"No, Elna, nostapas sitten rokkapata tulelle, että on valmista, kun
Mattson itse tulee työstä", sanoi Mattsonska sisarensa tyttärelle.
"Heti, täti, kun olen saanut tämän tukkani valmiiksi", sanoi Elna
työntäen kiharrussaksensa vielä kaasuliekille.
"Minnekä sinä nyt noin hienona menet?" kysyi Mattsonska. "Siellähän
sataa."
"Menen sellaiseen paikkaan, jossa ei haittaa, sataako vai paistaa."
"No?"
"Olen kolmenkymmenen vanha. Mitä täti siitä arvelee?"
"Onhan siinä ikää."
"On. Ja olen kyllästynyt alituiseen ikkunanpesuun ja suursiivoukseen."
"Ota sitten pyykinpesu tahi muu työala."
"Otan miehen yksin tein."
"Noin vain kuin hyllyltä?"
"Noin vain."
"Ja kuka on tarjokas?"
"Nikkari Perttu vain."
"Se leski?"
"Mistäpä ne minulle nuoret miehet. Kun kuoli siltä vaimo, sanoi se
ennenkuin kuukausikaan oli kulunut, että nyt hän minut ottaa. 'Eipä
minua otetakaan', sanoin. 'Otetaanpas', sanoi. Olen sitä joskus
muistanut tämän puolen vuoden aikana ja ajanut sen pois mielestäni.
Mutta kun Perttu tuli tänä aamuna työhön mennessäni vastaan ja sanoi,
että mitäs suotta menet muuanne työhön, paikka hänen luonaan on vielä
vapaa, 'jos haluat hakea sitä —'."
"Vai hakea! Ja mitä sanoit?"
"Sanoin, että tuskinpa. Miehet jo tunnen. Olen niistä kylläkseni
saanut."
"No, mitä hän?"
"Sanoi, että yhden jos tunnet, eihän se pahetteeksi ole, tulepa
tunnustelemaan toista. Tässä se onkin vasta mies, sanoi."
"No, sinä?"
"Sanoin, että eipä ole halua vielä kyyneliin leipäänsä kastaa, kun
muutakin särvintä on."
"Ha-ha-haa, no mitä hän?"
"Sanoi, että hän jos rakastaa, kyynel siitä on kaukana!"
"Ja sinä?"
"Sanoin vain, että nälkää näkemään en miehelään lähde. Minä tahdon
syödä hyvin ja leviästi, sanoin. 'Saat syödä mitä tahdot', sanoi. 'On
ollut työtä niin, ettei kosimaankaan ole kerinnyt', sanoi. 'Kyllä ne
miehet luvata osaa', sanoin, 'hullu se, joka niiden puheet totena
pitää', sanoin. 'Saat puolet tuloista aina', sanoi. 'Olisiko tuo
totta', sanoin. 'Tehdään vaikka kirjat', sanoi. 'Ja otapa huomioon,
etten juo', sanoi."
"Ei se juo."
"Ei juo. 'Mutta minut on mies kerta pettänyt', sanoin. 'Minä olen
oikeastaan langennut nainen, kuten sanovat.' 'Ole sinä vaiti', sanoi,
'en minä turhista nuukia pidä. Ja mistä sen lankeamattoman nykyään
saisi. Ja langennuthan sitä olen minäkin ja vähän useasti olenkin. Että
elä sinä — tule vain pois. Sinut minä otan kuitenkin. Sinä minua
miellytät!'"
"Se oli reilua puhetta."
"Oli se. Mutta minä ajattelin aamupäivällä vielä, ettei minua noin vain
oteta. Iltapäivällä taas, että miksi minua ei voitaisi ottaakin, jos
niikseen tulee."
"Mikä se sinun mielesi muutti?"
"Tämä sade."
"Sadeko?"
"Sade."
"Mitenkä niin?"
"Niinpähän vain. Kun tulin työpaikasta, alkoi sataa kuin saavista
kaataen."
"Niihän se alkoi, siihen aikaan se alkoi."
"Menen erääseen porttikäytävään pahinta sadetta pitämään. Ja arvaakos
täti, kuka siellä seisoi?"
"Enhän minä."
"Helli, minun serkkuni ja entinen leikkitoverini."
"Sepä sattui. Hän on rikkaissa naimisissa nyt sen rakennusmestarin
kanssa, mikä sen nimi nyt olikaan."
