Oliver Twistin kasvusta, kasvatuksesta ja ruuasta.
Lähinnä seuraavien kahdeksan, kymmenen kuukauden aikana Oliver
joutui järjestelmällisesti harjoitetun petoksen uhriksi — häntä
ruokittiin pullon avulla. Köyhäintalon viranomaiset tekivät orvon
pienokaisen puutteenalaisesta ja hyljätystä asemasta asianmukaisen
ilmoituksen seurakunnan viranomaisille. Seurakunnan viranomaiset
kyselivät arvokkaasti köyhäintalon viranomaisilta, eikö "talossa" ollut
sattumalta ketään naista, joka kykenisi antamaan Oliver Twistille sitä
hoitoa ja ravintoa, jonka tarpeessa hän oli. Köyhäintalon viranomaiset
vastasivat hyvin sävyisästi ei, jolloin seurakuntaviranomaiset
selittivät jalomielisesti ja ihmisrakkauden valtaamina, että hänestä
pidettäisiin huolta tai toisin sanoen hänet lähetettäisiin erääseen
mailin päässä kaupungista sijaitsevaan köyhäintalon haaraosastoon,
jossa kaksi- tai kolmekymmentä muuta nuorta köyhäinlain rikkojaa
temmelsi päivät pitkät lattialla vailla liikojen vaatteitten ja ylen
runsaan aterian aiheuttamaa kiusaa, jolloin heitä piti äidillisesti
silmällä eräs vanhanpuoleinen rouvashenkilö, jolle maksettiin
rangaistavien puolesta seitsemän ja puoli pennyä viikossa kutakin
pientä päätä kohti. Seitsemän ja puolen pennyn viikkomaksulla voi
hankkia yllin kyllin hyvää ravintoa lapselle; sillä saa koko joukon
enemmänkin kuin tarvitaan kuormittamaan sen vatsa liiaksi ja saattamaan
se levottomaksi. Vanhahko rouvashenkilö oli viisas ja kokenut nainen;
hän tiesi, mikä oli lapselle hyödyksi, ja koska hänellä samalla kertaa
oli erittäin selvä käsitys siitä, mikä oli hyödyksi hänelle itselleen,
käytti hän suurimman osan viikkomaksusta omaan laskuunsa ja pani hänen
huostaansa uskotun kasvavan suvun vielä niukemmille muona-annoksille
kuin alkuaan oli määrätty. Hän keksi siten mahdollisuuden mahdottomaksi
havaitussa ja osoitti siis olevansa suuri kokeilijafyysikko.
Jokainen tuntee kertomuksen eräästä toisesta kokeilijafyysikosta, joka
puolusteli sitä mielenkiintoista teoriaa, että hevonen voi aivan hyvin
elää syömättä ja joka todistikin tämän niin erinomaisesti, että opetti
oman hevosensa syömään ainoastaan pari oljenkortta päivässä ja olisi
epäilemättä myös tehnyt ainoalaatuisen tulisen ja komean eläimen,
joka ei olisi syönyt ollenkaan, ellei se olisi kuollut täsmälleen
kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuin olisi saanut ensimmäisen hyvälle
maistuvan ilma-annoksensa. Suureksi haitaksi sille kokeilulle, mitä
tämä nainen, jonka huolehdittavaksi Oliver oli jätetty, harjoitti,
johti hänen järjestelmänsä useimmissa tapauksissa aivan samaan
tulokseen. Sillä samalla hetkellä kuin lapsen onnistui elää pienimmällä
mahdollisella määrällä huonointa ajateltavissa olevaa ravintoa,
tapahtui harmillista kyllä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, että se
tuli sairaaksi puutteesta ja kylmästä tai pääsi huomaamatta pahoin
polttamaan itsensä tai tukehtui tapaturmaisesti, ja jok'ainoassa
tällaisessa tapauksessa sai onneton pieni olento kutsun toiseen
maailmaan yhtyäkseen siellä niihin isiin, joista se ei ollut täällä
mitään tiennyt.
