heti hiukan lääkettä
kiiltomusterasiassa.
— Sepä oli sukkelasti tehty, virkkoi urakoitsija.
— Niinpä niin! vastasi vahtimestari. Mutta mitä luulette niiden
tehneen? Miten kiittämätön se joukkio osasikaan olla! Mies lähetti
sanan, ettei lääke sopinut hänen vaimonsa sairauteen ja ettei tämä
senvuoksi voisi nauttia sitä! Hyvää, vahvistavaa, terveellistä
lääkettä, joka viikkoa aikaisemmin oli parantanut kaksi irlantilaista
työmiestä — ja joka lähetettiin niille ilmaiseksi kiiltomusterasiassa
— siitä mies sanoi, että vaimo ei huoli sitä!
Kun tämä hävytön kiittämättömyys muistui Bumblen mieleen täydessä
valossaan, iski hän kepillään rajusti pöytään punastuen suuttumuksesta.
— Mutta todellakin, sanoi urakoitsija, en ole sitten koskaan kuullut
mokomaa —.
— Ei koskaan! huudahti Bumble. Mutta kun nainen nyt on kuollut, niin
on meidän haudattava hänet. Tässä on määräys, ja mitä pikemmin se on
tehty, sitä parempi.
Näin sanoessaan Bumble pani kunnallisen vihansa vallassa
kolmikolkkaisen hatun takaperin päähänsä harpaten sitten ulos puodista.
— Hän oli niin kiukkuinen, Oliver, että unohti kokonaan kysyä sinua,
virkkoi Sowerberry.
— Niin, herra, vastasi Oliver, joka oli huolellisesti pysytellyt
piilossa keskustelun aikana ja jonka koko ruumis vieläkin vapisi, kun
hän vain muistelikin Bumblen ääntä. Hänen ei olisi kumminkaan tarvinnut
väistellä Bumblea, sillä tämä virkamies, johon valkoliivisen herran
ennustus oli syvästi vaikuttanut, arveli, että kun urakoitsija oli
ottanut Oliverin vain koetteeksi, niin oli parasta olla puuttumatta
asiaan, ennenkuin hänet oli laillisesti pantu oppiin seitsemäksi
vuodeksi ja siten laillista tietä ikiajoiksi toimitettu pois kunnan
niskoilta.
— No niin, sanoi Sowerberry ottaen hattunsa, mitä pikemmin tämä työ
on tehty, sitä parempi. Pidä silmällä puotia, Noa. Ota sinä, Oliver,
lakkisi ja seuraa minua.
He kulkivat hetken aikaa kaupungin vilkasliikkeisimpien ja tiheimmin
asuttujen osien läpi. Sitten he poikkesivat eräälle kapealle kadulle,
mikä oli vielä likaisempi ja rumempi kuin mikään niistä, mitä he
olivat siihen mennessä kulkeneet, ja etsiskelivät sitä taloa, johon
olivat matkalla. Kadun varrella olevat talot olivat korkeita ja
suuria, mutta hyvin vanhoja ja niiden asukkaat kuuluivat kaikkein
köyhimpiin luokkiin, minkä seikan rakennusten rappeutunut ulkonäkö
selvästi todisti, vaikka ei olisi nähnytkään niitä siivottomia miehiä
ja naisia, jotka käsivarret ristissä laahustivat pitkin jalkakäytäviä.
Useihin taloihin oli järjestetty myymälöitä, mutta nämä olivat tarkoin
suljetut ja luhistuneet; ainoastaan ylemmissä kerroksissa asui ihmisiä.
Toisia, joita vain paksut pönkät estivät romahtamasta maahan, näytti
joku koditon kulkija pitävän yömajanaan, sillä monin paikoin oli ne
höyläämättömät laudat, jotka korvasivat ikkunoita ja ovia, otettu
pois, niin että siten syntynyt aukko oli tarpeeksi suuri päästääkseen
inhimillisen olennon lävitseen. Katuojat olivat täynnä törkyä ja
likavesilätäköitä, ja vieläpä rotatkin, joita siellä täällä roskien
joukossa lojui kuolleina ja jotka levittivät vastenmielistä mädänhajua
ympärilleen, olivat nälän kuihduttamia.
Siinä avoimessa ovessa, jonka eteen Oliver ja hänen mestarinsa
pysähtyivät, ei ollut portinkolkutinta eikä kellonnyöriä, minkävuoksi
urakoitsija astui varovaisesti hapuillen pimeään käytävään käskien
Oliveria seuraamaan aivan hänen kintereillään ja rohkaisemaan mielensä.
Hän kiipesi pitkin portaita, kunnes töksähti erääseen oveen, johon hän
sitten koputti.
Oven avasi nuori, noin kolme- tai neljätoistavuotias tyttö. Huoneen
sisustuksesta urakoitsija näki heti, että he olivat tulleet
määräpaikkaansa. Hän astui sisään Oliver perässään.