"Olkoonpa mikä tahansa."
"No, mitä se jutteli?"
"Seisoo siinä maalattuna, hameissa kahisevissaan, katsoo —"
"No —?"
"Eikä ole tuntevinaankaan."
"Elä."
"Ikkunanpesijää. Tukkumyyjä! Minä nauroin hänelle ennen, kun hän oli
vähän löylynlyömä, mutta kuka laski paremmin! Nai vanhan
halkokauppiaan, erosi, vaihtoi miestä, erosi taas. Hyötyi kaupassa
aina. Omistaa kivimuurin. Mutta kentiespä hän on ollut oikeassa aina.
Niin sitä olisi pitänyt ymmärtää laskea. Mutta minäpä häpesin noin
rohkeaa tukkukauppaa. Eikä minulla ollut sitä hyvää laskupäätä."
"Vaan sydänpä sinulla on ollut hyvänpuoleinen."
"Vahingokseni. Sehän saattaa häpeään vain. Minut petettiin kuin lammas,
mutta eipä häntä petetty."
"Hän petti itse."
"Se on varmempaa aina. Ja se on oikein. Mitenkä hullunkurista
karusellia on elämä, ajattelin siinä seistessäni. Menipä eteenpäin tahi
taaksepäin, yhtä hullunkurista aina. Ja mitähän varten minäkin pidän
kiinni kunniapahasestani, jota ei edes ole. Jos jollekulle näine
kunnioineni kelpaan, mitäpä itsessäni menetän. Ja korkealtako putoan,
jos luudalta lattialle! Ja tässä sitä nyt ollaan. Tukka on valmis ja
senkin seitsemällä sikkaralla, niinkuin tarjoutuvalla ainakin. Ei muuta
kuin menen ja sanon: 'ota pois, ota pois'."
"Niinpähän sitä on saanut sanoa niin moni muukin ennen sinua."
"On se sitten."
"Nostahan rokkapata vielä tulelle, että kiehahtaa."
"Nostetaan."
"Ja syöhän ensin. Ei tuolla vielä leipää tarjottane. Mene, mene vain
miehelään. Mutta sen neuvon annan, että elä vielä työpaikkojasi jätä."
"Mutta mitenkä se kävisi päinsä — nikkarin rouva ja olla
ikkunanpesijä?"
"Sano minun sanoneeksi: omat rahat ovat aina omat. Ja katsopas minua."
"Mattson on ulkotyöläinen vain. Ja kun tahdotte säästää."
"Vieläkös. Mattson on nuuka. Mattsonin armoilla en elä. Toista oli
Pietulais-vainaan aikana, siinä oli mies, sen armoilla sopi elää. Olisi
se saanut elää."
"Olisi. Täti taisi pitääkin ensimmäisestä miehestään enemmän?"
"Joo, joo, paljon enemmän. Mitäs tämä on tämä Mattson, Pietulaiseen
verraten ei mitään, miehen kuva vain. Pietulainen, siinä oli hyvä mies,
se kun löikin niin että ropsahti vain."
"Löikö se?"
"Aina välistä, aina välistä toki, kuinkas muuten."
"Sehän oli hirveätä."
"Mitäs hirveätä se. Hirveämpää se olisi ollut, jos ei kertaakaan olisi
kurittanut edes."
"No, miksi se?"
"Sulasta rakkaudesta."
"Vai sellaista se on rakkaus?"
"Sellaista. Se oikea näet. Minä kun pahuuttani ärsytin sitä noin niin
kuin muutteen vuoksi, niin siitäkös rytäkkä syntyi."
"Mistä se ärtyi?"
"No, mustasukkaisuudesta ja niin poispäin. Nuori kun on ja veri lämmin.
Se kun päälle hyökkäsi ja ranteesta väänsi. Minä kun tulistun ja
vastaan annan. Mutta puolensakos sille piti, pakanalle. Mies komia ja
nuori ja rakkaus kuin paras liekki. Ärsytäpäs sitä, ruumiissasi sen
tunnet."
"Ettekö suuttunut?"
