Olisi kai maailma pystyssä pysynyt heidän kohdaltansa, jos ei synti
siihen tullut ja lankeemukseen houkutellut. Tuli sivistys ja
vapaamielisyys, tuli uusi aika, joka pyyhkäisi kirjavalla siivellänsä
sitä heidänkin maailmankolkkaansa.
Annapas, että katsantokanta oli muodostunut siksi että mies sai eron
vaimostansa ja vaimo sai, kun kohtalon kello vain löi, rakastua toiseen
mieheen, ystävätär sai, jos hänellä kykyä riitti, katsella itselleen
ystävättärensä miestä. Sehän se sekaisin seikat sotki, kun
yksinkertainen omistus ei enää kutiansa pitänyt. Kuka uskalsi enää
teloilleen asettua, hätä täällä tuli, kun kohtalo kuin mikä viikatemies
yhtäkkiä kasvonsa kohotti ja kerran vain kädellään sujahutti, niin
maahan se jaotti kaiken kerätyn ja valmiiksi keinotellun.
Että eipä ollut helppoa eikä yksinkertaista elämä enää. Kuka sen
kunnialla päähän pääsi?
— He olivat alussa onnellisia kuin lintuset kaksoispesässään pienessä
huvilassa kaupungin ulkopuolella, suutari Lettusen ja maalari Hottisen
herrasväet. Heillä oli keittiö ja kamari kummallakin. He elivät kuin
paratiisissa, eivätkä synnistä mitään tienneet. Kunnes se samainen
synti etsiskeli heitä ja verkkonsa heidän ympärilleen heitti.
Rouva Lettunen, joka oli ollut kotiompelijattarena ja nähnyt paljon
parempia ihmisiä, oli erittäin sivistynyt ja laskeutui itsenäiseen
naisluokkaan. Häntä ei oikeastaan voinut verrata Hottiskaan, joka oli
ollut vain vähän aikaa palvelijana ja ollut sitten rakennusmailla
työssä. Rouva Lettunen tunsikin siksi olevansa paljon parempi kuin ne
kolme muuta, joiden kanssa hän eli. Oma mieskin suutari! Mikä on
suutari? Lestinnakuttaja vain! Mutta kun se nyt oli hänelle annettu,
niin hän vain sen piti hamikoimatta muita. Ja hyvähän niinkin oli.
Eipähän ryyppinyt Lettunen, niinkuin Hottinen teki. Tietää ne maalarit.
Taitaa ryypiskely olla sen ammatin erikoisoikeus. Mutta kun Hottisen
emäntä myös maisteli sunnuntain seudut kotona miehensä kanssa, nyrpisti
rouva Lettunen halveksien nenäänsä mielenosoituksellisesti
maanantaiaamuna, eikä vastannut hyvään huomeneen, kun rouvat yhtaikaa
lakaisivat rappustensa eduksia.
Se Hottiskaa pismitti. Mikä sitten, jos hän vähän viattomasti maisteli,
oman miehensä kanssa kun maisteli. Jos ei maistellut, meni mies muiden
luo. Tietää ne mestarismiehet, etteivät ne maistelematta pysy, eivätkä
maanittelematta yhtä vaimoa varten elä, niinkuin joku rajasuutari
saidan vaimonsa käsikomennon alla. Ja mikä sitten jos maailmassa
maisteltiin, kerta täällä vain eletään ja terveinä ollaan. Niin sanoi
pappa, ja niin sanoi hänkin. Ja yksimielisyys on voimaa. Ja niin meni
pyhän seutuun aina se, minkä he viikolla ansaitsivat. Ja se periaate
heillä oli, että panna menemään vain, mikä liikaa oli. Ja liikaa oli
kaikki, mikä hengestä irti läksi. Mitäpä täällä muutakaan köyhä. Sillä
ihmeen köyhänä sitä vain pysyi, vaikkei ollut lapsia, ja sellainen
reima maalari kun Hottinen oli.
Sitä se paheksui rouva Lettunen, ja hän oli oikeassa. Liika on liikaa
vapaamielisestäkin. Mutta mitäs nämä, sivistymättömät. Ne rakastivat
nautintojansa vain. Hän yksin ymmärsi hienompaa elämää ja rakasti sitä
todellisesti, ei vain itsessänsä, vaan useissa sukupolvissa. Niin että
kun heillä oli pikku tyttö, tahtoi hän, että he papan kanssa uhraisivat
tytölle kaiken, työn ja elämän kaikkine pyyteinensä. Sillä eipä
kaikille oltu edes lasta suotu, ja se oli oikein. Se ajatus riemastutti
häntä suuresti. Olipas oikeutta elämässä. Ja kun hän näki, miten
Hottisen rouva katseli salaa hänen lastansa haikeus silmissä, teki se
hänelle hyvää, sillä hän ymmärsi, että siinä oli rouva Hottisen kipeä
kohta. Ihan se ilahdutti häntä suuresti, että ähäh, eipä ole lasta! Kun
ei anneta, niin ei anneta, ei uskota! Oli, jokin järki ja järjestys
täällä oli. Se kohotti hänen omaa arvoansa suuresti. Kuin madonna mikä
postikorttikuvissa, kohotti hän lasta käsivarsillensa Hottiskan nähden,
eikä salannut ylpeyttänsä ja voitonriemuansa, ja mitä ei iljennyt
sanoilla sanoa, sen hän hymyllään ja ilmeellään näytti.