Kun joskus pidettiin tavallista tarkempi tutkimus, mikä tapahtui,
kun jotakin lasta ei oltu huomattu vuodetta kokoon paiskattaessa
tai oli vahingossa kaltattu kuoliaaksi kylvetettäessä — vaikkakin
viimemainitun kaltaiset tapaturmat olivat sangen harvinaisia, koska
kasvatuslaitoksessa oli ainoastaan poikkeustapauksissa jotain
kylpyä muistuttavia toimituksia — saattoivat valamiehet päättää
tehdä tunkeilevia kysymyksiä, tai seurakuntalaiset ruveta niin
kapinallisiksi, että allekirjoittivat vastalausekirjelmän; mutta
lääkärin ja vahtimestarin todistukset tukahduttivat kyllä nopeasti
nämä hävyttömyydet. Ensinmainittu oli aina avannut ruumiin eikä
ollut huomannut siinä mitään — mikä muuten olikin hyvin uskottavaa
— ja jälkimmäinen vannoi silmää räpäyttämättä kaikki, mitä
köyhäinhoitolautakunta toivoi hänen vannovan, ja se oli kieltämättä
sangen uhrautuvaa. Sitäpaitsi teki köyhäinhoitolautakunta silloin
tällöin tarkastusmatkoja sinne ja lähetti silloin aina tarkastajan
päivää ennen ilmoittamaan, että tarkastus pidettäisiin. Ja kun
lautakunta tuli, olivat lapset siistejä ja eheissä vaatteissa, ja mitä
muuta sitten saattoivat ihmiset vaatia?
Ei voi odottaa, että tämä kasvatusjärjestelmä antaisi mitään loistavia
tuloksia, ja Oliver Twistin yhdeksäs syntymäpäivä huomasi hänet
kalpeaksi, laihaksi ja pienikasvuiseksi lapseksi. Mutta luonto tai
tuntematon suku oli kylvänyt Oliverin rintaan rohkeuden ja uhman
hengen, jolla oli ollut, kiitos niukan ravinnon, mainio tilaisuus
kehittyä, ja tämä ominaisuus oli ehkä syynä siihen, että hän ylipäänsä
näki yhdeksännen syntymäpäivänsä. Oli sen asian laita nyt kuinka
tahansa, niin se oli hänen yhdeksäs syntymäpäivänsä ja hän juhli
sitä hiilikellarissa kahden muun nuoren ihmisen valitussa seurassa.
He olivat kaikki kolme suljetut sinne saatuaan ensin perinpohjaisen
selkäsaunan, koska ovat, häpeä kyllä, väittäneet olevansa nälkäisiä,
kunnes rouva Mann, talon hyvä johtajatar, äkkiä hätkähti nähdessään
vahtimestari Bumblen, joka kaikin voimin koetti avata puutarhaveräjää.
— Voi varjelkoon, tekö se olette, herra Bumble? kysyi hän samalla kun
hyvin näytellen ihastusta pisti päänsä ulos ikkunasta. — Susan, nouda
Oliver ja ne kaksi muuta vintiötä kellarista ja pese ne heti. — Voi
varjelkoon, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, herra Bumble!
Herra Bumble oli kuitenkin lihava ja samalla sangen kuumaverinen mies,
ja sen sijaan että olisi vastannut tähän sydämelliseen tervehdykseen
samassa äänilajissa hän ravisti suuttuneena pientä veräjää ja potkaisi
sitä viimein.
— Ei, mutta siunatkoon, onko se mahdollista, sanoi rouva Mann
kiiruhtaessaan ulos — nuo kolme poikaa oli nimittäin noudettu — onko
se mahdollista! Että minä saatoinkin unohtaa, että veräjä oli lukossa
noiden lapsi kultien vuoksi! Tulkaa sisään, tulkaa kaikin mokomin
sisään, herra Bumble!
Vaikka tätä kutsua seurasi niiaus, mikä olisi voinut pehmittää
kirkonisännän sydämen, ei se hellyttänyt kuitenkaan herra Bumblea.
— Arveletteko että on kaunista ja sopivaa käyttäytymistä, rouva Mann,
kysyi herra Bumble puristellen espanjanruokokeppiään, — antaa kunnan
virkamiesten odottaa teidän puutarhaveräjänne vieressä, kun he tulevat
kunnan asioissa, mitkä koskevat kunnan lastenkotilapsia? Tiedättekö,
rouva Mann, että olette itse niin sanoakseni kunnan palveluksessa ja
palkkaama?
— Vakuutan teille, herra Bumble, että minä vain kerroin parille
lapsikullalle, jotka niin kovin pitävät teistä, että te tulitte,
vastasi hän hyvin nöyrästi.
