Rouva Myyri oli edesmenneen historianopettajan leski ja eli yksin ja
lapsetonna pikku huvilassaan keskellä kauppalaa. Hän ei välittänyt
paljon ympäristöstänsä. Hän tunsi olevansa toisella tasolla kuin muut.
Oikeastaan hän oli syntynyt suuria suunnitelmia varten, vaikkei hän
ollut saanut niitä toteuttaa. Nyt tyytyi hän vain lukemaan
miesvainajansa jälkeenjättämiä kirjoja. Ei siksi, että hän olisi
välittänyt miehestänsä, kuka niistä miehistä, oikea nainen, mutta
noissa historian suurissa henkilöissä oli aina jotakin ajateltavaa ja
viehättävää. Hykähdytti sydäntä ajatellessa, että vaikka heillä eläessä
oli ollut jos mitkä ihanuudet, nyt olivat yhtä tyhjiä kuin joku Myyrin
leski kuoltuansa. Ja miten turhaan olivat monet heistä täällä
pyristelleet. Moni keisarinna oli jäänyt leskeksi, elänyt yksin
ja turhaan kuten hänkin nyt. Sentähden oli moni ikäänkuin
onnettomuustoveri vain. Ajatkin voi mielessään yhdistää, pistää heidät
elämään ja elää itse siellä mukana. Niin ei tarvinnut näiden kurjien
kauppalaisten kanssa elellä.
Hänellä oli omat mielihenkilönsä. Erityisesti miellytti häntä Pietari
Suuri. Se sai alkunsa siitä, että hänen miesvainajansa oli moittinut
Pietaria, ja silloin vaimo alkoi puolustaa Pietaria ja rakastuikin
häneen ja löysi hänessä mielihenkilönsä. Nyt oli hän leikannut Pietarin
kuvan lehdestä ja asettanut pöydällensä. Sehän oli verevä ja mahtava
mies, toisenlainen kuin hänen kuiva kirjatoukkansa, Myyri-vainaja. Ja
kun hän luki Pietari Suuresta, ihaili häntä, tunsi hän merkillistä
yhtäläisyyttä itsensä ja Pietari Suuren välillä. Siinä oli vekkulia
mieheksi. No, niinhän hänkin väliin rakasti kujetta. Kuka tietää,
ajatteli hän, jos Pietari Suuri asusti hänessä. Ainakin hän vieraili
hänen luonansa.
Hänellä oli pikku-palvelija, Annu. Usein hän torui Annua ja kiihkeä kun
oli, lasketteli liikoja sanoja. Sitten katui hän ja selitti Annulle,
että hän oli kiivas ja hillitön, ihan Pietari Suuren tapainen, mutta
perin oikeamielinen hallitsija. Hän ei ollut kuten naapuri,
kellosepänleski, teeskentelijä, joka vahti vain kunniaansa ja mairi
joka kauppalaista nimettömän maineensa vuoksi. Ei, hän teki virheen ja
korjasi sen.
Annu uskoi sen ja piti hyvänä, että niin oli. Ja olihan rouvalla oikeus
sanoa mitä tahansa, mitä hän, palvelustyttö sanoista välitti. Kyllä
ääntä ilmaan sopi. Hänen asiansa ei ollut arvostella, kuunnella vain.
Tarpeen tullen voi myönnytellä, siitä ne vanhat pitivät. Tokihan tuota
raski.
Oli kuuma kesäyö. Ukkosta oli ilmassa, eikä rouva saanut unta heti, hän
kääntelehti ja kääntelehti ja odotti unen tuloa.
Äkkiä hän kopsahti ylös ja kuunteli. Kuului kolahdus, askeleita, ääniä.
Rosvoja? Ei, liikettä kuului keittiöstä ja sitten Annun kamarista.
Yövieraita! Annulla oli yövieraita!
Annulla oli yövieraita, ähää! Sitäpä ei olisi uskonut. Kas
ulkokullattua! Pois hän sen tytön ajoi, pois heti. Häntä loukkasi
sellainen asian tuntemattomuus ja epähistoriallisuus. Asettaa hetken
huvi todellisen elämänonnen ja elämäntehtävän esteeksi, olipa se! Ja
kun hän oli ajatellut testamentata Annulle koko omaisuutensa
sukulaistensa harmiksi. Mitäs odottivat hänen kuolemaansa. Ja nyt Annu
petti hänet. Ei ainoata ihmistä, jolle voisi rahansa jättää. Olipa tämä
maailma autio, oli!
