— Antakaas, niin kerron koko jutun muutamalla sanalla:
Minä palvelin silloin Pietarissa, olin sisäkkönä hienolla paroonilla,
hienolla, ooi — Mies oli jo vanha, noo, minkäs iälleen taitaa, eihän
sitä tarvitse hävetä, aika kuluu väkisinkin, parooninkin. Mutta
paroonitar oli nuori ja uusi. Entinen oli erillänsä, hänet oli jo pantu
pois viralta ulospalvelleena. No, mutta nuori, en voi moittia, hän oli
hyvä minulle ja hyvä kaikille meille. Hän oli ollut ennen sirkusnainen
ja ymmärsi elämää ja kaikenlaisia ihmisiä, ooi, maailman ranta opettaa.
Ja meillä oli kaunis kamaripalvelija, Vladimir, ja minä, tytönhuitukka,
mitäs, minä rakastuin häneen, se oli selvää. Ei Vladimiria mistään
moittia voinut, ei sanoa, että hän oli paha, ei. Sillä kun minä häntä
rakastin, minkä hänkään muuta taisi kuin rakastaa vastaan, kohtelias ja
hyvä kun oli. Ja minä olin siitä onnellinen, onnellinen, ooi —.
Vaan sitten huomasi paroonitarkin Vladimirin. Ja kaipa hänkin rakastui.
Vladimir oli sellainen kaunis ja verevä. Ja niin rakastui tietysti
Vladimirkin taas vastaan. Mitäs muuta voi, palvelija, hienotunteinen ja
kohtelias kun on.
Niin se on. Niin maailma antaa ja maailma ottaa.
Minä tiesin kaikki. Miten he puistossa iltasin toisensa kohtasivat.
Miten he kummituskamarissa yönsä viettivät. Ja miten vanha parooni sai
asiasta vihiä.
Kerta haetti paroonitar minulla vihtrilliä. Olisinpa silloin tiennyt,
mitä varten. Mutta en sano mitään, en sellaista, mitä en ole kuullut,
enkä sellaista, mitä en ole nähnyt. Ja siksi toisekseen, mitä hänelle
yksi sellainen rakkaus — olisiko se kannattanut —!
Tosiasia vain oli, että eräänä yönä kuulemme huutoa Vladimirin
kamarista. Vladimir tulee käytävään suu vaahdossa voihkien: "polttaa,
polttaa".
Minä tarjoan vettä, mutta hän ei huoli.
"Elkää pelastako minua!"
"Miksi sen teit?"
"Minun täytyi. Olen kelvoton."
Joku juoksee paroonin luo:
"Vladimir on ottanut myrkkyä, kuolee!"
"Piru hänet periköön", sanoo parooni ja kääntää kylkeä.
Ja niin kuoli Vladimir, enkä minä voinut häntä auttaa. Vladimir, ooi,
minun rakkaani, sillä minun hän oli.
Sitten hautasimme hänet. Minä muutin pois talosta. Ja sitten sain minä
pojan, kauniin kuin Vladimir. Minun poikani on Venäjällä jossakin,
työmies. Olisi siitä oikea lakeija tullut entisen maailman aikaan.
Lakeija ja minkälainen! — Minä olen nähnyt sitten miehiä, monta ooi
—, mutta hyvää kuten Vladimir ei yhtään ei yhtään.