Oliver saa toisen paikan ja astuu ensi kerran julkiseen elämään.
Kun parempien perheiden ei millään keinoilla onnistu toimittaa
nuorelle, toivorikkaalle pojalleen edullista paikkaa, niin on hyvin
yleisesti tapana lähettää hänet merille. Johtokunta neuvotteli, eikö
olisi sopivinta noudattaa tätä viisasta ja hyödyllistä esimerkkiä
toimittamalla Oliver Twist johonkin kauppalaivaan, jonka matkan määränä
oli jokin oikein epäterveellinen satama. Siten hänestä selviydyttäisiin
kaikkein parhaiten, koska todennäköisesti kävisi niin, että laivuri
ollessaan päivällisen jälkeen hyvällä tuulella jonakin kauniina päivänä
ruoskittaisi hänet hengiltä tai sitten löisi hänen päänsä murskaksi
rautakangella, sillä sellainen ajanvietehän on, kuten jokainen tietää,
sangen suosittu ja yleinen sen ihmislajin keskuudessa. Mitä selvemmin
asia näyttäytyi lautakunnalle tässä valossa, sitä enemmän etuja se
keksi tästä menettelystä, ja sen vuoksi oltiin yhtä mieltä siitä, että
ainoa keino, millä Oliverista voitiin kunnolla huolehtia, oli lähettää
hänet merille.
Bumble oli lähetelty tiedustelemaan, eikö joku kapteeni mahdollisesti
tarvitsisi kajuuttavahtia ensi matkalleen; mutta juuri kun hän
palasi köyhäintaloon tekemään selkoa retkensä tuloksesta, kohtasi
hän portilla erään tavallaan tärkeän henkilön, nimittäin kunnan
hautajaisurakoitsijan, herra Sowerberryn.
Sowerberry oli pitkä ja laiha, mutta samalla roteva mies, jolla oli
yllään nukkavieruksi kulunut, musta puku, jaloissaan samanväriset
parsitut pumpulisukat ja niitä vastaavat kengät. Luonto ei ollut luonut
hänen piirteitään hymyileviksi, mutta hänessä oli kuitenkin taipumusta
eräänlaiseen ammattimaiseen hilpeyteen. Hänen käyntinsä oli joustava ja
hänen ulkonäkönsä säteili sisäistä iloa, kun hän lähestyi Bumblea ja
sydämellisesti puristi tämän kättä.
— Kävin ottamassa mittaa niistä kahdesta naisesta, jotka kuolivat
viime yönä, sanoi urakoitsija.
— Teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, vastasi
vahtimestari pistäen peukalonsa ja etusormensa urakoitsijan
nuuskarasiaan, joka oli taitavasti muovaeltu patenttiruumisarkun
näköiseksi. — Väitän, että teistä tulee vielä rikas mies, herra
Sowerberry, toisti Bumble läimäyttäen ystävällisesti Sowerberryä
olkapäähän kävelykepillään.
— Niinkö luulette? kysyi urakoitsija puoliksi myöntävällä, puoliksi
kieltävällä äänellä. — Köyhäinhoitolautakunnan maksamat palkat ovat
perin vähäiset.
— Niinhän arkutkin ovat, vastasi vahtimestari hymyillen juuri sen
verran kuin korkea virkamies uskaltaa arvoaan alentamatta.
Sowerberryä huvitti suuresti tämä lausunto ja hän nauroi kauan
aikaa makeasti. — Niin, niin, herra Bumble, sanoi hän viimein, ei
voi kieltää, että arkut ovat olleet sekä kapeampia että matalampia
senjälkeen kun uusi ruokajärjestys astui voimaan; mutta täytyyhän
minunkin hiukan ansaita, herra Bumble. Hyvä, kuiva puu on kallista
tavaraa, ja kaikki ruuvit ja naulat tulevat kanavaa myöten
Birminghamista saakka.
— Niin, niin, joka ammatilla on haittansa, ja luonnollisesti on lupa
katsoa omaa parastaan.
— Se on selvää, vastasi urakoitsija, ja jos jostakin erikoisesta
esineestä ei tulekaan voittoa, niin kyllä minä korjaan asian ajan
mittaan, — he, he, hee!
— Aivan, aivan, myönsi Bumble.
— Vaikka minun täytyy huomauttaa, jatkoi urakoitsija, että minun on
taisteltava erästä suurta vitsausta vastaan. Nähkääs, kaikki lihavat
ihmiset kuolevat nopeasti — tarkoitan, että ne, jotka ovat nähneet
parempia päiviä ja vuosikausia maksaneet vaivaisrahaa, sortuvat
kaikkein ensiksi jouduttuaan köyhäintaloon; ja saatanpa sanoa teille,
herra Bumble, että kolme neljä tuumaa enemmän kuin on laskenut vie
suuren osan voitosta, varsinkin kun on perhe elätettävänä.