Kaminassa ei ollut tulta, mutta siitä huolimatta eräs mies kyyristeli
koneellisesti tyhjän lieden lähettyvillä. Muuan vanha eukko oli myöskin
siirtänyt matalan jakkaran kylmän kaminan ääreen ja istuutunut miehen
viereen. Huoneen eräässä nurkassa kyyhötti muutamia repaleisia lapsia,
ja pienessä komerossa, vastapäätä ovea, lojui vanhaan peitteeseen
kääritty esine. Oliveriä värisytti, kun hän sattui katsahtamaan sille
taholle, ja hän hiipi vaistomaisesti lähemmäksi mestariaan, sillä
vaikka esine oli peitetty, niin poika käsitti, että siinä oli ruumis.
Miehen kasvot olivat kalpeat ja tavattoman laihat. Parta ja hiukset
olivat harmahtavat, ja hänen silmiään varjostivat tummat renkaat.
Vanhan naisen kasvot olivat ryppyiset, ja hänen alahuulestaan pilkisti
esiin kaksi hammasta, mitkä hänellä vielä oli jäljellä, mutta hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat. Oliver ei uskaltanut katsoa
kumpaakaan heistä; he muistuttivat hänen mielestään niitä rottia, joita
hän oli nähnyt ulkona.
— Kukaan ei saa tulla hänen lähelleen! huusi mies kavahtaen rajusti
seisoalleen, kun urakoitsija lähestyi vuodetta. — Takaisin, menkää
takaisin, jos välitätte hengestänne!
— Joutavia, hyvä mies, sanoi urakoitsija, joka oli tottunut näkemään
kaikenlaista kurjuutta, joutavia!
— Minä sanon teille, intti mies puristaen kätensä nyrkkiin ja polkien
raivoissaan lattiaa, sanon teille, että en anna haudata häntä maahan.
Hän ei saisi siellä rauhaa. Madot vain kiusaisivat häntä, mutta eivät
söisi; hän on niin lopen laihtunut.
Urakoitsija ei vastannut mitään näihin mielettömiin sanoihin, vaan veti
mittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen ruumiin ääreen.
— Niin, sanoi mies puhjeten itkuun ja polvistuen samoin kuolleen
vaimonsa viereen, — langetkaa polvillenne, kaikki polvillenne
hänen ympärilleen ja kuulkaa mitä sanon. Hän kuoli nälkään. Minä en
ymmärtänyt, kuinka sairas hän oli, ennenkuin hän sai kuumetta, ja
silloin pistivät luut esiin hänen nahastaan. Meillä ei ollut puita
eikä kynttilöitä. Hän kuoli pimeässä eikä voinut nähdä edes lastensa
kasvoja. Minä kerjäsin kadulla hänen tähtensä, ja minut pantiin
vankilaan. Kun pääsin pois sieltä, oli hän kuolemaisillaan, ja minun
sydämeni on täynnä epätoivoa, sillä hän kuoli nälkään. Minä vannon,
että hän kuoli nälkään! Mies repi hiuksiaan ja vääntelehti kirkuen ja
silmät jäykkinä lattialla, vaahdon valuessa hänen suustaan.
Säikähtyneet lapset itkivät katkerasti, mutta vanha eukko, joka tähän
asti oli pysynyt tyynenä ikäänkuin hän olisi ollut kuuro kaikelle, mitä
hänen ympärillään tapahtui, käski heitä vaikenemaan. Sitten hän irrotti
miehen kaulaliinan ja lähestyi horjuen urakoitsijaa.
— Hän oli minun tyttäreni, sanoi vaimo nyökäten ruumiiseen päin
ja hymyillen tylsästi, mikä oli vielä hirvittävämpi kuin kuoleman
läheisyys. — Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! — Niin, onpa se
ihmeellistä, että minä, joka kerran synnytin hänet ja olin jo silloin
vanhanpuoleinen nainen, elän vielä ja olen terve, samalla kun hän lepää
tuossa kylmänä ja kankeana! Voi hyvä Jumala! — Ajatellapa sitä — se
on aivan kuin jokin pilanäytelmä — aivan yhtä hauska kuin pilanäytelmä!
Urakoitsija kääntyi mennäkseen.
— Odottakaa, odottakaa! huusi vanha vaimo. — Haudataanko hänet
huomenna — vai ylihuomenna — vai tänä iltana? Olen pukenut hänet
ja aion tulla saattamaan häntä, nähkääs. Lähettäkää minulle pitkä
vaippa, hyvä, lämmin vaippa, sillä on niin kovin kylmä. Meidän pitäisi
saada myös kakkuja ja viiniä, ennenkuin lähdemme! Mutta vähät siitä!
Lähettäkää meille vain pieni leipä, vain yksi pieni leipä ja hiukan
vettä. Saammeko leipää, rakas ystävä? kysyi hän innokkaasti tarttuen
urakoitsijan takkiin, kun tämä aikoi mennä.