Bumblella oli sangen suuret ajatukset omista puhujalahjoistaan ja
omasta henkilökohtaisesta arvostaan. Hän oli nyt antanut näytteen
edellisestä ja ylläpitänyt jälkimmäistä ja tuli heti lempeämmälle
tuulelle.
— Hyvä, hyvä, asia on ehkä kuten sanotte; ehkä se on niin. Menkäämme
sisään; sillä tulen viran puolesta ja tärkeissä asioissa.
Rouva Mann meni hänen edellään pieneen vierashuoneeseen, jossa oli
tiilinen permanto, työnsi hänelle tuolin ja pani samalla hänen keppinsä
ja kolmikolkkaisen hattunsa pöydälle hänen eteensä. Herra Bumble
kuivaili kävelyn aikaansaamaa hikeä otsaltaan, katseli hyvillä mielin
kolmikolkkahattua ja hymyili. Niin, hän hymyili, vahtimestaritkin ovat
ihmisiä ja Bumble hymyili.
— Älkää nyt panko pahaksenne, sanoi rouva Mann hurmaavan lempeästi,
olette nähkääs kulkenut aika matkan, muuten en puhuisi siitä. Ettekö
halua hiukan juoda jotakin, herra Bumble?
— Ei tippaakaan — ei tippaakaan, vastasi hän tehden oikealla
kädellään torjuvan, mutta kuitenkin samalla ystävällisen liikkeen.
— Niin mutta, otattehan sentään, intti rouva Mann, joka kädenliikkeen
johdosta oli pannut merkille kiellon sävyn. — Vain yksi tippa kylmään
vesitilkkaseen ja pala sokeria. Bumble yski.
— Vain yksi tippa, sanoi rouva Mann suostutellen.
— Mitä se on?
— Oh, se on ainetta, jota minun täytyy pitää hiukan kotona voidakseni
antaa noille siunatuille lapsille, kun ne eivät ole oikein pirteitä,
herra Bumble, vastasi rouva Mann avaten nurkkakaapin, josta hän otti
esiin pullon ja lasin. — Tämä on katajanmarjaviinaa.
— Annatteko te lapsille katajanmarjaviinaa, rouva Mann? kysyi Bumble
seuraten katseellaan miellyttävää sekoitusmenettelyä.
— Oh, Jumala heitä siunatkoon, annanpa niinkin, vaikka se onkin
kallista, vastasi hän. — En saattaisi nähdä niiden kärsivän, senhän
ymmärrätte, herra.
— Ei, sanoi Bumble, ei, sitä te ette kestäisi. Te olette ihmisystävä,
rouva Mann, — tämä asetti nyt lasin pöydälle. — Sopivassa
tilaisuudessa kerron siitä johtokunnalle. — Hän veti lasin eteensä. —
Teillä on äidin tunteet. — Hän hämmenteli katajanmarjaviinaa. — Juon
kernaasti maljanne, rouva Mann, — ja hän tyhjensi lasin puoliksi.
— Ja nyt asiaan, sanoi vahtimestari vetäen esiin nahkalompakkonsa. —
Lapsi, joka kastettiin Oliver Twistiksi, täyttää tänään yhdeksän vuotta.
— Jumala siunatkoon häntä! huudahti rouva Mann hieroen vasemman
silmänsä punaiseksi esiliinan kulmalla.
— Ja huolimatta luvatusta kymmenen punnan palkkiosta, joka myöhemmin
korotettiin kahdeksikymmeneksi — huolimatta seurakunnan erikoisista,
niin, voinpa sanoa suorastaan yliluonnollisista ponnistuksista emme ole
kumminkaan kyenneet saamaan selville hänen isänsä tai hänen äitinsä
kotipaikkaa, nimeä tai ammattia.
Rouva Mann nosti hämmästyneenä kätensä ilmaan, mutta sanoi hetkisen
mietittyään: — Mutta kuinka hän on sitten voinut saada nimen?
Bumble ojentautui silminnähtävän ylpeänä ja vastasi: — Minä sen
keksin. Me annamme löytölapsillemme nimet aakkosjärjestyksessä.
Edellinen oli S.; hänet nimitin Swubbleksi. Tämä oli T.; hänelle annoin
nimen Twist. Se joka tulee hänen jälkeensä, on oleva Unwin ja seuraava
Wilkins. Minulla on nimet valmiina kirjaimiston loppuun saakka ja taas
alusta alkaen, kunnes tulemme Z:iin.