Jos olisi ollut Hottisilla poika, ei hän ikinä olisi Hottisten pojalle
tytärtänsä antanut, vaikka mikä olisi ollut. Sen pitikin olla lukenut
ja paljon oppinut mies, jolle hän tyttärensä uskoi. Niinkuin
juhlapuhuja sen olla piti, ihanteellismielinen. Tiesipä, vaikka
maisteri, opettaja ainakin. Tyttö sai sivistyä ja lukea myös. Tiesipä,
vaikka ylioppilaaksi jaksaisi. Niin hän papalle aina sanoi. Ja
lukurahoja he nyt tytölle säästivät kilpaa.
Ja niin tuli ajatelluksi, että jos olisi ottaa palvelija ja apulainen,
niin saisi alkaa entistä ammattiansa taas, käydä taloissa ompelemassa,
enemmän sillä saisi kuin taloutta ja lasta hoitamalla kotona. Pappa
suostui siihen. Ja rouva Lettunen meni rouva Hottisen luo vielä asiasta
neuvottelemaan.
"Elähän ota luoksesi vierasta naista tarpeettomasti", varoitti rouva
Hottinen. "Ole vain yksin jos voit olla ilman."
"Ja miksi en ottaisi?"
"Mitä ne nykyaikaiset naiset, on nähty! Moni on menettänyt miehensä,
kun on ottanut parhaan ystävättären luoksensa. Kun vaimo tekee
askareitaan, kokeilee ystävätär omalla tavallaan. Ennenkuin vaimo
huomaakaan tahi miesparka ymmärtää kavahtaa, on mies kietoutunut
verkkoon ja on vannonut tiespä mitä tuolle toiselle. Ainakin, ettei
vaimostaan välitä, oli onneton sattuma koko naiminen, no, sehän on
selvää, ettei välitä, kuka se vaimostaan välittäisi, viisas. No, niin
sitä sitten virta tätä pariskuntaa erilleen vie. Vieras nainen on
kavalin kaikista maan päällä."
"Elä, minä otan palvelijattaren, enkä ystävätärtä. Jos mies on
kunniallinen, ei ole pelkoa. Kunnia se on Lettusen ainoa hyvä puoli.
Jos onkin köyhä, on toki kunnian mies, mitenkäs muuten."
"Kunnia, se on koru, joka ei monen rintaa täällä koristakaan."
"Lettusen rintaa se vain koristaa."
"Hyvä on. Muista kuitenkin minun sanoneeni. Ja katso vain, ettei turha
ahneus sinua pois paratiisistasi aja."
"Jos on paratiisin pääkäytävällä taulukko, jossa seisoo yksi sana:
siveys, niin mitä, ähää!"
"Elämä ja siveys — ei noita liene ajateltu yhtiökumppaneiksi. Sillä
paljon täällä vain ollaan ja toimeen vain tullaan eikä sellaista sanaa
tunnetakaan. Jos on viekas ja viisas, hyvä tulee. Elämä on ovela,
ostapas siltä annoksesi, niin tiedät."
"Enpä puijaakaan sitä enkä osta väärällä setelillä, olen ennen ilman."
"Laskettele vain syvintä ja aukeinta, hyvä tulee."
"Niin siveyden merelläkö?"
"Karinsa ne on sielläkin."
"Kukapa ne tietää?"
"Tämäkin maalarin rouva."
"Ettäkö maalari on parempi kuin suutari?"
"Maalari — ei se lestiä käteensä ottaisi!"
"Ei ammatti miestä alenna eikä rouvaa ylennä."
"Eei."
"Eei. Vaan kadehditko sinä minua?"
"Minä? Sinua! Een. Sinähän olet vain suutarin rouva. Ihmettelen vain,
mistä sinä noita siveyksiä ja muita herrassanoja keksit. Eivät ne ole
meitä varten."
"Minä en olekaan — palvelustyttö."
"Ähää. Kahvi kuohuu, se on sen merkki, että lopetetaan jo, muuten
meistä ei ole yhdessä kahvinjuojiksi."
"Ha-ha-haa, se osaa."
He leppyivät ja ryyppäsivät kahvit yhdessä. Eikä rouva Lettunen
ymmärtänyt rouva Hottista. He nyt olivat niin eri sivistyskantaakin.
Kadehtia se heitä vain taisi.
Ja niin kyseli rouva Lettunen kotipuolestansa palvelijaa, itsellensä.
Oman puolen ihmiset ne olivat aina luotettavia, sen ainakin tiesi. Hän
sai sieltä sen Hilta Hempukan. Sehän nyt oli kerrassaan sopiva heille,
herttainen ja iloinen, aina se nauroi eikä vastustanut missään.
Sellainenhan palvelijan piti olla, niin ei ristiriitoja tullut.
