Kuinka Oliver Twist on vähällä saada paikan, josta ei olisi tullut
mitään laiskanvirkaa.
Tehtyään itsensä syypääksi jumalattomaan ja häpäisevään hairahdukseen
pyytäessään lisää Oliver istui seuraavat kahdeksan päivää arestissa
eräässä pimeässä ja yksinäisessä huoneessa, jonne johtokunta oli
armollisesti viisaudessaan antanut sulkea hänet. Ensi silmäyksellä
tulee mieleen se ajatus, että jos Oliver olisi tuntenut sopivaa
kunnioitusta mainitun herran ennustusta kohtaan, niin olisi hänen
pitänyt kerta kaikkiaan näyttää toteen tämän viisaan henkilön
profeetalliset ominaisuudet sitomalla nenäliinansa toinen pää
seinässä olevaan koukkuun ja itsensä sen toiseen päähän. Tämän teon
suorituksen esti kuitenkin muuan seikka. Koska nenäliinoja on joka
suhteessa pidettävä ylellisyyskapineina, niin olivat ne johtokunnan
nimenomaisesta käskystä ikiajoiksi kielletyt köyhien neniltä. Vielä
suuremman esteen muodosti Oliverin nuoruus ja lapsellisuus. Hän vain
itki katkerasti kaiken päivää, ja pitkän, surullisen yön lähestyessä
hän pani pienet kätensä silmiensä peitteeksi ollakseen näkemättä
pimeyttä ja kyyristyi nurkkaan koettaen nukkua. Tuon tuostakin
hän kuitenkin äkkiä heräsi ja painautui koko ruumiiltaan vavisten
lähemmäksi seinää, ikäänkuin sen kylmä, kova pinta olisi ollut suojana
häntä ympäröivää pimeyttä ja yksinäisyyttä vastaan.
"Järjestelmän" vihollisten ei pidä luulotella, että Oliverin ollessa
arestissa häneltä olisi kielletty liikunto, seuran tuottama huvi tai
uskonnon lohdutus. Oli kaunis kylmä ilma, ja hän sai joka aamu peseytyä
pumpun alla kivetyllä pihamaalla, jolloin Bumble piti häntä silmällä ja
käyttämällä tämän tästä espanjanruokokeppiään esti hänet vilustumasta
ja aikaansai kihelmöivän tunteen koko hänen ruumiiseensa. Mitä seuraan
tulee, niin hänet vietiin joka toinen päivä saliin, jossa pojat söivät,
ja piestiin siellä koko seuran nähden yleiseksi varoitukseksi, ja ettei
uskonnon lohdutusta häneltä suinkaan kielletty, osoittaa se, että
hänet joka ilta potkaistiin samaan huoneeseen viihdyttämään sieluaan
rukouksella, joka sisälsi erikoisen johtokunnan lisäämän pykälän, jossa
pojat rukoilivat, että heistä tulisi hyviä, kunnollisia, tyytyväisiä ja
tottelevaisia ja että he säilyisivät sellaisilta synneiltä ja paheilta
kuin Oliver Twistin, josta rukouskaavake selvästi huomautti, että hän
oli yksinomaan pahojen voimien suojeluksessa ja ylipäänsä kapine, joka
oli saapunut suoraan paholaisen omasta työpajasta.
Oliverin asiain ollessa tällä onnellisella ja lupaavalla kannalla
tapahtui eräänä päivänä, että nuohoojamestari Gamfield taivalsi pitkin
Valtakatua syventyneenä miettimään, millä keinolla maksaisi rästinä
olevan vuokransa, jota hänen isäntänsä oli jokseenkin karskisti
häneltä vaatinut. Gamfieldin erittäin innokas finanssiyleiskatsaus ei
kyennyt hankkimaan puuttuvaa viiden punnan summaa, ja jonkinlaisen
matemaattisen epätoivon vallassa hän hoputti vuorotellen aivojaan
ja aasiaan, kunnes hänen katseensa osui köyhäintalon portille
kiinnitettyyn julistukseen. — Seis! sanoi Gamfield aasille.
Aasi kulki ajatuksiinsa vaipuneena miettien nähtävästi kestittäisiinkö
sitä parilla kaalintyngällä sitten kun se olisi vapautettu niistä
kahdesta säkistä, joilla sen pienet rattaat oli kuormattu;
kiinnittämättä komentosanaan suurempaa huomiota se jatkoi senvuoksi
verkkaista kulkuaan. Gamfield sadatteli aasia yleisesti ja sen
niskoittelua erityisesti ja saatuaan sen kiinni antoi sille päähän
iskun, mikä olisi särkenyt minkä muun pääkallon tahansa paitsi aasin;
sitten hän tarttui ohjaksiin ja tempaisemalla niistä muistutti sille,
ettei se ollut oma herransa, ja saatuaan sen tällä tavalla kääntymään
hän iski sitä vielä kerran päähän tainnuttaakseen sen siksi, kunnes
palaisi, minkä jälkeen hän meni portille lukemaan julistusta.