— Mutta tehän olette oikea kirjanoppinut, herra!
— Niin, niin, sanoi Bumble ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta. —
Ehkäpä olen, ehkäpä olen, rouva Mann. — Hän joi katajaviinatotinsa
pohjaan saakka ja lisäsi:
— Kun Oliver nyt on liian vanha jäädäkseen tänne, on johtokunta
päättänyt, että hänen on mentävä takaisin köyhäintaloon, ja minä olen
itse tullut noutamaan häntä; sallikaa minun siis nyt puhutella häntä.
— Haen hänet heti, sanoi rouva Mann kiiruhtaen ulos huoneesta. Ja
Oliver, joka sillä välin oli saanut hangatuksi kasvojaan ja käsiään
kuoren tavoin peittävästä likakerroksesta niin paljon, kuin yhden
pesun avulla saattoi poistaa, astui hyväntahtoisen suojelijattarensa
saattamana vierashuoneeseen.
— Kumarra tuolle herralle, Oliver, sanoi rouva Mann. Oliver teki
kumarruksen, joka kohdistui osaksi Bumbleen, osaksi pöydälle olevaan
kolmikolkkahattuun.
— Tahdotko seurata minua, Oliver? kysyi Bumble majesteettisen tyynesti.
Oliver oli juuri sanomaisillaan, että hän seuraisi äärettömän
mielellään ketä tahansa, kun hän sattui katsahtamaan rouva Manniin,
joka oli asettunut vahtimestarin tuolin taakse ja suuttuneen näköisenä
pui hänelle nyrkkiään. Hän ymmärsi heti tämän viittauksen, sillä se
nyrkki oli tullut läheiseen kosketukseen hänen ruumiinsa kanssa liian
usein voidakseen olla tekemättä määrättyä vaikutusta hänen mieleensä.
— Tuleeko hän mukaan? kysyi Oliver raukka.
— Ei, vastasi Bumble, — mutta hän voi tulla joskus tervehtimään sinua.
Tämä ei tosin suuresti lohduttanut poikaa; mutta vaikka hän olikin niin
nuori, oli hänellä kuitenkin kylliksi ymmärrystä teeskennelläkseen
olevansa kovin onneton, kun hänen oli jätettävä tähänastinen kotinsa.
Pojan ei ollut vaikeata saada silmiään kostumaan; nälkä ja juuri koetut
kärsimykset ovat hyviä auttajia, kun tahtoo itkeä, ja Oliver itki
hyvin luonnollisesti. Rouva Mann antoi Oliverille monta suudelmaa ja
— mitä hän paljon paremmin tarvitsi — voileivän, ettei hän näyttäisi
kovin nälkiintyneeltä köyhäintaloon tullessaan. Voileipä kädessään ja
köyhäintalon pieni, ruskea kangaslakki päässään Oliver lähti, sitten
herra Bumblen seurassa siitä kodista, jossa ystävällinen sana tai
hymyily ei ollut milloinkaan valaissut hänen lapsuutensa pimeyttä. Ja
siitä huolimatta hänet valtasi lapsellinen tuska, kun puutarhaveräjä
sulkeutui hänen takanaan. Miten kurjia ne pienet onnettomuustoverit
olivatkin, jotka jäivät sinne hänen jälkeensä, niin olivat ne kumminkin
ainoat ystävät, mitkä hänellä milloinkaan oli ollut, ja tunne, että oli
yksin suuressa, avarassa maailmassa, tunki ensi kerran pojan sydämeen.
Bumble käveli pitkin askelin, ja Oliver, joka piteli kiinni hänen
kullalla reunustetun takkinsa liepeestä, juoksi hänen vierellään
kysellen joka virstan päässä, olivatko he pian perillä, mihin
kysymykseen Bumble vastasi lyhyesti ja tylysti, sillä se tilapäinen
ystävällisyys, jonka katajanmarjaviina ja vesi aikaansaavat muutamiin
sydämiin, oli nyt haihtunut, ja hän oli jälleen vahtimestari.
Oliver oli ollut tuskin neljännestunnin köyhäintalon seinien
sisäpuolella ja ehtinyt nipin napin syödä leipäpalasen, kun herra
Bumble, joka oli jättänyt hänet erään vanhan eukon hoiviin, palasi
takaisin ja sanoi, että oli johtokunnan kokous ja että johtokunta oli
käskenyt hänet heti saapua sen eteen.