Koska Sowerberry oli lausunut tämän suuttuneesti kuin vääryyttä
kärsinyt mies ainakin ja kun Bumble huomasi, että siitä saattoi
suorastaan langeta varjo pitäjän kunniaan, katsoi hän viisaimmaksi
vaihtaa puheenaihetta, ja koska Oliver Twist sillä hetkellä enimmin
askarrutti hänen ajatuksiaan, niin hän valitsi tämän.
— Niin, sehän on totta, sanoi Bumble, ette suinkaan satu tietämään
ketään, joka tarvitsisi poikaa — kunnan oppipoikaa, joka nykyisin
on meille taakaksi — se on kuin myllynkivi kunnan kaulan ympärillä?
Edulliset ehdot, herra Sowerberry, ja näin sanoessaan Bumble osoitti
kepillään porttiin kiinnitettyä julistusta ja napautti kolme kertaa
sille kohdalle, jossa oli hyvin suurilla kirjaimilla painettuna sanat
"viisi puntaa".
— Juuri siitähän minun piti puhua kanssanne, sanoi urakoitsija
tarttuen Bumblen takin laskokseen. — Tiedättehän — mutta siinäpä on
kauniita nappeja, herra Bumble, enpä ole ennen nähnytkään niitä.
— Niin, ovathan ne aika sieviä, sanoi vahtimestari luoden ylpeän
katseen suuriin messinkinappeihin, jotka koristivat hänen takkiaan. —
Malli on sama kun kunnan sinetissä — laupias samarialainen auttamassa
haavoittunutta. Lautakunta lahjoitti ne minulle uudenvuodenaamuna.
Minulla oli ne ensi kertaa ylläni silloin kun haudattiin köyhää
käsityöläiskisälliä, joka oli kuollut yöllä porttikäytävään.
— Muistan kyllä sen. Valamiehistön päätös kuului: "kuollut kylmyyteen
ja välttämättömien elintarpeitten puutteeseen", eikö totta?
Bumble nyökkäsi.
— Sitten vielä lisättiin, muistaakseni, jatkoi urakoitsija, että jos
köyhäinhoitolautakunta olisi —.
— Oh — pötyä! keskeytti vahtimestari vihastuneena. — Jos lautakunta
välittäisi kaikesta joutavasta, mitä typerät valamiehet lörpöttelevät,
niin kylläpä sillä olisi puuhaa.
— Aivan oikein, myönsi urakoitsija.
— Ne eivät ymmärrä tuon enempää filosofiasta ja kansantaloudesta,
sanoi Bumble napsuttaen halveksivasti sormiaan.
— Eivät niin, todisti urakoitsija.
— Toivosinpa vain, että saisimme tuollaisen riippumattoman
valamiehistön köyhäintaloon pariksi kolmeksi viikoksi.
Köyhäinhoitolautakunnan ohjesääntö kesyttäisi kyllä pian sen.
— Kyllä varmasti, vastasi urakoitsija hymyillen myöntyvästi ja toivoen
siten lauhduttavansa Bumblen yltyvän suuttumuksen.
Bumble otti päästään kolmikolkkaisen hattunsa, veti siitä esiin
nenäliinan, kuivasi kiihtymyksen aikaansaamat hikipisarat otsaltaan,
pani jälleen hatun päähänsä ja virkkoi, kääntyen urakoitsijaan päin,
tyynemmällä äänellä:
— Mutta mitä aioitte sanoa pojasta?
— Niin, sanoi urakoitsija. — Tiedättehän itse, herra Bumble, että
minä maksan koko joukon vaivaisrahaa.
— Hm! hymähti Bumble. — Entä sitten?
— Siitä syystä arvelen, että minulla on oikeus saada siitä korvausta
niin paljon kuin mahdollista, herra Bumble, ja siksi — ja siksi —
haluan pojan itse.
Bumble tarttui urakoitsijan käsivarteen ja veti hänet mukanaan
köyhäintaloon. Sowerberry oli johtokunnan puheilla viisi minuuttia
ja sinä aikana sovittiin, että Oliver vielä samana iltana vietäisiin
hänen luokseen "koetteeksi", mikä merkitsi — kunnan oppipojasta puheen
ollen — että jos mestari huomasi hänestä olevan tuntuvasti hyötyä
tarvitsematta tuhlata häneen kovin paljon ruokaa, saisi hän pitää hänet
määrätyn ajan ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan.