Valkoliivinen herra seisoi portilla kädet selän takana. Koska hän
oli katsellut Gamfieldin ja aasin välistä pieniä taistelua, niin
hän hymyili iloisesti, kun tämä henkilö lähestyi porttia lukeakseen
julistuksen; sillä hän huomasi hetipaikalla, että Gamfield oli juuri se
isäntä, jonka Oliver Twist tarvitsi. Gamfield hymyili samoin luettuaan
asiapaperin, sillä viisi puntaa oli juuri se summa, jonka hän oli
toivonut saavansa, ja siihen liittyvästä pojasta tiesi Gamfield, joka
varsin hyvin tunsi köyhäintalon ruokajärjestyksen, että hän olisi
mainio kapine, aivan kuin luotu kaakeliuunipiippuja varten. Siksi hän
tarkasti vielä kerran julistuksen alusta loppuun ja puhutteli sitten
valkoliivistä herraa otettuaan nöyryytensä merkiksi karvalakin päästään.
— Kunta haluaa panna tämän pojan oppiin, herra, sanoi Gamfield.
— Niin, hyvä mies, sanoi toinen hymyillen, — entä sitten?
— Jos pitäjä haluaa opettaa hänelle helpon ja miellyttävän käsityön
kunnioitettavalla nuohooja-alalla, niin minä tarvitsen oppipojan ja
olisin halukas ottamaan hänet.
— Astukaa sisään, sanoi toinen.
Gamfield, joka viipyi hetkisen vielä kerran lyödäkseen aasia ja
nykäistäkseen ohjaksista varoittaakseen sitä lähtemästä tiehensä hänen
poissaollessaan, meni senjälkeen valkoliivisen herran perässä sisään.
— Se on likainen ammatti, sanoi Limbkins, kun Gamfield oli esittänyt
asiansa.
— Nuoria poikia on sitäpaitsi tukehtunut savupiippuihin, lisäsi toinen.
— Niin on tapahtunut, kun oljet on kostutettu ennen sytyttämistä,
jotta saataisiin heidät menemään alas piippuun, sanoi Gamfield. —
Märistä oljista lähtee vain savua, mutta ei liekkiä, ja savusta ei ole
mitään hyötyä, kun pitäisi saada poika menemään piippuun. Se saa vain
hänet nukuksiin, mitä hän itsekin kaikkein mieluimmin haluaa. Pojat ovat
perin itsepäisiä ja velttoja, hyvät herrat, eikä mikään muu kuin kuuma
liekki jouduta heitä alas toivottavan nopeasti; ja se on sitäpaitsi
ihmisystävällistä, sillä jos ne ovat sattumalta tarttuneet kiinni
savupiippuun, niin kyllä ne koettavat parhaansa päästäkseen jälleen
irti, kun niiden jalkoja alkaa polttaa.
Valkoliivistä herraa näytti äärettömästi huvittavan tämä selitys;
mutta Limbkinsin luoma silmäys karkoitti äkkiä hänen hilpeytensä.
Tämänjälkeen johtokunta neuvotteli muutamia minuutteja, mutta niin
hillityllä äänellä, että sanat "säästää menoja", "näyttää hyvältä
kirjoissa", "julkaista painettu ilmoitus" olivat ainoat, mitkä saattoi
kuulla, ja nämäkin senvuoksi, että ne lausuttiin hyvin usein ja
suurella painolla.
Lopulta kuiskaukset taukosivat, ja kun kaikki johtokunnan jäsenet
olivat istuutuneet ja ottaneet kasvoilleen juhlalliset ilmeensä, sanoi
Limbkins:
— Olemme harkinneet tarjoustanne, mutta emme voi hyväksyä sitä.
— Emme mitenkään, sanoi valkoliivinen herra.
— Ei millään ehdolla, lisäsivät muut jäsenet.