Ja he olivat kaikin puolin tyytyväisiä ja onnellisia. Rouva Lettunen
alkoi käydä taloissa ompelemassa. Hän kuvitteli, että kun he olivat
säästäneet jonkun aikaa, muuttaisivat he keskikaupungille, laittaisivat
oikean jalkineliikkeen, sellaisen paremmanpuoleisen korjauspajan. Eikä
Lettunen olisikaan sitten enää mikään rajasuutari, vaan tavallaan
tehtailija. Niin näkisivät Hottiset, minkälaisten väkien kanssa he
olivat saaneet asua samassa pihassa. Aina Lettunen Hottiselle vertoja
veti. Eipä hän ollut huono suutari nytkään, luotettava työmies toki.
Siksi oli hän hänet nainutkin. Sillä ei rakkaus yksin, vaan rakkaus ja
miehen työ, ne naiselle turvan takaisivat. Sen hän sanoi papallekin. Ne
kaksi peruskiveä kun oli, hyvä tuli. Yksi ei riitä. Ja molemmat heillä
oli. Siksipä hän rakastikin Lettusta niin, että eipä paljon ketään. Ja
Lettunen rakasti häntä niin, etteipä valehtelijaksi tullutkaan, kun oli
papille luvannut rakastaa mammaa, ei vain myötä-, mutta myös
vastamäessä. Hän ei ollut siiloin edes tiennyt, rakastiko hän edes
tasaisellakaan tiellä, saati mäkipaikoissa, mutta nyt, mikä auttoi,
rakasta pois, sillä mamma oli niitä parhaita mammoja, mitä olla
saattoi, ja elämä meni kuin rasvattu vain, ja rahaa tuli enemmän kuin
ennen poikamiehenä, ja vaikka kolme, neljä oli syömässä, aina riitti ja
ylitse jäi.
Sehän oli sitä onnen ylenpalttisuutta.
Mutta tässä ollaankin uuden ajan ihmisiä, sanoi rouva Lettunen. Nainen
voi hyödyttää pesää melkein yhtä paljon kuin mieskin, jos valistunut
nainen sattuu. Eikä hän ollut mennytkään naimisiin vain myydäkseen
itseään ja kaupitakseen rakkauttaan. Hän oli työvoima, vastuunalainen
solu suuressa yhteiskuntaruumiissa. Sillä joskin rakastaa ja
rakkauttansa tarjoaa, ei sillä vielä leipäänsä koko iäkseen ansaitse
sivistynyt. Eikä hän alentunut ammatti-ihmiseksi sillä alalla. Naitu
nainen ei saanut siksi tulla. Se oli alhainen käsityskanta, raakojen
aikojen tapa, sekä naisolentoa syvästi loukkaava ajatus. Vapaa ja
täysiarvoinen ihminen tahtoo nainen olla ja vapaa olkoon hänen
liittonsa miehen kanssa. Niin hän sanoi. Miehellä ei ollut mitään sitä
vastaan. Hyvältähän se kuulosti. Oli hauskaa kuulla kotona noita
sivistyneitä sanoja, joita vain yhdistyksessä muuten kuuli. Ja hän
suostui aina kaikkeen, mitä rouva sanoi. Hänellä oli sitten hyväpäinen
rouva ja itsenäinen kuin katajapiiska. Ihan se ihastelemaan pani.
"Mistä sinä kaikki nuo tiedot saatkin", kysyi mies.
"Minulla on niin kulmikas pää ja ajatusta joka nurkka täynnä. Aina minä
ajattelen ja ladon ajatusta: kuin halkoja halkopinoon vain, niistä minä
kaikki lait laadin", sanoi rouva.
"Niin sitä pitää. Se onkin sitten hyvä."
"Annapas maailman laittaa lait itsellesi, kaula poikki, ei se vähempään
tyydy, köyhän suhteen ainakaan. Mutta me olemme kohoavaa sivistyskantaa
ja maailman valtaus kangastaa mielessä."
"Eipä vähä."
"Jaa-a. Ei siksi, että maailma olisi suuri ja makea, tahi otettavan
arvoinen, mutta suotta vain. Sanotaan suutarin rouva, kuka sanoo, eikö
se presidentin rouvan mamma olla voisi!"
"Ha-ha-haa, yhä ihmeempää kuuluu. Mamma, mamma, ai-ai sitä
haaveilijaa!"
"Haaveissa tapahtuu pahempaakin — ei siellä menestys mitään maksa."
Niin kului muutama viikko suopeitten tähtien suojassa.
Sattui sitten eräänä sunnuntaina, että herrasväki Hottiset olivat
kallistaneet lasia tavallista enemmän ja että rouva Hottinen jäi
portaille yöksi makaamaan eikä ollut, kuka olisi oven yöksi sulkenut.
Se rouva Lettusta suututti. Että rouva Hottinen unohti siinä määrin
naisellisen arvonsa. Rouva Lettunen ei vastannut koko viikolla hänen
hyvään huomeneensa, vaan nyrpisti nenäänsä halveksien ja käänsi päänsä
pois.
"Sivistymätön kana", ajatteli rouva Hottinen. Ja kun Hilta tuli
seuraavana sunnuntai-iltana heidän puolellensa, sanoi rouva Hottinen:
"Onpa sinulla nyrppänenä rouva. Päreitäkö se on koko viikon niellyt,
kun se noin kuiva on."