Pikku Oliver vietiin illalla "herrojen" eteen, jotka ilmoittivat
hänelle, että hänen oli viipymättä mentävä oppiin erään
ruumisarkkujentekijän luo ja että jos hän valittaisi asemaansa tai
koskaan palaisi köyhäintaloon, niin hänet lähetettäisiin muitta
mutkitta merille, jossa saisi hukkua tai iskettäisiin kuoliaaksi,
kuinka vain parhaiten soveltui. Tätä puhetta kuullessaan Oliver ei
osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, minkä vuoksi johtokunta
selitti hänet yksimielisesti paatuneeksi nuoreksi lurjukseksi ja käski
Bumblen heti viedä hänet määräpaikkaansa.
Vaikka oli ihan luonnollista, että johtokunta kykeni tuntemaan syvempää
kauhua ja hämmästystä kuin muut ihmiset huomatessaan, että joltakulta
puuttui tunteet, niin olivat herrat tällä kertaa aivan ymmällä. Asian
laita oli kuitenkin niin, että Oliverilla oli päinvastoin liiaksikin
tunteita, jotka tosin olivat tylsistymäisillään ikiajoiksi huonon
kohtelun vaikutuksesta. Hän kuunteli kohtalonsa ratkaisua sanomatta
sanaakaan ja saatuaan tavaransa — joista ei tullut raskasta taakkaa,
ne kun mahtuivat paperimyllyyn, joka oli suunnilleen puoli jalkaa
pitkä ja leveä sekä kolme tuumaa paksu — hän veti lakin silmilleen ja
tarttui vielä kerran Bumblen takinhihaan, minkä jälkeen tämä kunnon
mies lähti viemään häntä uuteen kärsimyspaikkaan.
Bumble laahasi kauan aikaa Oliveria mukanaan piittaamatta hänestä
vähääkään, sillä hän piti päätään hyvin pystyssä, kuten vahtimestarin
aina tuleekin. Kun kävi raju tuuli, peittyi pikku Oliver kokonaan
Bumblen takinliepeisiin, jotka kääntyivät taaksepäin ja paljastivat
mitä edullisimmalla tavalla tämän liivit ja hienot, nukkaverkaiset
polvihousut. Kun he lähestyivät määräpaikkaansa, huomasi Bumble
tarpeelliseksi tarkastaa, oliko poika kylliksi siisti näyttäytyäkseen
uudelle isännälleen. Hän lausui siis alentuvaisen näköisenä:
— Oliver!
— Mitä, herra? kysyi Oliver hiljaa, värähtelevällä äänellä.
— Siirrä lakki pois silmiltäsi ja nosta pääsi pystyyn!
Vaikka Oliver heti totteli käskyä ja kiireesti pyyhkäisi silmiään
vapaan kätensä selkäpuolella, kimalteli hänen silmäripsissään kumminkin
kyynel, kun hän katsahti saattajaansa. Bumblen karskin näköisenä
tähystellessä se alkoi vieriä pitkin hänen poskeaan. Sitä seurasi
heti toinen ja vähitellen yhä useampia. Poika ponnisteli hillitäkseen
itsensä, mutta siitä ei ollut apua, ja lopulta hän irroitti toisen
kätensä Bumblen hihasta, peitti kasvonsa ja itki niin, että kyyneleet
valuivat hänen laihojen, teräväluisten sormiensa lomitse.
— Noo! huudahti Bumble pysähtyen äkkiä ja luoden pieneen holhokkiinsa
ylenkatseellisen silmäyksen. — Noo, kaikista kiittämättömistä ja
pahantapaisista pojista, mitä olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikk...
— Ei, ei, herra, nyyhkytti Oliver takertuen siihen käteen, joka piteli
tuttua ruokokeppiä. — Ei, ei, herra, minä tahdon olla kiltti, herra!
Minähän olen vain pieni poika, ja tuntuu niin — niin —.
— Niin, mitä niin? kysyi Bumble kummastuneena.
— Niin yksinäiseltä, herra, niin kauhean yksinäiseltä, nyyhkytti
lapsi. — Kaikki vihaavat minua. Voi, älkää olko niin kova minulle!
Poika painoi kätensä sydämelleen ja katsoi tuskaisin katsein
saattajaansa.
