Kertoo paikasta, jossa Oliver Twist syntyi, sekä hänen syntymästään.
Eräässä kaupungissa, jonka nimeä useista syistä ei liene viisasta
mainita ja jolle en halua antaa mitään tekaistua nimeä, on muitten
julkisten rakennusten ohella muuan, mikä on yhteinen sekä suurille että
pienille kaupungeille, nimittäin köyhäintalo. Tässä köyhäintalossa
syntyi eräänä päivänä, jota en tahdo ilmoittaa, koska sillä seikalla
ei voi olla vähintäkään merkitystä lukijalle, ei ainakaan asian
nykyisillään ollessa, se ihmislapsi, jonka nimi tavataan tämän
luvun otsikossa. Vielä kauan senkin jälkeen kuin köyhäinlääkäri
oli opastanut hänet tähän surulliseen ja ahtaaseen maailmaan, oli
pelättävissä, ettei hän eläisi kyllin kauan ehtiäkseen yleensä
saada nimeä, missä tapauksessa on hyvin luultavaa, ettei näitä
muistiinpanoja olisi ilmestynyt ensinkään, tai jos kuitenkin niin
olisi käynyt, olisi niillä, koska ne olisivat hyvin mahtuneet parille
vaivaiselle lehdelle, ollut se verraton ansio, että niitä olisi
voitu pitää keskitetyimpänä ja totuudenmukaisimpana elämäkertana,
mikä koskaan on nähnyt päivänvalon jonkun maan kirjallisuudessa.
Vaikkakaan en tahdo väittää, että olisi onnellisinta ja kadehdittavinta
olla syntynyt köyhäintalossa, on minun kuitenkin myönnettävä, että
tässä erikoistapauksessa se oli parasta, mitä Oliver Twistille
todennäköisesti saattoi tapahtua. Tosiasia on, että oli äärettömän
vaikeata saada Oliveria hyväksymään hengittämistä — tätä arveluttavaa
urheilua, jonka tottumus kuitenkin on tehnyt siedettävän olemassaolon
ehdottomaksi edellytykseksi — ja hän makasi hetkisen henkeään haukkoen
pienellä patjallaan ja häilyi jokseenkin epävarmasti tämän ja toisen
maailman välillä, ylipainon langetessa selvästi viimemainitun eduksi.
Jos Oliverin ympärillä olisi tänä lyhyenä hetkenä ollut turhantarkkoja
isoäitejä, huolestuneita tätejä, kokeneita lapsenhoitajia ja oppineita
tohtoreita, olisi hän varmasti kuollut siihen paikkaan. Mutta
nyt, jolloin lähettyvillä ei ollut ketään muita kuin vanha, köyhä
eukko, jonka mielen tavattoman suuri kaljamäärä oli sumentanut, ja
köyhäinlääkäri, joka suoritti tämänkaltaisia tehtäviä sopimuksesta,
taistelivat Oliver ja luonto taistelun kahden kesken. Loppujen lopuksi
kävi niin, että Oliver jonkun aikaa läähätettyään hengitti, aivasti
ja ryhtyi ilmoittamaan köyhäintalon asukkaille, että kunta oli nyt
saanut uuden taakan kannettavakseen kaikkien muiden lisäksi, tehden sen
siten, että rupesi kirkumaan, niin äänekkäästi kuin saattaa odottaakin
poikalapselta, joka ei ole omannut tätä erinomaisen hyödyllistä
ominaisuutta, ääntä, paljoakaan kauemmin kuin neljänneksen yli kolme
minuuttia.
Kun Oliver antoi tämän ensimmäisen todisteen keuhkojensa vapaasta ja
oikeutetusta toiminnasta, liikahti rautasängyn yli huolimattomasti
heitetty tilkkupeite. Nuoret, kalpeat naisenkasvot kohosivat väsyneesti
pielukselta ja heikko ääni änkytti tuskin kuuluvasti: — Antakaa minun
nähdä lapsi ja sitten kuolla!
Lääkäri oli istunut kaminaan päin kääntyneenä ja vuoroin lämmittänyt
käsiään, vuoroin hieronut niitä vastakkain, mutta nuoren naisen
puhuessa hän nousi ja sanoi lähestyessään vuoteen pääpuolta
ystävällisemmin kuin häneltä olisi odottanut:
— Teidän ei pidä vielä puhua kuolemasta!