"Kuumeninhan ottelussa. Mutta suuttua Pietulaiseen —? Ehei! Minähän
rakastin sitä, niinkuin sanovat. Ja kun se oli minulle antanut, niin se
kun katui, se oli niin hyvä ja hellä sitten, se kantoi kämmenillään,
minä olin niin hullaantunut siihen mieheen, minä ihaelin sitä kuin
aarrettani. Suuttunut? Häneen? Ei, vaikka kuoliaaksi olisi lyönyt. Mitä
mustelmat oman miehen käsistä, ne ovat koristeita vain. Mitä kipu,
jonka paras käsi tuottaa lyödessään esteet onnensa tieltä. Voi onni,
voi päivänpaiste sentään! Sitä nuoruutta, sitä onnenpaljoutta! Ja
miten sitä naurettiin sitten. Mutta se oli silloin. Siitä on yli
kaksikymmentä vuotta. Ei tämä Mattson, mikä lie kuvatus, ole kertaakaan
vielä kättänsä ojentamaan pystynyt. Ikävään se eukkonsa tappaisi, jos
vanha siitä kuolisi."
"Lyönnin puutteesta."
"Ja muun tunteen."
"Hyvä mieshän Mattson on?"
"Hyvä. Vaan kuollut olisin, jos en näin vanhaksi olisi tullut. Sanoo
sen kanssa naimisissa olevansa."
"Onpa täti vain ollut."
"On ollut. Yli kaksikymmentä vuotta, koska olen nyt alun
kuudettakymmentä. Ja viime vuonnahan se oli, kun sanoin Mattsonille,
taitaa tulla nyt jo kaksikymmentä vuotta siitä kun pappi meidät yhteen
vihkiä ropsahutti. 'Taitaa tulla', sanoi Mattson. 'Juhlitaankos tässä
hääpäivää', kysyin. 'Mitäpä tuosta juhlimaan', sanoi Mattson,
'hevonenkin sille nauraisi'. 'Kaksikymmentä vuotta, se on aikaa se',
sanoin. 'Eihän tuo ole vielä aika eikä mikään', sanoi. 'Viisikymmentä
vuotta, se on aikaa se', sanoi. 'Eipä silloin eletä', sanoin. 'Eipä
sillä sitten väliäkään, pääseepä juhlimisista', sanoi. 'Mutta toithan
sinä minulle vehnästä, kun friiattiin', sanoin, 'ryytilimpunkin kerta
toit ja markkinarinkelin'. 'Sehän on kokonaan toinen asia', sanoi,
'minähän pyydystelin sinua, ja sinähän olit vento vieras'. 'No, olenko
ollut huono vaimo', kysyin. 'Ee-et, se pitää paikkansa', sanoi. 'Saanko
siis keittää juhlaruokaa', kysyin, ajattelin sen jo pehminneen. 'Keitä
rokka', sanoi. No, sitä rokkaa keitin ja ääneti syötiin. Mutta kun
kahvit laitoin ja olin kahvileivät ostanut uhallakin, niin ottikos.
Tökerö! Ei nykäissytkään. 'Ota nyt leipää, kun on se hääpäivä', sanoin
maanitellen vielä kerta. 'Maistuu tämä ilmankin', sanoi eikä
nykäissytkään, mokoma. Luuleekohan se minun tässä viidettäkymmentä
hääpäivää odottavan. Ei kiitos! Ennen vanhenen ja kuolen pois."
"Mutta sellainen mies on uskollinen ainakin."
"On, jos ei huomaa olla uskoton. — Katsos, mikä porstuassa rapisi."
"Ei siellä ole ketään."
"Jos sattuisi tulemaan ja kuulisi. Haluan tässä vielä ankkurissa olla,
näet, jos hän päähänsä saa, että nuori on parempi eikä kalliimmaksikaan
tule, niin kyllä hän koukkuilla alkaa tahi kuolemaani odottaa. Tunnen
minä Mattsonin siksi. Sääli siitä on kaukana. Rauhaa minä tahdon jo,
kun ei ole rakkautta. Sen palkan aina toki. Ettei turhan tunteen
temmellyspaikaksi vanhan sydän. Tyhjillään vain. Ja syö rokkaa ja
menee. Vielä siinä ikkunan hyvin mielellään pesee, että pennin omiin
tarpeisiinsa saa, ja hyvin mielellänsä miestäkin hyvittää."
"Hyvinpä korkeassa arvossa se sitten on."
"Se on parasta turvaa. Se on se, mistä voi kiinni pitää kuitenkin,
olkoon mikä on. On hänessä aina jotakin, jota ihaella täytyy. — Hyst!
Hiljaa, nyt ne ovat itsensä Mattsonin askeleet. Itsensä ne nyt ovat!"