Koska Gamfield tiesi, että häntä syytettiin semmoisesta joutavasta,
että hän oli ruoskinut kuoliaaksi kolme tai neljä oppipoikaa,
pälkähti hänen päähänsä, että johtokunta oli ehkä jostakin syystä
päättänyt, että tämä asiaan kuulumaton seikka vaikuttaisi sen
toimintatapaan. Tosin se ei ollut sopusoinnussa johtokunnan tavallisten
liikemenetelmien kanssa, jos niin oli laita; mutta kun hänellä ei
missään tapauksessa ollut vähintäkään halua jälleen herättää henkiin
tätä huhua, niin hän rutisti lakkinsa kokoon ja kulki hitaasti ovea
kohti.
— Ette siis halua antaa häntä minulle? kysyi Gamfield jääden seisomaan
ovelle.
— Emme, vastasi Limbkins; — joka tapauksessa tulisi teidän
mielestämme, kun on kyseessä siivoton työ, tyytyä pienempään
hyvitykseen kuin se, mitä olemme tarjonneet.
Gamfieldin kasvot kirkastuivat yht'äkkiä ja hän palasi reippain askelin
pöydän luo sanoen:
— Paljonko sitten annatte, hyvät herrat? Älkää olko liian kovia
köyhälle miehelle. Mitä sitten tahdotte antaa?
— Minun mielestäni kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä olisi kylliksi,
sanoi Limbkins.
— Ei, sanoi Gamfield, sanokaamme neljä puntaa, hyvät herrat, niin
pääsette hänestä hetipaikalla.
— Kolme puntaa ja kymmenen shillingiä, toisti Limbkins varmasti.
— Pankaamme riita puoliksi, ehdotti Gamfield. — Kolme puntaa ja
viisitoista shillinkiä.
— Ei ropoakaan enempää, kuului herra Limbkinsin luja vastaus.
— Te olette sangen kovia minua kohtaan, sanoi Gamfield neuvottomana.
— Oh, pötyä! sanoi Limbkins. — Hän olisi halpa, vaikka ette saisi
yhtään mitään. Ottakaa hänet, mies! Se poika sopii juuri teille. Hän
tarvitsee joskus keppiä; siitä on hänelle vain hyötyä, eikä hänen
ruokansakaan tule teille kalliiksi; hän ei ole tottunut mihinkään
ylellisyyteen sen päivän jälkeen, jolloin syntyi, ha, ha, ha!
Gamfield tarkasteli tutkivasta pöydän ympärillä olevia kasvoja
ja huomattuaan hymyn niillä kaikilla alkoi lopulta itsekin;
hymyillä. Sopimus tehtiin ja Bumblelle ilmoitettiin, että Oliver
Twist ja hänen sopimuksensa piti vielä saman päivän iltapuolella
vietämään rauhantuomarin luo, jälkimmäinen allekirjoitettavaksi ja
vahvistettavaksi.
Pikku Oliver pääsi suureksi hämmästyksekseen vapaaksi ja sai käskyn
muuttaa puhtaan paidan ylleen. Hän oli tuskin saanut tämän harvinaisen
voimisteluliikkeen suoritetuksi, kun Bumble toi hänelle omakätisesti
kulhollisen kaurakeittoa ja sunnuntaiannoksen viisi luotia leipää,
minkä nähdessään Oliver alkoi surkeasti itkeä ollen siinä tuskin aivan
aiheettomassa luulossa, että johtokunta oli päättänyt teurastaa hänet
jotain hyödyllistä tarkoitusta silmälläpitäen, sillä minkä muun vuoksi
se olisi alkanut lihottaa häntä tällä tavalla.
— Älä itke silmiäsi punaisiksi, Oliver, vaan syö ruokasi ja ole
kiitollinen, sanoi Bumble mielistelevällä äänellä. — Sinut pannaan
oppiin, Oliver.
— Oppiin, herra, sanoi poika vavisten.
— Tietysti. Hyvät, siunatut herrat, jotka ovat kuin isiä sinulle,
Oliver, jolla ei itselläsi ole vanhempia, panevat sinut oppiin,
jotta sinusta tulisi jotakin tässä maailmassa, vaikka siitä aiheutuu
kunnalle menoja kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä! — Kolme puntaa
ja kymmenen shillinkiä, Oliver! — Seitsemänkymmentä shillinkiä!
— Sataneljäkymmentä sixpenciä. — Ja kaikki tämä pahantapaisen
lastenkodinlapsen hyväksi, lapsen, josta ei kukaan voi pitää.
Kun Bumble pysähtyi henkeä vetämään pidettyään jymisevällä äänellä
tämän esitelmän, virtasivat kyyneleet poika raukan poskia pitkin, ja
hän nyyhkytti katkerasti.