Bumble silmäili ikäänkuin ihmeissään Oliverin surkeaa ja avutonta
ilmettä, yskäisi sitten käheästi pari kolme kertaa ja mutistuaan jotain
"kiusallisesta yskästä" hän käski Oliverin pyyhkiä silmänsä. Sitten hän
tarttui pojan käteen ja lähti liikkeelle.
Hautausurakoitsija oli juuri asettanut luukut myymälänsä ikkunoiden
eteen ja kirjoitteli parhaillaan tilikirjoihinsa surumielisessä
kynttilänvalossa, kun Bumble astui sisään.
— Jaha, sanoi urakoitsija silmäten tulijoita ja jääden keskelle sanaa,
tekö se olettekin, herra Bumble?
— Minäpä juuri, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari. Tulin tuomaan
poikaa. — Oliver kumarsi.
— Vai niin, siinäkö poika on? sanoi urakoitsija nostaen kynttilän
päänsä päälle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria. — Tulehan tänne
hetkeksi, eukkoseni!
Rouva Sowerberry tuli pienestä myymälän takaisesta kamarista; hän oli
vähäläntä, laiha ja nyrpeän näköinen nainen.
— Tässä on se köyhäintalon poika, josta olen puhunut sinulle,
ystäväiseni, sanoi Sowerberry nöyrästi. Oliver kumarsi jälleen. —
Taivas varjelkoon, huudahti urakoitsijan vaimo, kylläpä se on pieni!
— Niin, pieni se on todellakin, myönsi Bumble katsahtaen äkäisesti
Oliveriin ikäänkuin tämä olisi ollut syypää omaan pienuuteensa. —
Pieni se on, sitä ei voi kieltää. Mutta kasvaahan se, rouva Sowerberry.
— Kyllä varmasti, vastasi tämä pilkallisesti, lihoohan se meidän
rimastamme ja juomastamme. Minä en voi käsittää, mitä hyötyä näistä
köyhäintalon lapsista on, sillä niiden ruokkiminen maksaa aina enemmän
kuin niiden tekemä työ, mutta ainahan miehet väittävät ymmärtävänsä
kaikki parhaiten. No, niin, mene sitten tuonne alas, pikku luuranko. —
Näin sanoen avasi urakoitsijan vaimo erään sivuoven ja työnsi Oliverin
alas portaita pimeään, kosteaan komeroon, joka oli hiilikellarin
eteinen ja nimeltään "keittiö". Siellä istui huolimattoman näköinä
palvelustyttö, jolla oli jaloissaan linttakorkoiset kengät ja
rikkinäiset siniset pumpulisukat.
— Kuulehan, Charlotta, sanoi rouva Sowerberry, joka oli seurannut
Oliveria, anna tälle pojalle vähän niitä ruuanjäännöksiä, jotka
säästimme Tripiä varten. Koska se ei ole tullut koko päivänä kotiin,
niin se saa jäädä ilman. Ei hän ole liian nirsu niitä syömään; vai
oletko ehkä, poika?
Oliver, jonka silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli puhuttavan
ruuasta, ja joka innosta vavisten odotti pääsevänsä syömään, vastasi
ei. Sitten hänen eteensä pantiin lautasellinen erilaisia ruuanjätteitä.
Toivoisinpa, että joku hyvinvoipa filosoofi, jonka sisuksissa ruoka ja
juoma muuttuu sapeksi ja jonka veri on jäätä ja sydän rautaa, olisi
nähnyt Oliver Twistin käyvän käsiksi niihin herkkupaloihin, joita koira
oli hylkinyt, ja pannut merkille, miten hirvittävän ahnaasti hän ne
nälissään repi palasiksi. Mutta vielä mieluummin haluaisin itse nähdä
tuon filosoofin syömässä samanlaista ateriaa yhtä kaunistelemattomalla
tyydytyksellä.
— No, sanoi urakoitsijan vaimo, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä,
jota hän oli katsellut väristen ja mielessään pahat aavistukset hänen
vastaisesta ruokahalustaan, — joko olet valmis?
Koska ei enää ollut mitään syötävää, niin Oliver vastasi myöntäen.
— Tule sitten perässäni, sanoi rouva Sowerberry ottaen käteensä
himmeävaloisen, likaisen lampun ja lähtien edellä ylös portaita. —
Sinun vuoteesi tulee olemaan myymäläpöydän alla. Et kai välitä, vaikka
nukutkin ruumisarkkujen joukossa. On muuten yhdentekevää, pidätkö
siitä vai et, sillä missään muuallakaan et saa nukkua. Tule nyt, äläkä
seisota minua tässä koko yötä.
Oliver ei enää hidastellut, vaan seurasi uutta emäntäänsä.