"Ha-ha-haa. Mille on annettu minkinlainen emäntä."
"Mies taitaa aina vain olla pintehissä kuin Niiranen paholaisen
hiilihangossa."
"Ha-ha-haa."
"Jos minä olisin mies, en minä tuollaista päreennielijää palveleisi.
Olisi siinä miestä paremmallekin."
"Olisi siinä, ha-ha-haa."
"Otapas sinä, Hilta, narraa suotta sitä rouvaa. Ole ihastelevinasi sitä
miestä. Katsotaan, minkä suhinan se antaa."
"Ha-ha-haa. En toki toisen miestä. Jos täältä saisi omankin."
"Elä. Joko sinä miestä täältä?"
"Mutta mitäs varten minä muuten olisin tänne tullut."
"No, elä?"
"Olisi niitä maallakin ollut oksan ottavia, mutta ei ollut kuusen
kaatavia. Jos tuo onnistuisi paremmin täällä."
"Onnistuu se, jos et ole turhan tarkka."
"Miksipä sitä tarkka näin maalainen, ha-ha-haa."
"Narraa vain viattomasti, ei se Lettunen siitä kulu."
"Ei, ehei."
Ne sanat pesivät Hiltan sydämeen, joka oli köykäinen ja avoin kuin
porsaan kaukalo. Sillä erittäin pulskaksi oli hän jo ennestään Lettusen
havainnut. Ja erittäin pulskaksi oli Lettunen myös hänet havainnut ja
sen jo kahdenkesken sanonutkin.
"Ei niitä tuollaisia pulskia ja ihanaverisiä naisia joka puun oksalla
istukaan", oli hän sanonut. "Ei niitä ole enää muualla kuin siellä
sydänmaan kätköissä. Täällä ne ovat naiset ihan happamia ja
rypistyneitä ja sitten niin nuukia että ihan hävettää."
"Elkää nyt, mestari", oli hän sanonut.
"Ihan totta. Vaan jos istut kerta tuohon polvelleni, niin tunnustelen,
montako kiloa se oikea nainen painaa."
"Mahtaisiko näin köykäinen paljonkaan painaa kaupunkilaisten polvilla,
ha-ha-haa."
"Mitataan nyt."
Ja Lettunen oli tarttunut hänen käteensä vaan hän oli nauranut ja
juossut pois.
Niin että jos häntä halutti, ei sitä kukaan näkisi eikä ymmärtäisi, kun
ei anna nähdä eikä ymmärtää. Kyllä hän ne asiat tiesi. Mutta hän ei
tahtonut antaa narrata itseänsä ilmaiseksi. Ja miten siitä maksun sai,
kun mies oli naimisissa. Piti toki katsastaa, maksaisiko se vaivan. Jos
vaikka vahingoittaisi vain. Oli tuo rouva niin kova periaatteen ihminen
vielä, että ihmetytti, menettäisikö paikkansa, jos se vihiä sellaisesta
saisi.
Ja toisekseen, mahtaisiko maailma sijoiltaan kääntyä, jos purtensa
myötätuuleen laskee. Niinpä tuo sydäntä hypitytti, kun hän Lettusen
ohitse kulki. Lettunen kesytti häntä salaa katseellaan ja kutsui
luoksensa. Ei tietänyt se hyvää. Noita tuollaisia kuin periaatteita,
kun ei ollenkaan ymmärtänyt.
Taisi se nyt lähteä menemään huuhan jäljille. Meni, hulluun suuntaan se
nyt meni. Se kun aina ajatuksissa tuo Lettunen pyöri. Ja tuli siihen
sitten se yksi, se — rakkaus, joka vasta mestari on. Sen tahtipuikon
jälkeen kun tanssii, niin se sitten vasta polkkaa on.
Ja sitä tanssia he nyt tanssivat. Ja eipä aikaakaan, niin Lettunen
kutsui häntä omaksi pullukakseen, ja hän kutsui Lettusta omaksi
pörhykäksensä, sillä joskuspa, kun Lettunen istui suutarin rummullansa,
kenkä polvien välissä, tempasi Hilta kengän, istuutui lapsen kanssa
Lettusen syliin, asetti kengän omien polviensa väliin, ja siinä piti
Lettusen nakutella sitä. Ja hän pörrytteli Lettusen tukkaa ja Lettunen
nauroi ja lapsi nauroi ja Hilta nauroi.
"Onpa onni, ettei tuo lapsi osaa puhua", sanoi Lettunen, "jo tässä
oltaisiin helisemässä".
"Kullan murunen, elä viitsi opetellakaan puhumaan, enkelini."
"Suojelusenkelisi!"
"Ha-ha-haa."
"Enkelin suojatit. Ha-ha-haa."
"Mutta mikä meidät lopulta perinee", kysyi Hilta.
"Mikä muu kuin yhteinen leipäkannikka, jos ei tämä tunteitten
ylenpalttisuus ala lakata ahdistamasta. Eikö se rouva epäile?"
"Ei se epäile."
"Ole vain kuuliainen rouvalle, niin ei se huomaa, eikä uskalla
epäilläkään."