— Jumala siunatkoon sitä lapsi parkaa! huudahti hoitajatar
piilottaen nopeasti vihreän pullon, jonka sisältöä hän oli ilmeisellä
mielihyvällä maistellut eräässä nurkassa. — Kun hän on kerran elänyt
yhtä kauan kuin minä ja saanut kolmetoista lasta, jotka ovat kaikki
kuolleet lukuunottamatta niitä kahta, jotka minulla on mukanani
täällä köyhäintalossa, tulee hänellä olemaan enemmän järkeä kuin nyt
noin sanoessaan! Ajatelkaa, mitä merkitsee olla äiti, lapsi kulta,
ajatelkaapa sitä!
Tällä lohdullisella äidin toiveitten tulevaisuudenkuvalla ei nähtävästi
ollut tarkoitettua vaikutusta. Sairas pudisti päätään ja ojensi
kätensä ottaakseen lapsen. Lääkäri pani sen hänen syliinsä. Hän painoi
intohimoisesti kylmät kalpeat huulensa sen otsaan, siveli käsillään sen
kasvoja, vavahti, kaatui taaksepäin ja — kuoli. He hieroivat hänen
rintaansa, käsiään ja ohimoitaan, mutta veri oli jähmettynyt ainiaaksi.
He puhuivat toivosta ja lohdutuksesta, mutta hän oli jo aikoja sitten
unohtanut, mitä ne olivat.
— Se on nyt lopussa, rouva Thingummy, sanoi lääkäri viimein.
— Voi sitä poloista, niinpä on! sanoi sairaanhoitajatar ottaessaan
vihreän pullon korkin, mikä oli pudonnut pielukselle, kun hän kumartui
katsomaan lasta. — Se poloinen!
— Teidän ei tarvitse lähettää hakemaan minua, jos lapsi rupee
itkemään, sanoi lääkäri vetäessään miettiväisenä hansikkaita sormiinsa.
— Se tulee luultavasti olemaan levoton. Antakaa sille silloin vain
hiukan kaurakeittoa. Hän pani hatun päähänsä ja lisäsi pysähtyen ovelle
mennessään vuoteen luo:
— Hän oli hyvännäköinen. Mistä hän tuli?
— Hän tuli tänne eilen illalla toimitsijan käskystä, ja hän oli
kulkenut aika matkan, sillä hänen kenkänsä olivat hyvin pahoin
kuluneet, mutta mistä hän tuli ja mihin aikoi, sitä ei tiedä kukaan.
Lääkäri kumartui kuolleen yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä. —
Se on se vanha juttu, sanoi hän päätään pudistellen, hänellä ei ole
vihkisormusta. No, hyvää yötä!
Hän meni syömään päivällistään, ja kun hoitajatar oli vielä kerran
kääntynyt vihreän pullon puoleen, niin hän istuutui matalalle
jakkaralle kaminan eteen ja alkoi pukea lasta.
Ja minkä mainion esimerkin vaatteitten merkityksestä nuori Oliver
Twist tarjosikaan! Siinä peitteessä, mikä tähän asti oli muodostanut
hänen ainoan vaatetuksensa, olisi hän voinut yhtä hyvin olla jonkun
aatelismiehen kuin kerjäläisenkin lapsi. Kopeimmankin muukalaisen olisi
ollut mahdotonta ratkaista, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Mutta
nyt kun hän oli kapaloitu vanhoihin karttuuniriepuihin, jotka jo olivat
palveluksessaan kellastuneet, oli hän yht'äkkiä numeroitu ja merkitty
ja astui sille paikalle, mikä hänelle oli määrätty: köyhäintalolapsi
— orpo olento köyhäintalosta — kurja, puoliksi nälkiintynyt raukka
— jota tyrkittäisiin ja lennätettäisiin maailman läpi, kaikkien
halveksimana, mutta ei kenenkään säälimänä.
Oliver parkui täyttä kurkkua. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hän oli
orpo lapsi, joka oli jätetty köyhäinhoitolautakunnan ja sen toimitsijan
säälin ja armeliaisuuden varaan, olisi hän parkunut ehkä vieläkin
pahemmin.