— No, sanoi Bumble vähemmän tärkeänä, koska hänen mieltään hiveli
nähdessään, miten hänen kaunopuheisuutensa oli vaikuttanut, no, kuivaa
nyt silmäsi hihallasi, Oliver, äläkä itke kaurakeittosi sekaan, sillä
se on kovin tuhmaa, Oliver. — Ja niinhän se olikin, sillä siinähän oli
jo ennestään vettä enemmän kuin tarpeeksi.
Matkalla rauhantuomarin luo Bumble selitti Oliverille kaikki, mitä
hänen tuli tehdä, ja että hänen piti näyttää oikein iloiselta ja
vastata, kun herrat kysyivät häneltä, oliko hänellä halu päästä oppiin,
että hän tahtoi sitä kauhean mielellään. Nämä asiat Oliver lupasi
muistaa, varsinkin kun Bumble vihjasi, että ellei hän käyttäytynyt
aivan oikein, niin oli mahdotonta arvata, mitä hänelle keksittäisiin
tehdä. Kun he olivat tulleet perille, jätettiin Oliver yksikseen
erääseen pieneen huoneeseen, ja Bumble kehoitti häntä pysymään siellä
siksi, kunnes hän tulisi hakemaan häntä.
Sykkivin sydämin poika odotti puolisen tuntia. Sitten pisti Bumble,
jolla ei nyt ollut kolmikolkkaista hattuaan, päänsä ovesta sisään
sanoen äänekkäästi:
— Kas niin, Oliver, tule nyt herrojen luo. Mutta kun hän oli sanonut
nämä sanat, saivat hänen kasvonsa karskin ja uhkaavan ilmeen ja hän
lisäsi matalalla äänellä: — Muista mitä sanoin sinulle, lurjus!
Oliver katseli Bumblea hämmästyneenä tämän lievimmin sanoen
ristiriitaisesta menettelystä, mutta vahtimestari esti hänen
huomautuksensa viemällä hänet heti läheiseen huoneeseen. Tämä
oli suuri ja tilava, ja erään pulpetin takana istui kaksi
puuteritukkaista herraa, joista toinen luki sanomalehteä, toisen
tutkiessa kilpikonnanluusankaisten silmälasiensa avulla vähäistä
pergamenttipalasta. Pulpetin edessä seisoivat toisella puolella
Limbkins ja toisella Gamfield, jonka kasvot olivat osittain pestyt.
Silmälaseilla varustettu vanhus nukahti sitten hiljalleen pergamentin
ääreen, ja syntyi hiljaisuus. Vietyään Oliverin pulpetin luo Bumble
sanoi: — Tässä on poika, teidän ylhäisyytenne.
Sanomalehteä lukeva vanha herra nosti hetkeksi päätään ja nykäisi
toista takinhihasta, jolloin tämä heräsi.
— Vai niin, siinäkö poika on? kysyi hän.
— Niin, hän se on, herra, vastasi Bumble. — Kumarra tuomarille, pikku
ystäväni.
Oliver kokosi rohkeutensa ja suoritti parhaimman kumarruksensa.
Katsellessaan rauhantuomaria hän oli itsekseen tuuminut, että
mahtoikohan kaikilla ylhäisillä herroilla olla syntyessään tämä valkea
aine tukassaan ja tulikohan heistä juuri siitä syystä mahtihenkilöltä.
— No, sanoi vanha herra, hän haluaa siis päästä oppiin?
— Kyllä, mielellään, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble nipistäen
Oliveria, jotta tämä huomaisi, että oli viisainta olla vastustamatta
häntä.
— Ja hän haluaa ruveta nuohoojaksi, vai kuinka? kysyi vanhus.
— Jos panisimme hänet johonkin muuhun oppiin huomenna, niin hän
karkaisi hetipaikalla, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble.
— Ja se, joka häntä opettaa — te, herra, te kohtelette häntä
hyvin, annatte hänelle kunnollista ruokaa j.n.e., vai miten? kysyi
rauhantuomari.
— Kun sanon niin tekeväni, tarkoitan myöskin sitä, vastasi Gamfield
lyhyesti.
— Lausutte ajatuksenne hiukan röyhkeästi, ystäväni, mutta näytätte
muuten rehellisenä, avosydämiseltä mieheltä, sanoi vanha herra kääntäen
silmälasinsa Oliverin oppirahojen tavoittelijaan, jonka kasvoille
julmuus ja lurjusmaisuus oli painanut leimansa, mutta tuomari oli
puolisokea ja miltei tullut uudelleen lapseksi, eikä senvuoksi voi
vaatia, että hän olisi nähnyt, mitä muut näkivät.
— Toivonpa olevani sellainen, sanoi Gamfield ilkeän näköisenä.