"Minä kysyin eilen rouvalta, onko rouva minuun tyytyväinen, vai onko jo
syytä valittaa?"
"Ha-ha-haa. Ja mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, että hän on sitten tyytyväinen. Että parempaa hän ei
tarvitsekaan."
"Ha-ha-haa."
"Että 'oli ihan onni, kun Hiltan sain', sanoi."
"Ha-ha-haa! Minun onneni."
"Ja minun onneni ja hänen onnensa."
Niin he elivät onnellisina kolmisin saman katon alla. Rouva ei
huomannut mitään. Hiltalla oli hauskat päivät, eikä Lettunenkaan
moittinut osaansa. Hilta sanoikin, että hän oli oppinut rakastamaan
Lettusta ihan todellisesti, kuin omaa miestänsä. Ja Lettunen sanoi
samaa. Heitä jännitti tämä salaisuus, joka heitä ympäröi ja sitoi. Oli
hauskaa arvuutella, miten se siitä selviäisi.
"Erolla se nätisti selviäisi", kehoitti Hilta.
"Niin se selviäisi, jahka ma kerkiän", lupasi Lettunen.
"Rakastathan sinä nyt minua?"
"Tottahan, ketäs sitten. Sitähän minä teen tavallakin."
"Etkä rouvaasi —?"
"Ee-en, mitä minä siitä, lipposesta."
"Mitenkä sinä sen otit?"
"Kun pappi sen minulle antoi."
"Antaa se pappi sinulle minutkin, kun anoo."
"Taitaisi antaa."
"Onko sinussa miestä vain anomaan?"
"Miestä? Miestähän minussa toki on. Johan aina olen ollut sanani
kokoinen. Sinut minä otan. Enkä paljon petä."
Voihan hänelle sanansakin pitää, ajatteli Lettunen. Sillä eipä
ollutkaan mikään mitätön ihminen tämä Hilta. Hän oli niitä
konstikkaimpia, mitä Lettunen oli nähnyt. Kosketa häneen vain
pikkusormellasi, niin on kuin sähkövirtaa olisit koskettanut, sellaisen
voiman siitä sai. Ja miten sirosti se elämän otti, ei siinä huokailtu
eikä päätä kallisteltu. Eikö liene ollut vain ihan oikeimmassa kaikessa
tämä Hilta, vaikkei se ajatellut paljon mitään, kääntelehti vain
laiskana kuin tuo emäsika tiepuolessa kuumalla paisteella. Ja sikaa se
muistutti niin ihmeesti, vaikka kaunis oli, niitä komeimpia
naisihmiseksi. Mikähän manan mahti siinä asusti naisessa tuollaisessa,
joka teki mitä tahtoi, otti kenen tahtoi, miellytti ketä tahtoi
välittämättä mistään. Vähällä piti, ettei Lettunen ajatellut
kärsineensä suurta vääryyttä, kun oli ollut niin kauan uskollinen
entisessä avioliitossaan. Erehdys se oli ollut.
"Jos olisi tiennyt, että tuo noin myttyyn meni, olisihan tuon saanut
olla tekemättäkin", sanoi hän Hiltalle.
"Saapihan sen tekemättömäksi, jos tahtoo", sanoi Hilta. "Ottaa eron."
"Mitä hän siitä itse sanoisi? Jos suuttuu hyvinkin."
"Minä pidän kuitenkin omani."
"Pidä sinä vain."
"Ja mitäs sinä?"
"Minä pidän kanssa omani. Mikä meidän on näin ollessa. Tämähän mukavaa
vasta onkin. Ei olla pikkumaisia."
"Eikä olla."
"Kyllä se siitä selviää aikanaan. Suotta tässä myrskyä nostatella."
"Selviää kai se. Pahemmatkin pulmat ovat maailmassa selvinneet",
myönteli Hilta.
Ja selvisihän se.
Rouva Lettunen alkoi tuntea ilmassa jotakin outoa. Hilta katsoi väliin
Lettusta liian rohkeasti. Lettunen vältti hänen katsettansa ja sen
silmät luppasivat niin viekkaan näköisinä rouva Lettusesta. Niin alkoi
hän salaa tarkastaa heitä. Ja peliähän siinä oli, se oli selvää. Viisas
ei epäilekään, ellei ole mahdollisuuksia, päätteli hän. Ja hän epäili
ja hän oli varma. Hän odotti vain, että voisi sen todistaa itsellensä.
Hän oli tuskaisa ja kiukkuisa, mutta ei voinut puhua kenellekään
mitään.
Eräänä lauantaina järjesti hän niin, että hän pääsi työstänsä tuntia
ennen kuin tavallisesti. Hän livahti salaa kyökin ikkunan taakse ja
katsoi sisään. Hän näki, että Hilta kohosi Lettusen sylistä, kun
huomasi ikkunassa varjon. Niinpä se selvästi oli. Muuta ei
tarvittukaan.
He olivat äänettömiä molemmat, kun hän tuli sisään.
"Kiirepä Hiltalle nyt tuli", sanoi hän.
"Mitä, näitköhän sinä nyt unta", sanoi Lettunen.
