Henkilöt:
_Vanha neiti_, entinen seuranainen, ja kuulijana _tuomari_, joka on
tullut kuulustelemaan neitiä tapahtuneen itsemurhan johdosta, jonka
neiti paikkaa hakiessaan on sattunut näkemään. _Paikka_: Neidin
yksityishuone.
"Kertokaa suoraan, te sanotte. Ikäänkuin en sitä itsestäni tietäisi.
Kuinka voisin väärin kertoa? Mikä minä silloin olisin!
Minä kerron mielelläni sen vähän, mitä tiedän. Tehän palvelette yleisiä
etuja, kun oikeusjuttuja selvitätte. Ja tehän tuotte minulle
paroonittaren sanan, ettei hän minua enää tarvitse.
Niin, minua ei enää tarvita! Minulla ei ole paikasta tietoa. Mutta
sehän ei kuulu tähän.
Mitä minun pitikään? Niin, kertoa mitä tiedän. Elkää keskeyttäkö minua,
minä hämmennyn niin vähästä. Olenhan nainen ja jo vanha, kuten itsekin
näette.
Asetan kädet silmilleni, eihän se teitä häiritse? Näin olen ikäänkuin
yksin ja näen asian paremmin. Vieraat kasvot ovat aina täynnä uutta
elämää ja uutta ihmettä.
Niin. Paroonitar oli ilmoittanut palveluspaikan. Hän halusi
seuranaista. No, minä olen entinen seuranainen ja olen vapaa. Vapaa! Se
merkitsee meille vain rajoitusta ja puutetta, kuten arvaatte.
Minulla on sanomalehti kädessäni, kun kuljen määrättynä
iltahetkenä heidän huvilalleen. Löydän sen. Pääportti on suoraan
valtatien vieressä. Siitä alenee puutarhatie mäkeä alas. Se ei ole
ajotie. Jyrkkiä pengermiä, portaita, sakeaa pensaikkoa, outoa
puutarha-istutusta, umpinaista ja synkkää. Näen, että rakastetaan
romanttista puutarhatyyliä, joka sopii paikalle erinomaisesti.
Kun kuljen siinä, tunnen oloni epätodelliseksi. Kuljen kuin unissani
tahi oudon taikapiirin sisällä. Mitähän nyt tapahtuu, ajattelen
itsekseni.
Löydän itseni portaiden edestä. Astun sisään. Minut johdetaan erääseen
huoneeseen, jossa paroonitar istuu lampun ääressä.
Minä esitän itseni. Me neuvottelemme ja me sovimme asiasta. Minä
tulisin seuranaiseksi.
Hän sanoi, että hän piti minusta.
Ja minä —, mutta minä en voinut sanoa mitään.
Minä pidin hänestä. Olen nähnyt paljon ihmisiä ja luulen tuntevani
heitä jonkunverran ensi näkemältä. Kuulostan tahtomattani ääntä, onko
se puhdas, onko se väärennetty, mikä on se oikea väri. Ihminen on kuin
soitin, välistä viritetty, usein virittämätön, koska suuren virittäjän
kädet eivät ole häneen ehtineet. Mutta Luoja rakastaa raaka-ainettansa,
sallii hänen säilyä useissa sukupolvissa, hioo häntä, ennenkuin laskee
häneen kätensä.
Niin. Istun siinä ja kuulostan ääntä. Hänen äänensä oli kaunis ja
puhdas. Se taipui pehmeänä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä ääni oli
saanut tuon värin?
Katselen häntä. Hän on nuori vielä. Hänen silmänsä olivat surulliset,
kuin näkymättömiä kyyneliä tippui niistä hänen syliinsä.
Yhtäkkiä näen hänen peljästyvän. Kuulen askelten lähestyvän. Paroonitar
antaa minulle edestänsä pakan kirjeitä. Ymmärrän, että minun on ne
kätkettävä. Käärin ne sanomalehteen, juuri kun parooni astuu
huoneeseen. En luovuta niitä, jos niistä on kysymys, ajattelen. Olenhan
minä hänen palvelijansa ja hänen uskottunsa, jos hän niin tahtoo.
Minä peräännyn, kenties liian hitaasti. Kuulen paroonin syyttävän
paroonitarta uskottomuudesta. Kuulen uhkauksia, kiihtyneitä sanoja,
jotka lyövät kuin ruoska, sanoja, joita sanotaan vain kerta, koska ne
aukaisevat kuilut ihmisten välille, kuilut, joiden yli ei enää koskaan
päästä.
Olen tuskin poistunut huoneesta, kun kuulen laukauksen. Parooni ampui
itsensä, niinkuin uhkasi. Hän tahtoi tuhota itsensä ja toisen.
Näen väkeä tulevan toisista huoneista ja poistun.
Jouduin puutarhaan. Outojen tapahtumain taikapiiri! Niinpä olikin.
Alan juosta. Tulen läähättäen kotiin, painaen yhä kirjepakettia
sydäntäni vasten, joka lyö niin että on haljeta.
En yrittänytkään nukkua sinä yönä. Minun täytyy viedä kirjeet pois,
sanon itselleni. Eihän ollut mitään syytä ottaa niitä mukaan.
Käärin ne pakettiin ja kirjoitan osoitteen. Annan ne palvelijalle vain,
ajattelin.
Minulla oli sattumalta viiniä. Vahvistin sillä sydäntäni.