Koska Oliver ei ollut oikein selvillä siitä, mitä johtokunta merkitsi,
hämmästyi hän kovin tiedosta eikä tiennyt, pitikö hänen nauraa vai
itkeä. Mutta eipä hän saanut aikaakaan miettiäkseen asiaa, sillä Bumble
naputti häntä päähän espanjanruokokepillään herättääkseen hänet ja
käski häntä mukaansa vieden hänet senjälkeen suureen, valkeaseinäiseen
huoneeseen, jossa oli parisen kymmentä paksua herraa istumassa pöydän
ympärillä, jonka ylimmässä päässä olevaan nojatuoliin, mikä oli muita
hiukan korkeampi, oli sijoittunut eräs erittäin paksu herra, jolla oli
hyvin pyöreät ja punakat kasvot.
— Kumarra pöydälle [Englanninkielinen sana Board merkitsee sekä pöytää
että johtokuntaa.], sanoi Bumble. Oliver kuivasi kyyneleet, joita vielä
kimmelsi hänen silmäripsissään, ja kumarsi.
— Mikä on nimesi, poika? kysyi korkeassa nojatuolissa istuva herra.
Nähdessään noin monta herraa Oliver säikähti niin kovin, että alkoi
vavista, ja Bumble sivalsi häntä taas, mikä sai hänet itkemään.
Hän vastasi senvuoksi hiljaisella ja ujolla äänellä, jolloin eräs
valkoliivinen herra sanoi, että hän oli nauta, mikä oli erinomainen
rohkaisukeino ja siksi heti palauttikin hänen tyyneyttään.
— Kuulehan nyt, poika, sanoi nojatuolissa istuva mies. — Tiedät
varmaankin olevasi lastenkodinlapsi?
— Mikä se on, herra? kysyi Oliver poloinen.
— Se poika on nauta, kuten arvelinkin, sanoi valkoliiviherra hyvin
varmasti.
— Hiljaa! sanoi se herra, joka oli puhunut ensiksi. — Tiedät kai,
ettei sinulla ole isää eikä äitiä, vaan pitäjä huolehtii sinusta, eikö
niin?
— Kyllä, herra, vastasi Oliver itkien katkerasti.
— Miksi sinä jollotat? kysyi valkoliiviherra. Ja se olikin todella
sangen kummallista. Mitä itkemistä pojalla oli?
— Toivon että joka ilta luet iltarukouksesi, sanoi eräs toinen herra
karkealla äänellä, — ja kristityn tavalla rukoilet niiden ihmisten
puolesta, jotka elättävät sinua ja huolehtivat sinusta?
— Kyllä, herra, änkytti poika. Viimeksi puhunut mies oli tietämättään
oikeassa. Olisi ollut hyvin kristillistä, ihmeellisen kristillistä, jos
Oliver olisi rukoillut niiden ihmisten puolesta, jotka elättivät häntä
ja huolehtivat hänestä. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt, sillä kukaan ei
ollut milloinkaan opettanut hänelle sellaista.
— No niin, sinä olet tullut tänne kasvatettavaksi ja oppiaksesi jonkun
hyödyllisen ammatin, sanoi nojatuolissa istuva punaposkinen herra.
— Ja siksi pitää sinun huomenaamulla kello kuusi alkaa riipiä
tilkkeitä, lisäsi äreä, valkoliivinen herra.
Bumblen kehoituksesta Oliver kumarsi näiden molempien
sanojen yhdistymiselle yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi
tilkkeittenriipimispuuhaksi, ja sitten hänet työnnettiin suureen
saliin, jossa hän itki itsensä nukuksiin eräällä kovalla ja kuhmuisella
vuoteella. Miten kuvaava esimerkki tämän siunatun maan lempeistä
laeista! Ne sallivat köyhän paran nukkua!
Oliver raukka! Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sill'aikaa kun
hän uinui onnellisessa tietämättömyydessään, teki johtokunta päätöksen,
joka vaikuttaisi perinpohjaisesti koko hänen tulevaan kohtaloonsa.