"Näin sitä unta, jota en olisi luullut tarvitsevani nähdä", sanoi hän
kiukusta vapisten. "Näin teidät sylityksin."
"Meidätkö, ehei, taisitpa nyt erehtyä", sanoi Lettunen. "Onpa näkösi
tosiaan huonontunut. Pitää hankkiaksesi silmälasit."
"Näkeepä näillä tarpeeksi ja liikaa ilmankin. Mitähän sitten näkisikään
silmälaseilla."
"Mitäs tyhjää kiellät, Lettunen", sanoi Hilta. "Asia on, niinkuin tämä
nainen sanoo. Sylitysten oltiin. Ja miksi niin oltiin? Siksi, että me
olemme rakastuneita."
"Niin yksinkertainen asia vain."
"Niin yksinkertainen asia vain", sanoi Hilta.
"Vai rakastuneita, ähää?"
"Niin ollaan ja kovasti ollaankin", kehui Hilta.
"Sittenhän sille ei mitään mahda."
"Ei sille nyt mitään mahda. Jos on rakkaus, on hyvin siveellistä
rakastaa, jos sitä ei ole, ei ole siveellistä rakastaa, rouva itse sen
sanoi."
"Ähää. Ja vihkiminen, mihinkä se joutuu?"
"Onhan pappi teidät vihkinyt. Sehän vihkii tarkemmin asiaa
ajattelematta, tietääkös se, kenen kenelle antaa. Vaan kuuluipa tuo
sanoneen, kertoi tämä Lettunen, että rakkaus on ylin kaikista. Se
liiton solmiaa ja se sen pyhittää. Jos se kutinsa pitää, niin meidän
liittomme se toki vahvistaa niin että ropsahtaa, sillä jos mikä, niin
rakkaus tässä ylimmällä oksalla kiikkuu. Minäpä menen puhumaan sille,
mitenkä meille kävi."
"Ole hiljaa nyt", kielsi Lettunen.
"Ei, kerros vielä, kerros vielä. Antaa tulla vain", huusi rouva
Lettunen.
"Sanoi Lettunen itse, että rouva ei ole mitään minuun verraten. Niin
saa nyt ottaa paremman, jos tahtoo."
"Ottakoon, ottakoon!"
"Se kertoi erehtyneensä ensi kerralla, tottumaton kun oli ottopuuhiin."
"Eihän nyt erehdy!"
"Nyt se sanoi tietävänsä, mitä rakkaus on!"
"Senkin — lesti!"
"Mitä varten rouva häntä lestiksi sanoo, minun miestäni ei saa
haukkua!"
"Lesti, lesti! Ja montako rouvaa sinulla on ollut, Lettunen?"
"Niin rouvaako? Montakos niitä? Tämä oli vasta toinen."
"Ja sinä tunnustat?"
"Mikäs tässä auttaa. Tämä on numero toinen."
"Ja ilkiät?"
"Kun kieltää ei voi. Minkäs tässä taitaa, syntisparka. Luuletkos
minulla tässä hauskan olevan!"
"Senkin — pikipallo!"
"Minun miestäni ei saakaan haukkua", sanoi Hilta. "Minä kun selitän
papille, että se entinen rouva kun haukkuikin sitä päivät pitkät
pikipalloksi ja lestiksi ja jos miksi."
"Et tarvitse selittää. Saat sen hyveliinisi pitää, saat, minun
puolestani!"
"Ihanko totta, rouva?"
"Totta, totta — toinen rouva!"
"Mutta mamma, elähän suutu", kieloitteli Lettunen.
"Vai elä suutu!"
"Joka miehensä jättää yksin kotiin, se hänestä jääköön", sanoi
Lettunen.
"Maailman mammona on silloin makiampi kuin koti ja mies", perusteli
Hilta.
"Ähää!"
"Enkä minä olisi ryhtynytkään huonoihin kauppoihin, mutta kun Lettunen
lupasi ottaa minut ja panna rouvan pois viralta."
"Hilta", varoitti Lettunen.
"Kun lie luvannut, lupansa pitäköön!"
"Eihän se ollut mitään vakavampaa", koetti Lettunen peräytyä.
"Naida sinä lupasit", sanoi Hilta. "Elä sinä, Lettunen, nyt vikuroi.
Nythän tässä on se tilaisuus, jota olet odottanut. Ja voithan vielä
valita, jos ostat minut irti."
"Enkä valitse enkä osta! Pahus!"
"Ei tarvitse valita", huusi rouva. "Minä se tässä talossa vielä
määrään. En ole Lettusen valittavissa enää. Pois lähden. Pois lakaiskaa
minun jälkeni, pois!"
"Mutta mamma, rouvani", hätääntyi Lettunen.
"Vaiti, Lettunen", sanoi Hilta.
"Mamma, Hiltahan ei ole minulle mitään — periaatteellisesti."
"Onhan käytännöllisesti!"
"Lettunen, eihän sinun enää tarvitse pelätä rouvaasi, entistä rouvaasi.
— Hänhän kerää jo tavaroitaan, näethän", sanoi Hilta.
"Et tarvitse pelätä. Pelkää vain toista rouvaasi."
"Minä en olekaan mikään hirviö."
"Et, käärme vain."