Vahvistinkohan liikaa, koska kaikki ikäänkuin liikahti mitallisista
rajoistansa. Minä sain halun paeta kaikkea tätä, tätä alhaista,
kieltäytyä ottamasta askeltakaan enää, minä sain vastenmielisyyden
kohtaloani kohtaan, ja minun henkeni nousi kapinaan.
Mutta minä tyynnytin itseäni melkein viekkaasti ja sain sen taipumaan
jälleen.
Lähdin huvilalle. Puiden varjoista hiipivät ajatukset seurakseni. Ne
olivat niitä monesti ajateltuja, vanhoja tuttujani. Ne yhä
houkuttelivat minua väärin tuomitsemaan elämää. Niiden suhteen olen
aina varuillani.
Olkoon elämä tyhjä näköhäiriö, erehdys, sanon, kunhan odotan, häipyy se
olemattomiin kerran. Jos se on uni, onhan herääminen siitä odottamisen
arvoinen ainakin. Jos se on tuskaa täynnä, eihän se ole ikuinen!
Niin sanon.
Sitten taas ei minulla olekaan mitään muuta elämän puolustukseksi
sanottavaa.
Sillä mitä on elämä minulle ollut? Enkö kulje vieraana täällä, yksin,
ilman lohtua ja rakkautta. Enkö ole kulkenut polkuja näitä lapsesta
saakka, vieraan ovelta vieraan ovelle. Eivätkö nämä polut ja kivet
jalkojani verille raasta! Selkäni on kumara ja hiukseni jo harmaat ja
minä kuljen yhä ja sydämeni lyö ja nyyhkyttää. Miten se nyyhkyttää.
Minä tyynnytän sydäntäni ja sanon, että tämähän on unta vain, minä
herään kerta, uuteen aamuun minä herään.
Untako? Ei! Minähän vapisen tuskasta. Tunnen joka hermoni kaipuun. Tämä
on elämää! Otan kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, että suoritan
vaellustani täällä, eläen ihmiselämän tuskallisen yksinäisyyden, otan
kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, etten rauhaani ilmaiseksi pyydä,
etten kuormaani keventää tahdo! Otan todistajoikseni tähdet, kaiken
nähneet!
Enkö kuormaani keventää tahdo? Mutta sitähän minä olen tahtonut aina.
Eiväthän minun lujuuttani ei kuu eivätkä tähdet todistaa voisi.
Tulen huvilalle. Ei valoa, ei liikettä enää.
Menen vajan luo. En tiedä miksi. Vajan ovi on raollaan. Siellä ei ole
mitään arvokasta, ajattelen.
Pujahdan ovesta sisään.
Kun tulen sinne, huomaan yhtäkkiä, että kuollut oli asetettu telineille
keskelle vajaa.
En voi liikuttaa itseäni. Kauhu jähmetyttää jäseneni. Minusta tuntuu
kuin hän olisi minut tänne kutsunut. Mutta miksi?
Kuulen sitten kuin toisesta maailmasta äänen, joka sanoo jotakin. Minut
laahataan ulos. Ulkona herään tajuihini ja ymmärrän, että yövahti oli
nähnyt minut ja vetänyt minut pois.
Selitän asiani. Pyydän hänen hakemaan vajasta kirjepaketin, joka oli
sinne pudonnut. Hän haki sen ja lupasi jättää sen paroonittarelle, joka
oli poistunut huvilalta. Olin hyvin kiitollinen, kun pääsin taakastani.
Nyt olen miettinyt rauhallisesti elämää. On aikaa. Ja vaikka aikaa on
liikaa, tuntuu kuin se ei siihen riittäisi. Yhdessä elämässä ei saa
selville mitään.
Pöytäni yläpuolella, tuossa, on vanha kuvakudos, haalistunut ja ohut
kuin hämähäkinverkko. Olen saanut sen kauan, kauan sitten siltä, joka
niitä ymmärsi, joka niitä rakasti. Siltä, jolle nämä suljetut,
muinaiset elämänmerkit aukesivat ja joka niistä loitsi esiin asioita,
olleita ja menneitä, kauan sitten kadonneita. Häneltä, joka nuorena
jätti tämän elämän, häneltä, jonka käsissä oli minun kohtaloni kerta.
Oli, ja on aina ollut.
Kuvakudos on raa'an mielikuvituksen tuote, kuin pilaa vain. Mies pistää
itsensä kuoliaaksi naisen tähden. Toinen ottaa aseen ja nauraa verelle,
joka aseesta tippuu. Ja nainen pakenee elävän turviin.
Eikö elämä ole aina ollut sama, kaamea kuin villisti nähty kuvakudos.
Raaka, ilman sääliä ja hienoutta sommittelussa.
Sanoinkohan äsken, että ihminen on kuin soitin, jota kohtalo koskettaa?
Jos se niin on, lyö tuo julma soittaja väliin loppuakordin, jossa on
epäsointua, kauhunhuutoa. Ikäänkuin tahtoisi väittää, että onnea,
harmoniaa ei ole elämässä, harmonia on vasta kuolemassa.
Mitäpä siis siitä, mitä ei ole. Onnea, harmoniaa ei valheella osteta.
Niinpä tyynny siis, sydämeni. Mitä ovat minulle rajoitukset, joita
ruumiini, köyhyyteni ja yksinäisyyteni minulle asettavat? Ne eivät ole
minulle mitään! Vain tilapäinen raja, kuin koe suurinta lahjaa, ikuista
harmoniaa varten."