— En epäilekään sitä, sanoi vanhus oikaisten silmälasinsa paremmin
nenälleen ja etsien katseillaan mustepulloa.
Tämä oli käännekohta Oliverin elämässä. Jos mustepullo olisi ollut
siinä, missä vanha herra luuli sen olevan, niin hän olisi kastanut
kynänsä siihen ja allekirjoittanut oppisopimuksen, ja Oliver olisi
hetipaikalla viety pois. Mutta koska se sattumalta oli aivan hänen
nenänsä edessä, haki hän tarkkaan koko pulpetin voimatta löytää sitä,
ja kun hän etsiskellessään tuli katsoneeksi suoraan eteenpäin, kohtasi
hän Oliver Twistin kalpeat ja kauhistuneet kasvot, jotka Bumblen
varoittavista viittauksista ja nipistyksistä huolimatta katselivat
tulevan mestarin vastenmielistä naamaa inhon ja pelon sekaisin ilmein,
mikä oli niin silmiinpistävää, ettei edes puolisokea tuomari voinut
siitä erehtyä.
Vanha herra lakkasi etsimästä, pani kynän pöydälle ja siirsi
katseensa Oliverista Limbkinsiin, joka yritti nuuskata huvitetun ja
välinpitämättömän näköisenä.
— No, poikaseni, sanoi vanhus kumartuen pulpetin yli. Oliver
hätkähti kuullessaan nämä sanat, mikä olosuhteisiin katsoen oli aivan
anteeksiannettavaa; sillä sanat lausuttiin hyvin ystävällisesti, ja
odottamaton ääni pelästyttää helposti ihmisen. Hän vapisi kovasti
puhjeten itkuun.
— No, poikaseni, näytät niin kalpealta ja levottomalta. Kuinka on
laitasi?
— Astukaahan pois hänen vierestään, Bumble, sanoi toinen tuomari
laskien sanomalehden kädestään ja kumartuen osanottavan näköisenä pojan
puoleen. — Kerrohan nyt meille, mikä sinua vaivaa, poikaseni; älä ole
peloissasi.
Oliver lankesi polvilleen ja rukoili kädet ristissä, että hänet
ennemmin taas suljettaisiin pimeään huoneeseen, annettaisiin nähdä
nälkää, lyötäisiin — vaikkapa kuoliaaksi, jos niin haluttiin, kuin
jätettäisiin tuon hirveän miehen käsiin.
— Ei mutta, sanoi Bumble suunnaten juhlallisin ilmein katseensa
kattoon, ei mutta, kaikista röyhkeistä ja vintiömäisistä
lastenkodinlapsista, jotka eläissäni olen nähnyt, olet sinä, Oliver,
kaikkein häpeämättömin.
— Pitäkää suunne kiinni, sanoi toinen herra, kun Bumble oli tällä
tavoin päästänyt suuttumuksensa valloille.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bumble, joka ei voinut uskoa
korviaan, minulleko teidän ylhäisyytenne puhui?
— Niin; pitäkää suunne kiinni!
Bumble mykistyi hämmästyksestä. Vahtimestari sai käskyn pitää suunsa
kiinni! Moraalinen vallankumous!
Kilpikonnanluusankaisilla silmälaseilla varustettu vanha herra katsahti
virkaveljeensä, joka vastasi merkitsevästi nyökäten.
— Me kieltäydymme vahvistamasta tätä sopimusta, sanoi vanhus sysäten
puhuessaan pergamentin syrjään.
— Minä toivon, änkytti Limbkins, ettei tuomari saa lapsen sekavan
puheen johdosta sitä käsitystä, että köyhäinhoitoviranomaiset olisivat
menetelleet sopimattomasti.
— Tuomari ei ole velvollinen tekemään teille selkoa käsityksistään,
sanoi vanha herra terävästi. Viekää poika takaisin köyhäintaloon ja
kohdelkaa häntä hyvin. Sitä hän näkyy tarvitsevan.
Samana iltana väitti valkoliivinen herra, ettei Oliveria ainoastaan
hirtettäisi, vaan että hän myös päälle päätteeksi teilattaisiin. Bumble
pudisteli päätään synkän salaperäisesti sanoen toivottavansa hänelle
onnea, mihin Gamfield lisäsi, että Oliverin olisi pitänyt joutua hänen
käsiinsä, mikä toivomus näytti olevan aivan päinvastaista laatua,
vaikka mestari muuten olikin niin yhtä mieltä Bumblen kanssa.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin yleisölle jälleen, että Oliver Twist oli
"vuokrattavana" ja että viisi puntaa maksettaisiin sille, joka ottaisi
hänet.