"Lettus-kulta, kuuletko sitä", sanoi Hilta.
"Anna sen olla", sanoi Lettunen.
Rouva oli mennyt kamariin ja paiskannut oven kiinni. Hän alkoi pakata
siellä tavaroitaan kokoon lähteäkseen heti pois. Hän ei voinut enää
jäädä tänne.
Miten kurjasti nyt oli käynyt. Tämä hänen Lettus-parkansa, joka oli
hänestä ollut varma kuin majakka, osoitti nyt tuollaisia taipumuksia.
Voipa kurjuutta kuitenkin. Eipä hän ollut tuntenut häntä lainkaan.
Hänen itserakkauttaan loukkasi vielä se, että se oli vain piika-Hilta,
joka hänet laudalta löi. Sehän se velloi ja käänsi kaikki tunteet hänen
rinnassansa, niin että siellä oli kuin kuhiseva käärmeenpesä. Ja tätä
maailmaa, tätä kavalaa, oli hän rakastanut ihanteellisella rakkaudella,
ensiluokkaisella ihan. Olipa hän ollut narri. Se olikin tuo Hottiska
ollut oikeassa. Näkyipä hän asiat tietävän. Vaikka millä hinnalla olisi
hän ostanut entisen onnensa takaisin. Ei niin, että hän entistä
valhetta kaipasi, vaan niin, että se todellisuudessa olisi ollut
sellaista, joksi hän sen ennen tätä syntiinlankeemusta luuli.
Että mies rakasti häntä ja hän rakasti miestä. Mies oli mitätön,
suutari, Lettunen vain, ja hän, mikäs hän oli, sisukas vaimo. Mutta
häiriytymätön elämä rakkaudessa, se oli paratiisin elämää se!
Ja nyt oli hänet syösty sieltä alas, alimpaan, — ah! Mitä tuskia hän
tunsi. Hän halusi kostaa. Mutta hänen kostonsa oli voimatonta, eikä se
heihin ylettynyt. Se lisäisi vain heidän onneaan ja he nauraisivat
hänelle. Hän toivoi, että Lettunen alkaisi juoda ja joutuisi rappiolle.
Ja että Hilta pettäisi hänet ja hän saisi tuntea tätä samaa tuskaa. Ja
sitten Lettunen kaipaisi häntä, vaan hän kulkisi ohi silmää
räpäyttämättä ylväänä kuin Pohjantähti. Ja Hiltan, tuon salamanterin,
tuomitsi hän alimpaan maanosaan, sinne missä kattilat kaikki kiehuivat
ja ikuinen porina kävi. Mutta vaikka hän mitä julmia ajatteli, eivät
ajatukset viilentäneet hänen rintansa polttoa. Ja itsekin tunsi hän
olevansa syvällä, syvällä, siellä syvimmässä maanosassa, jossa pahat
ajatukset kuin tyydyttämättömät liekit nuoleksivat hänen sydäntänsä.
Tyydyttämätön kaipaus pahaan, ikuiseen pahaan! Sillä mitään hyvää ei
ollut missään, ei hänessä eikä muissa, ei koko maailmassa, se oli
valhetta vain, petosta ja erhettä kaikki! Vaatipa petollisuutta ja
oveluutta tämä elämä, muita aseita ei tarvittukaan! Sehän se häntä
loukkasi, haavoitti ja satutti! Sehän se aivan myrskyaallot rinnassa
nostatti. Ei tarvittu sankaruutta, ei kieltäymystä! Ei taistella täällä
voinut! Petollisuutta ja oveluutta! Hänestä tuntui, kuin kahleet olisi
lyöty raivoavan ja haavoitetun pedon käpäliin, joka oikeuttaan ja
oloaan puolsi. Hän kuuli etuhuoneessa kuiskailtavan. Kuiskailkoot. Mitä
se häneen enää kuului. Hän jättää taistelutantereen.
"Taitaa se lähteä pois, kokoo tavaroitaan", sanoi Hilta Lettuselle.
"Ihmekös tuo. Sehän suuttui. Sinä olit suurenmoinen, ha-haa!"
"Pahempaakin. Minähän teen mitä ikinä, saadakseni oikeutta itselleni."
"Se on oikein se."
"Mitä sinä noin mietit?"
"Taisi kuitenkin tulla tehdyksi tuhmuus", sanoi Lettunen huolissaan
taas.
"Vieläkös, tällaistahan maailmassa paljon tapahtuu. Maailmaa näin
muodostellaan ja parannellaan."
"Pakkoko sitä olisi parantaa. Hyvähän se oli."
"Pakko kai se nyt on parantaa. Ja mikä meidän on tänne jäädessä. Hyvä
siitä tulee."
"Taitaa tulla."
"Ei hätää mitään."
"Taitaapa niin olla." Sillä mikäs hänellä oli oikeastaan hätänä,
Lettusella. Jos toinen rouva läksi, jäi toinen jäljelle toki.