Hän kiihtyi sitä ajatellessa, ja sydän alkoi rauhattomasti lyödä.
Sitten harmitti se, ettei hän ollut kuin Napoleon, tyyni tarvittaessa,
vaan vaivasi vanhaa sydäntänsä. Piti hänen kerätä voimia huomista sotaa
varten.
Hän kuulosti. Mutta osasivatpas he olla varovaisia. Mitään ei enää
kuulunut. No, ei häntä petetty.
Pois se oli ajettava nyt Annu, hänen reipas piikasensa. Kun hän sitä
ajatteli, suretti häntä. Paljon huonomman hän saisi sijaan. Mutta
minkäs sille mahtoi. Piti vain koettaa tottua vielä toiseen tyttöön.
Vaikeata se oli. Kehnoja ne olivat kaikki. Mutta minkäs sille mahtoi.
Pois oli ajettava Annu, joka oli kuin hänen oikea kätensä jo.
Jos olisi ummistaa silmänsä koko asialle? Niin hän teki. Uteleisi
sitten vain salaa Annulta, kuka mies oli.
Mutta kun Annu tuli aamusilla kahvia tuomaan, unohti hän jo yöllisen
päätöksensä ja kivahti:
"Sinulla oli yövieraita?"
"Mitä?"
"Yövieraita oli luonasi."
"Niinkö yövieraita? Niin minullako? Ei ollut."
"Kas, kun tekeytyy viattomaksi."
"No, kun ei ollut."
"Mutta kun minä sanon että oli, niin oli."
"Oli."
"Ähää. Tunnustipas."
"Vaikka ei ollut."
"Oli, ketä siellä oli?"
"Ei ketään."
"Juurihan sanoit, että oli."
"Mitä se sana!"
"Elä kieroile, sinun on sanottava heti, oliko vai ei ollut."
"Mikä ettei. Oli."
"Ahaa."
"Onpa siinä nyt 'ahaa'. Olkoon, miten rouva vain tahtoo."
"Ei totuus, sano vain totuus!"
"Silloin ei ollut."
"Äsken sanoit, että oli."
"Niin olikin."
"Ja nyt sanot, ettei ollut."
"Niin sanonkin."
"Miten se siis on?"
"Oli ja ei ollut, niin se on."
"Jos et tunnusta heti, saat kerätä tavarasi ja lähteä. Tuossa
paikassa."
"Minäpä tunnustan."
"Siellä oli siis mies?"
"Oli."
Annu koetti itkeä, mutta ei onnistunut siinä puuhassaan.
"Kuka oli? Tunnusta!"
"Olipahan vain postitalon renki, niin oli."
"Ja mitä varten se sinne tuli?"
"Mitä varten ne miehet, yöllä. Tuhmuutta varten, niinpä tietenkin.
Hyvätkös sillä aikeet."
"Ja sinä lasket vain sisään."
"Mikäs auttoi. Koputti ikkunaan, laskeahan se piti."
"Kysyikö se ennen?"
"Eikös! Maantiellä oli minut päivällä nähnyt ja sanoi arvelleensa, että
hänpä käy tuota tyttöä katsomassa, niin sanoi, pakana. Ja ei muuta kuin
tulee pois!"
"Ja sinä lasket! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista, ei vain
kunnialle, vaan — vaan —"
"Maineelle — niin se on."
"Ja historiallisesti sinulle, tyttöihmiselle."
"Se on hyvinkin vaarallista, tietäähän sen. Vaan siksipä minä
peloittelinkin sitä ja sanoin, että kopsapas siinä, niin näet, rouvalla
on siellä revolveri, sillä kun sinua pamahuttaa, läpi keuhkojen kuulat
vain lentää ja seulaksi menet, niin sanoin. Mutta pelkäsikös se,
pakana. Nauroi vain. Mies on sellainen ylimys, tietäähän rouva nuo
miehet, mitä ne ovat."
"Ei totisesti, saat pakata nyt tavarasi ja lähteä."
"Vaikka minä tunnustin? Ei, en lähde, en. Oli puhe, että jos tunnustan,
en lähde. Ja minne minä lähtisin, kotoani tästä. Ei, en lähde, en."