— Kyllä, kyllä, vastasi urakoitsija, saatte luonnollisesti! Saatte
kaikki mitä tarvitsette! — Hän riistäytyi sitten irti vanhuksesta ja
kiiruhti ulos Oliver kintereillään.
Seuraavana päivänä — perheelle oli sillä välin lahjoitettu
leivänpuolikas ja palanen juustoa, jotka Bumble oli korkean
omakätisesti vienyt perille — Oliver palasi mestareineen kurjaan
asuntoon, jonne Bumble oli jo saapunut mukanaan neljä köyhäintalon
miestä, joiden tuli kantaa ruumis. Vanhan naisen ja miehen repaleet
verhottiin kuluneilla, mustilla vaipoilla, ja kun maalaamaton kirstu
oli naulattu kiinni, nostivat kantajat sen hartioilleen ja veivät
kadulle.
— Kävelkäähän rivakasti nyt, vanhus, kuiskasi Sowerberry eukon
korvaan, on jo myöhä emmekä saa antaa papin odottaa. Kiiruhtakaahan
parhaanne mukaan, hyvät ihmiset.
Tämän kehoituksen saatuaan kantajat lähtivät ripeästi matkaan keveine
taakkoineen, ja surevat omaiset seurasivat lähellä heitä. Bumble ja
Sowerberry astelivat reippaasti kulkueen etunenässä, ja Oliver, jolla
oli lyhemmät sääret, juoksi heidän rinnallaan.
Heidän ei olisi kuitenkaan tarvinnut pitää niin kiirettä kuin
Sowerberry oli luullut, sillä tultuaan perille syrjäiseen hautausmaan
kolkkaan, jossa kasvoi nokkosia ja johon köyhät haudattiin, he
huomasivat, ettei pappi ollut vielä saapunut, ja haudankaivaja, joka
istui sakaristossa kaminan ääressä, arveli, että saattoi hyvinkin
kestää vielä tunnin tai enemmänkin, ennenkuin hän tulisi. He laskivat
sentähden arkun haudan reunalle, ja sureva pari jäi odottamaan
kärsivällisesti kylmään, sankkaan tihkusateeseen. Tämä toimitus oli
houkutellut hautausmaalle muutamia katupoikia, jotka nyt leikkivät
meluten hautakivien lomassa ja vaihtelun vuoksi huvittelivat
hyppelemällä vuorotellen etu- ja takaperin arkun ylitse. Sowerberry ja
Bumble, jotka olivat kumpikin haudankaivajan läheisiä ystäviä, istuivat
sillä välin sakaristossa kaminan ääressä lukien sanomalehteä.
Tunnin kuluttua kiiruhtivat Bumble, Sowerberry ja haudankaivaja
vihdoinkin haudalle, ja pian senjälkeen tuli pappikin pukien
papinkaapua ylleen kulkiessaan. Bumble antoi sitten arvoaan
ylläpitääkseen selkäsaunan parille pojalle, ja kun kunnianarvoisa herra
oli lukenut hautauskaavakkeesta sen verran kuin neljässä minuutissa
ennätti, luovutti hän kaavun haudankaivajalle kiiruhtaen sitten pois.
— Kas niin, Bill, luo hauta umpeen, sanoi Sowerberry haudankaivajalle.
Se ei ollut raskasta työtä, sillä hauta oli jo niin täynnä kirstuja,
että ylimmäinen oli vain pari jalkaa maanpinnan alapuolella.
— Tulkaahan nyt, ystäväni, lausui Bumble lyöden miestä olkapäälle. —
Hautausmaa suljetaan pian.
Mies, joka oli istunut liikahtamatta koko ajan haudan ääressä, hätkähti
äkkiä, nosti päätään, tuijotti puhuttelijaansa ja astui sitten muutamia
askeleita, mutta vaipui samalla tiedottomana maahan. Tylsämielinen
vanha nainen itki niin katkerasti menetettyään viitan, jonka
urakoitsija oli häneltä ottanut, ettei huomannut koko tapausta. Miehen
päähän kaadettiin pari pannullista kylmää vettä, ja kun hän oli tullut
jälleen tajuihinsa, lähtivät kaikki hautausmaalta, veräjä suljettiin ja
kukin poistui taholleen.
— No, Oliver, sanoi Sowerberry kotimatkalla, mitä pidit siitä?
— Kiitos kysymästä, herra, vastasi Oliver vitkastellen, en pitänyt
siitä erikoisesti.
— Kyllä sinä aikaa myöten totut siihen, Oliver. Se ei ole mitään,
sitten kun siihen on tottunut, poikaseni.
Oliver olisi kovin mielellään halunnut tietää, kauanko oli kestänyt
ennenkuin Sowerberry oli tottunut siihen, mutta hän piti kumminkin
viisaimpana olla kysymättä sitä ja jatkoi matkaansa mietiskellen
kaikkea sitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.