Mutta sen se teki. Ja päätöksen sisältö oli seuraava:
Tämän johtokunnan jäsenet olivat sangen järkeviä, syvämietteisiä,
tietoviisaita miehiä, ja kun he kiinnittivät huomionsa köyhäintaloon,
keksivät he heti, mitä tavalliset ihmiset eivät olisi koskaan kyenneet
keksimään — että köyhät pitivät siitä! Se oli aivan yksinkertaisesti
köyhien luokkien huvittelupaikka, majatalo, jossa ei tarvinnut maksaa
— julkisia aamiaisia, päivällisiä ja illallisia koko vuoden umpeensa
— tiilikivinen paratiisi, jossa vain leikittiin tietämättä mitään
työnteosta. "Ahaa!" sanoi johtokunta hyvin ovelan näköisenä. "Mepäs
järjestämme sen asian; siitä on pian tehtävä loppu!" Johtokunta
sääsi senvuoksi, että kaikki köyhät saisivat valita (sillä he eivät
halunneet pakottaa ketään, ei millään muotoa) joko hitaan nälkäkuoleman
köyhäintalossa tai sitten hiukan nopeamman nälkäkuoleman sen
ulkopuolella. Senjälkeen he tekivät vesilaitoksen kanssa sopimuksen
rajattoman vesimäärän hankinnasta ja erään jauhokauppiaan kanssa
vähäisen kaurajauhomäärän hankinnasta, sekä jakoivat kolme kertaa
päivässä vetelää vesivelliä, sitäpaitsi sipulia kaksi kertaa viikossa,
ja lisäksi puoli ranskanleipää joka sunnuntai. Myöskin naisten
suhteen he ryhtyivät samantapaisiin viisaihin ja ihmisystävällisiin
toimenpiteisiin, joita ei kuitenkaan ole tarpeen tässä luetella. He
erottivat hyväntahtoisesti köyhät aviopuolisot toisistaan säästääkseen
näiltä Doctors' Commonsiin [Lontoolainen tuomioistuin, joka ratkaisee
avioerojutut.] maksettavat suuret kulungit, ja sen sijaan että
olisivat, kuten tähänkin asti, pakottaneet miehen elättämään perheensä,
he ottivat perheen häneltä ja tekivät hänestä jälleen poikamiehen!
On mahdotonta ratkaista, kuinka paljon avunhakemuksia sen johdosta
olisi tulvinut kaikista yhteiskuntaluokista, ellei apu olisi lujasti
liittynyt köyhäintaloon; mutta he olivat kaukonäköisiä miehiä ja olivat
sentähden edeltäpäin arvanneet tämän vaikeuden. Apu oli kerta kaikkiaan
sidottu köyhäintaloon ja kaurakeittoon ja se peloitti ihmisiä.
Oliverin muuton jälkeisinä kuutena kuukautena oli järjestelmä täydessä
toiminnassa. Aluksi siitä koitui melkoisia kustannuksia, kun oli
maksettava urakoitsijoiden laskuja ja välttämättä pienennettävä
köyhien vaatteita, koska ne parin viikon kauravellinkäytön jälkeen
lepattivat väljinä laihojen, lopen kuihtuneitten vartaloiden ympärillä.
Köyhäintalon asukasluku pieneni kumminkin kuten köyhät itsekin, ja
johtokunta oli tyytyväinen.
Huone, jossa pojat nauttivat ateriansa, oli avara sali, jonka lattia
oli tehty isoista kivilaatoista. Huoneen toisessa päässä sijaitsi
suuri, seinäänmuurattu pata, mistä johtaja, jolla oli esiliina edessään
ja apunaan kaksi naista, kauhalla ammensi kauravelliä ateria-aikoina.