"En tahdo pitää luonani huonoja tyttöjä."
"Mutta huono tyttö minä en olekaan, en totta vie."
"Vaikka lasket miehiä luoksesi yöllä!"
"Mutta kun minä en laske, en totta vie! Päin korvia minä vetäisen,
tulkootpas! Yhyy, vai minä miehiä luokseni laskisin, vieraita
vonkaleita ja yöllä, rouva nyt ajattelee, mikä minä silloin olisin,
kuvatus kerrassaan. Johan se ihmettä minusta olisi."
"Sehän minustakin oli ihmettä."
"Niin minustakin."
"Äskenkin sanoit, että niin kuitenkin oli."
"Minä valehtelin."
"Minulle valehtelit. Ei, saat ottaa tavarasi ja lähteä."
"Ei, en. Kun minä oikein muistelen, niin mies siellä oli, oli, — enkä
minä valehdellutkaan. Kuulihan rouva sieltä ääniä ja puhetta."
"Kuulin. Tiesinhän minä, että joku siellä käveli, en minä erehtynyt."
"Rouva ei erehtynyt."
"En minä niissä erehdy milloinkaan."
"Rouva ei erehdy milloinkaan."
"No, onko tämä nyt totta siis?"
"Tämä on totta siis."
"Olipa se häpeä!"
"Sitä minäkin. Se oli häpeä."
"Niin että Annu saa ottaa tavaransa vain ja lähteä. Valehtelijoita minä
en siedä."
"Minäpä en valehtele."
"Miestä siellä ei ollut. Nyt näen sen, miestä siellä ei ollut."
"Oli."
"Ei ollut."
"Oli."
"Tunnusta suoraan valehdelleesi tahi pakkaa tavarasi."
"Minä tunnustan, tunnustan toki. Mutta mitä minun piti tunnustaakaan?"
"Että miestä ei ollut."
"Ei, sitä en tunnusta."
"Ja miksi?"
"En uskalla —."
"Miksi et?"
"Sitä ei uskottaisi kuitenkaan. Jään paikastani, jos valehtelen. Mies
siellä oli, oli ja aika vonkale olikin. Mutta rouva ajattelee nyt toki.
Miten minä vieraita miehiä luokseni laskisin, näin hyvässä paikassa.
Pöllöhän minä olisin."
"Mikä muu sitten olet kuin pöllö."
"Ajatella, että kuka kunnon tyttö, siveellinen, tällaisesta paikasta
itseänsä miehelle tarjoaisi, mokomalle. Ja sanoin sille rengillekin,
että juoskoon suolle tahi niin kauas kuin pippuri kasvaa, minulla onkin
sellainen paikka ja sellainen rouva, jota kelpaa passata. Jotta en minä
vaan hänen narrikseen lähde, kun on tällainen rouva."
"Puhupa siis sille rouvalle totta edes."
"Totta, kaikki totta."
"Ja väität vielä, että oli mies."
"Väitänpä tietenkin, miksi en väittäisi."
"Kun se ei ole totta. Sehän on valhetta."
"Niin onkin. Mutta sitäpä sitä tahdotaan. Ja kuivaksi se käy aina toden
puhuminen, niin käy."
"Katsos, en ole enää vihainen. Tuossa on sinulle kymmenen markkaa, sano
siis nyt vain totuus, niin jätetään asia."
"Jokohan — ja saanko jäädä sitten taloon?"
"No, katsotaan."
"Ei, silloin en voi sitä sanoa."
"Jos näin valehtelet, en sinua siedä."
"En valehtele."
"Mikä on siis totuus? Sinulla on raha kädessäsi ystävyytemme merkkinä.
Mikä on totuus?"
"Totuus on se, minkä siksi tahtoo panna."
"Oliko siellä mies?"
"Rouva ottaa varmuuden vuoksi tämän rahan pois."
"En ota."
"Kun oikein muistelen, niin oli."
"Jätä nyt. Selitä, mikä rymähti yöllä?"
"Ai, rymähti? Mikäkö rymähti? No, se se rymäys, se se rymähti. Nyt se
on minulla kiinni."
"Mieskö? Mieskö taas?"
"Ei, he-he-hee, rotta, se iso rotta, jota on ajettu takaa kuin mitä
ryssää, sen minä nyt sain —."
"Milloin sait?"
