Rakas Emilia.
Mieheni kävi täällä sairaalassa ja pyysi minua palaamaan luoksensa. Ja
minä lupasin. Sinä ihmettelet? Tunteeni häntä kohtaan eivät ole
muuttuneet. Mutta minä lupasin. Sellaista on elämä. Hän selitti
suhteensa syntyneen minun kivulloisuuteni tähden. Hän selitti ja puhui
hellästi sanoja, mutta minusta ne olivat kovia ja tunteettomia,
sellaisia, joilla ei mitään puhuta, joilla välitetään vain kauppaa,
tingitään ja petetään.
Mutta minä lupasin palata.
On syitä, joitten tähden menen. Ymmärrätkö? Luonnollisia syitä, joita
en ole ennen tiennyt ja joita en siksi ole voinut huomioon ottaa.
Sinä ymmärrät.
En siis enää ole oma itseni. En saa enää kysyä, mitä minä tahdon ja
mikä on minulle parasta. Toisellakin, sillä tulevalla, on oikeutensa.
Minä en saa asettua hänen tiellensä enkä säätää lakeja hänen
elämällensä. On jo aika taltuttaa itseäni ja oppia väistymään syrjään.
Sillä olenhan minä oikeastaan ollutta ja mennyttä. Minä olen näyttänyt,
mihin minä pystyin. Minä en pystynyt mihinkään, en pystynyt muuta kuin
pettymään. Ja pettyä siten ja antaa siten itsensä pettää, se on
heikkoutta ja vaillinaisuutta, jota ihminen ei saa itsellensä anteeksi
antaa. Niin että mitään suurta vääryyttä toisten puolelta ei liene
tapahtunut. Yksinkertaisuuteni tähden kasvoi suureksi se valhe, jossa
elin. Mutta mikä on kaatuva, se kaatukoon. Mitä siitä, jos kipeältä
tuntuu.
Ehkä ihminen selviää joskus kulkemaan voimakkaana ja yksin omia
teitänsä, tietoisena siitä, mitä antaa ja mitä saapi.
Olen vielä väsynyt, mutta minun on hyvä olla. En tunne tuskaa, en
riemua. Olen onnellinen.
Ympärilläni täällä vallitsee mykkä äänettömyys. Mykkäkö? Ei, tuhansin
äänin ja sävelin se minulle puhuu, se minua neuvoo. Kuulen säveleitä,
joista en ennen ole tiennyt, jotka käyvät suoraan sydämeeni. Minä avaan
niille sydämeni, joka on arka, joka on sairas, joka vapisee vielä
erhetystensä tähden. Ja minä polvistun maahan ja kiitän kaikesta tästä,
joka tuntui niin kipeältä, niin katkeralta. Vaan pitihän minunkin
nähdä, mikä minä olin... Olihan jo aika oppia hiukan. Milloin ehtisi
sitten. Elämähän on lyhyt.
Elämä on lyhyt. Hetki sitten minä synnyin. Hetki vain — ja minä olen
poissa. Kuin sydämen sykähdys se käy. Hetkisen leikkii iankaikkisuus
rajoilla, joita sillä ei ole, joita se ei tunne, hetkisen leikkii elämä
muodoissa, joihin se ei tyydy, joihin se ei pysähdy, leikkii elämä, se
elämä, jolle ihmisonni ja onnettomuus eivät merkitse mitään.
Tuntuu kuin rauha palaisi rintaani. Tuntuu kuin valkeneisi hiljalleen
aamu.
Helenasi.