"Sinun miehesi kuoli äkkiä, tokko siitä on puoltakaan vuotta. Mutta
mitä, ethän sinä kannakkaan suruharsoja enää?"
"Menin toisiin naimisiin."
"Niin. Se on totta. Mutta kuinka niin pian menit?"
"Miksi en olisi mennyt?"
"Surun vuoksi."
"Miksi aina surraan? Kuolemanhan tiedämme."
"Kadottaa rakkaansa? Silloinhan kuolema olisi kaikkein mahtavin,
rakkautta, itse elämää mahtavampi."
"Ajattelet, että yli kuoleman kestää rakkaus. Niin kestääkin. Mutta
sinäkin otit toisen. Ehkä rakastit häntäkin?"
"Mitä sinä puhelet? Puhutko rakkaudesta!"
"Te ette olleet onnellisia sitten?"
"Onnellisiako? 'Onnellisia', mikä ihmeellinen sana, kuin nuoruus,
kevät, täynnä tuoksua, aurinkoa, täynnä keväistä uskoa. Onnellisia?
Suljen silmäni: näen puiston, jossa omenapuut kukkivat, tunnen vieläkin
kukkien tuoksun. Ja puiden alla istuu tyttö, vaalea ja nuori kuin vasta
puhjennut kukka. Ja istuu toinen, poika, väkevä ja vallaton.
Onnellisia, he ovat onnellisia. He eivät ole vielä mitään eläneet, he
eivät vielä elämästä mitään tiedä. 'Minä rakastan sinua', sanoo poika.
'Minä rakastan sinua vielä enemmän', sanoo tyttö. Onnellisia, he ovat
onnellisia. Heidän onnensa häikäisee heidät, niin että he eivät näe,
mihin he syöksyvät. He syöksyvät elämään, jota he eivät tunne,
kurjuuteen, jonka valloista he turhaan koettavat irti päästä. Heidän
elämänsä on kuin pitkä painajainen, uusi päivä on aina entistä
pelottavampi, uusi vuosi entistä pitempi. Tuo poika puistossa on raaka
ja julma. Tuo nainen oli ylpeä ja sydämetön. Ja mies koetti nöyryyttää
häntä. Kun sanat eivät riittäneet, repi ja löi hän vaimoansa. Hänellä
oli vain yksi nautinto, nähdä hänen alennuksensa, kuulla hänen
valituksensa. Mutta kun toinen sen huomasi, ei hän valittanut. Hän
peitti kärsimyksensä. Hän valtasi päivän, niinkuin onnelliset sen
omaksensa valtaavat. Hän kielsi elämänsä ja kielsi ulkonaisen itsensä.
Mutta se vain ärsytti toista. — Hän ei saanut selkoa minusta. Minun
sydämeni ovet olivat hänelle lukitut. Ja koko minun olemiseni ärsytti
häntä, hän löi minua, löi ja raastoi, niinkuin kurjinta ja
rikoksellisinta lyödään ja raastetaan."
"Ja sinä annoit?"
"Minä annoin. Sillä minä suoritin rangaistusvankeutta."
"Miksi?"
"Miksikä? Miksi kärsitään rangaistus?"
"Arvaan. Sinä olit rikkonut. Sinä olit rakastanut."
"En anna sitä anteeksi itselleni koskaan. Että niin erehdyin."
"Hän oli kehno!"
"Hän oli kehno."
"Hän oli uskoton. Hän otti toisen?"
"Ei, hän oli oma mieheni. Hän tuhosi sen, jota rakasti. Katso näitä
kasvoja, katso tuota arpea kaulassa. Ne ovat hänen kättensä työtä. Minä
halveksin häntä. Mutta minä en sanonut sitä. Hän ei saanut minulta
mitään tietää. Hän sai lähteä täältä yhtä köyhänä kuin oli tänne
tullutkin. Hän pyysi kuollessansa anteeksi, että hän oli tuhlannut
minun elämäni. Ja minä sanoin, ettei minulla ollut mitään katumista.
Mutta anteeksi hänelle? Ei, sitä minä en voinut. Minä vihasin häntä,
vihasin yli elämän, yli kuoleman, vihasin yhtä paljon kuin olisin
rakastanutkin."
"Ja nyt koetat unohtaa hänet?"
"Unohtaako, sitä en koskaan voisi. On kuin hän aina olisi luonani. Minä
olin hänen vallassansa, kaikki tuskat on hän minulle tuonut. Hän oli
minulle elämä, muuta elämää ei minulla ollut."
"Ja kuitenkin otit toisen."
"Otin toisen luokseni, niinkuin koira otetaan. Vastaan hänen
sanoihinsa, niinkuin koiralle vastataan, koiralle, josta ei tiedä,
minne hänen tiensä milloinkin eksyy."
"Miten olet onneton ja yksinäinen."
"Onnetonko? Ei, onneton en ole. Tapahtuipa mitä tahansa, onnettomaksi
en tule. Vaikka koettelemukset vuorina vyöryvät päälleni ja tahtovat
haudata minut allensa, minä säilytän järkeni, minä maltan mieleni, minä
löydän itseni. Ja löytää itsensä, se on onni, se on ainoa onni. Minä
olen onnellinen hänenkin kanssansa, hänen — kukas hän nyt olikaan,
niin — oma mieheni."