"Ka, yöllä. Viime yönä se meni puuriin. Se se rymähti, ka. Kun rouva
olisi heti kysynyt, mikä rymähti yöllä, niin selvä olisi koko asiasta
tullut. Sellainen iso vonkale, vääpeli, mikä lie! En rumputtanut sitä
vielä kuoliaaksi, että rouva näkee sen pahuksen elävänä ensin, on siinä
otusta kerrakseen."
"Ha-ha-haa!"
"Ha-ha-haa!"
"Etkä heti sanonut."
"Ehtihän tuon nytkin. Enkä arvannut."
"Vai sitä sinä kolistelit. Ja taisit sille puhellakin."
"No, minä haukuin sen pahanpäiväiseksi, kun sellaisen työpaikan teki."
"Ha-ha-haa!"
"Ha-ha-haa! Siinä se mies!"
"Ähää, siinä totuus!"
"Totuus, ha-ha-haa! En minä mokomaa sanaa ennen maalla kuullut, se
kuulostaa niin leikkisältä — tuntuu kuin elävällä kissalla olisi
posliinijalat, mihin se niillä pääsee, liukuu minne liukuu,
kissi-parka. Ihan se naurattaa."
"Siistihän tässäkin totuus oli, ettei miestä ollut."
"Hyvin olisi voinut olla minun puolestani. Mutta sanoi äiti, jätä
miehet, pysy vain paikassasi, niin hyvä tulee. Rouva on rikas ja
lapseton, kohta kuolee. Kyllä se testamentissaan muistaa sinua, ole
varma. Ole vain iloinen ja kevennä sen päiviä. Ilo on ainoata, mikä ei
mitään maksa, köyhän kuitenkin kannattaa olla iloinen, sillä kun ei ole
mitään huolia, niin sanoi ja sanoi, että ole uskollinen vain ja luja
uskossa, niin kyllä se kunnian kukko sinulle vielä kiekuu. On naisia,
joilla on miehiä ja lapsia, mutta harvalla on hyvää rouvaa, jolla on
rahoja, niin sanoi —."
"Sanoiko niin?"
"Sanoi."
"Ehkäpä ei pahasti sanonut."
"Eikä rouva olekaan paha, onpahan mukava, niinkuin Pietari Suuri."
"Ha-ha-haa!"
"Elikö sekin korkeaan ikään — tämä Pietari."
"No, joko sinä minua pois — kuten sukulaiset?"
"Ei, ehei, rouva elää vain minun puolestani jos kuin kauan. Mikä
minulla on hätä. Syön hyvää ruokaa kuten herrasväet, saan palkkaa
tyhjästä ja voi — kenelläkäs näitä päiviä on, eipä kai luomakunnassa
kenelläkään muulla."
"Onpas yksi puurissaan tyytyväinen."
"Niin rottako, tyytyväinen? No, rumppasenko minä sen kuoliaaksi, vai
lähteekö rouva sitä katsomaan, vonkaletta vielä. Siinä se vasta on
oikea Pietari Suuri, niin suuri se on."
"Ha-ha-haa."
"Ha-ha-haa."
"Pyryharakka! Annahan sen Pietarin nyt odottaa vähän, tulen katsomaan
sitä ensin. Pistä pullanmurua sille suuhun, ha-ha-haa."
"Ei se kelpaa, tarjosin jo. Villisti se katselee ja silmät kiiluu kuin
tuomitulla. Ei katumuksen merkkiä, pahuuteen se vielä olisi altis."
"Ähää, vai pahuuteen vielä vaan. Kuule, näytähän sitä nyt minulle
vielä, kääri sitten puuri huiviin ja vie se, — mutta niin, ettei
kukaan näe, vie tuon kellosepän lesken kellariin, saakoon vapautensa
vielä tämä Pietari-poika, ha-ha-haa."
"Ha-ha-haa, tehdäänpäs se. Ei se siitä pahakseen pane — rotta."
"Pitää virkistää jo taas naapurin mieltä, puhalletaan vähän eloa
eukkoon, pitää sen nöyrtyä taas ja tulla puuria lainaamaan. Ravistella
sietäisi maailmaa, vähä vauhtia, leikkiä —."
"No nythän se rouva on taas ihan kuin — Pietari Suuri!"
"Ha-ha-haa, Annuskani, Annuskani, oma uskollinen harakkani!"