Tätä erinomaista seosta sai kukin poika kulhollisen, mutta ei enempää,
paitsi juhlatilaisuuksissa, jolloin he sitäpaitsi saivat viisi luotia
[Viisi luotia = 30 grammaa.] leipää. Kulhoja ei tarvinnut koskaan
pestä, sillä pojat kaapivat ne lusikoillaan hohtavan puhtaiksi, ja
lopetettuaan tämän puuhan, mikä ei koskaan vaatinut kovin pitkää
aikaa, varsinkin kun lusikat olivat miltei yhtä suuria kuin kulhot,
he istuivat ja tuijottivat pataa niin himokkain silmäyksin, että
olisi suorastaan saattanut luulla heidän syövän ne tiilikivet, joilla
se oli muurattu, nuoleskellen samalla sormiaan korjatakseen talteen
niihin mahdollisesti joutuneen vellinpisaran. Pojilla on ylipäänsä
erinomainen ruokahalu. Oliver Twist ja hänen toverinsa kärsivät kolme
kuukautta pitkällisen nälänhädän kaikkia tuskia, mutta viimein he
tulivat niin turmeltuneiksi ja nälän hurjistuttamiksi, että eräs poika,
joka oli suurikasvuinen ikäisekseen eikä ollut sitäpaitsi tottunut
sellaiseen elintapaan — hänen isällään oli ollut pieni ruokala —
ilmoitti tovereilleen, että ellei hän saanut yhtä keittokulhosta
lisää päivässä, niin hän pelkäsi jonakin kauniina yönä syövänsä
sen pojan, joka nukkui lähinnä häntä ja joka sattui olemaan heikko
ja pieni poika. Hänen katseensa oli hurjana nälästä ja he uskoivat
häntä. Asiasta keskusteltiin ja lopuksi määrättiin arvalla, kuka
illallisen jälkeen menisi johtajan luo pyytämään lisää. Arpa lankesi
Oliver Twistille. Ilta tuli, pojat sijoittuivat paikoilleen, johtaja
asettui seinäänmuuratun padan ääreen, apulaiset hänen taakseen,
kauravelli katosi, ja pojat kuiskailivat keskenään ja vilkuttivat
silmää Oliverille hänen lähimpien naapuriensa töykkiessä häntä kylkeen.
Vaikka hän olikin vielä lapsi, oli hän epätoivoinen nälästä ja puutteen
kiihdyttämä. Hän nousi pöydästä, lähestyi kulho ja lusikka kädessään
johtajaa ja sanoi puolittain kauhistuneena omasta rohkeudestaan:
— Anteeksi, herra, tahtoisin mielelläni hiukan lisää.
Johtaja oli kookas, voimakas mies, mutta hän tuli aivan kalpeaksi.
Hämmästyksestä mykkänä hän tuijotti hetkisen pientä kapinallista ja
tarttui sitten padan reunaan pysyäkseen pystyssä. Apulaiset olivat
kummastuksen ja pojat pelon lamauttamia.
— Mitä? sanoi johtaja viimein raukealla äänellä.
— Anteeksi, herra, haluaisin mielelläni lisää.
Johtaja suuntasi kauhallaan iskun Oliverin päätä kohti, tarttui häntä
niskaan ja huusi kovalla äänellä vahtimestaria. Köyhäinhoitohallitus
oli juuri syventynyt pohtimaan erästä tärkeätä kysymystä, kun Bumble
syöksyi tavattoman kiihtyneinä saliin sanoen korkeassa nojatuolissa
istuvalle punaposkiselle herralle:
— Anteeksi, herra Limbkins. Mutta Oliver Twist on pyytänyt lisää
keittoa. Kaikki kavahtivat pystyyn kauhun valtaamina.
— Pyytänyt lisää! sanoi Limbkins. — Rauhoittukaa, Bumble, ja
vastatkaa minulle selvästi. Onko tarkoituksenne sanoa, että hän on
pyytänyt lisää saatuaan ohjesäännössä säädetyn annoksensa?
— Kyllä, herra, vastasi Bumble.
— Se poika joutuu hirteen, sanoi valkoliivinen herra; — olen
vakuutettu siitä, että se poika joutuu hirteen.
Kukaan ei vastustanut tätä profeetallista herraa. Vilkas keskustelu
virisi. Oliver pantiin hetipaikalla arestiin, ja seuraavana aamuna
naulattiin portille julistus, jossa luvattiin viisi puntaa sille, joka
vapauttaisi pitäjän Oliver Twististä; toisin sanoen: viisi puntaa
ja Oliver Twist tarjottiin sille miehelle tai naiselle, joka halusi
oppipojan mihin ammattiin, toimeen tai käsityöhön tahansa.
— Koko elämässäni en ole ollut mistään asiasta niin varmasti
vakuutettu, sanoi valkoliivinen mies, kun hän seuraavana aamuna
portille koputtaessaan silmäsi julistusta, — kuin nyt olen siitä, että
tämä poika päättää päivänsä hirsipuussa.
Koska tarkoitukseni on seuraavassa osoittaa, oliko valkoliivinen herra
oikeassa vai ei, niin hävittäisin ehkä tämän kertomuksen viehätyksen,
edellyttäen että se ensinkään viehättää, jos juuri nyt vihjaisisin,
saiko Oliver Twistin elämä tämän väkivaltaisen lopun vai ei.