Oikeastaan se oli etuisuus ja vapautus hänelle. Kyllä tämä Hilta
sentään oli sopivampi näin suutarismiehelle. Ensikseen niin kaunis ja
pulski, toisekseen ilman sivistystä ja muita periaatteita. Nehän olivat
etuja, joita ei edes rahalla saanut. Sillä minne pani nainenkaan
sivistyksensä, jos oli sitä kerännyt, mukana se piti vain pitää ja
kovasti siitä vain haittaa oli. Noin niinkuin vapauden suhteen etenkin.
Ehkäpä hänkin sai nyt olla vielä miesten mukana, vaikkapa tuon
Hottisen, ja ottaa pienet virkistysryypyt työn lomassa, kun hallitus
muuttui. Miksipä sitten estämään eroavaa hallitusta. Jos rouva haluaa
mennä lapsineen pois, menköön toki. Tottapahan tietää, mitä tekee. Ja
minkäs sille pippuripussille taitaa.
Ja niin sai rouva Lettunen pakata tavaransa kenenkään estämättä. Hän
kääri vaatteensa nyyttiin ja otti lapsen käsivarrellensa.
Keittiössä oli Hilta kaatanut vehnätaikinan pytystä leipomapöydälle,
leikkasi siitä kappaleen ja alkoi hieroa sitä. Rouva näki hänen
asettaneen ruokapöydälle vain kaksi lautasta, itselleen ja isännälle,
asettaneen siihen voita, leipää, piimää, sekä leikkaamatta sen suuren
ja pitkän makkaran, jonka hän oli tullessaan tuonut pyhän varaksi. Se
raivostutti häntä. Tempaanko pois tuon makkaran, vai mitä? Puolen
metrin makkara! Ja ei kuin leikkaamatta pöytään! Mutta sitten ajatus,
kauhea ja kurkkua kuristava törmäsi kuin peto hänen kimppuunsa ja oli
tukahduttaa hänet, niin se voimat vei. Yhtäkkiä se kauhea totuus, ettei
hän saanutkaan enää koskaan, ei koskaan, istuutua tuohon pöytään kuin
omaansa, selvisi hänelle! He söivät nyt kahden, nuo! Makkarankin! Ja se
oli hänen. Tuo mies, joka oli hänen! Ja tuo nainen, joka oli vain
vieras ja palvelija. Ja tässä kodissa, joka oli hänen. Hän jätti kaikki
heille. Mutta hänhän oli hullu. Nythän tämä vasta sekaisin olikin.
Suru, todellinen ja suuri kuin rannaton meri, avautui hänen eteensä ja
näytti ylipääsemättömältä. Menettää kaikki omansa! Olisi tehnyt mieli
itkeä, sydänalassa alkoi aallehtia niin. Mutta ei, hän ei saanut
vuodattaa kyyneliä heidän nähtensä, sitä he eivät ansainneet, ja se
olisi tehnyt heille vain hyvää.
Mutta jonkunlainen pieni toivo, saada jälleen sovinto, pilkahti
mielessä, ja nöyrtyneenä, ääni tummana väristen, sanoi hän Lettuselle:
"Kuinka syvästi sinä olet haavoittanut minun sydäntäni, Lettunen. Jospa
tietäisit minun rintani tuskaisat tunteet."
"Sepä nyt sattui ikävästi", paheksui Lettunen jo.
"Enkö ollut puhdas puoliso? Ja mikä minä nyt olen?"
"Jotta juu, puhdas, puhdas mikä puhdas, tuota, tarkoitan, että jotta,
tulipa tässä nyt tehdyksi tekoset, tuli."
"Mehän olimme niin onnellisiakin, emmekö olleet?"
"Joo, hyvinkin, eritoten onnellisia, ei siitä puutetta, onnesta,
tarkoitan. Mutta mitähän jos — jos kadut, kun lähdet kiertämään
maailmaa ehdoin tahdoin?"
"Minua on loukattu."
"Onhan sinua loukattu. Mutta onhan tässä niin sanoakseni koti."
"Mutta miehen pitää olla kunnian mies."
"Niinhän pitäisi, se on oikein se. Mutta mistä sen kunnian miehen
nykyään ottaa", kysyi Lettunen. "Taitavat olla sukupuuttoon kuolleita,
niinpä minä olen kuullut", arveli hän.
"Mies antaa naiselle paljon", sanoi rouva jo tyyntyneempänä ja sovintoa
jo toivoen, "kun antaa naiselle kodin. Mutta nainen antaa miehelle
kaikki, kaikki, kuin elämästä ja kuolemasta irti on ja saa. Että
hänellä ei ole enempää kuin kaikki, kaikki, ei ole hänen vallassansa."
Ja hän toivoi nyt että asia selviäisi ja Lettunen näkisi eron hänen ja
tuon toisen välillä ja ymmärtäisi vihdoinkin, kuka heistä kukin oli.
Mutta mitäs vielä, ymmärsikö se. Ei se ollut niinä miehinäänkään taas,
raapi vain korvallistaan, niin hän teki silloin, kun mietti kovasti ja
oli epävarma. Ja epävarma hän nyt oli. Hän tunsi, että rouva tahtoi
sovintoa, ja hän olisi sopinut, mutta kun tuossa seisoi tuo Hilta ja
lykkäsi tuota taikinaa niin. Ja sillekin oli tullut luvanneeksi jos
jotakin.
"Joo, kyllä se niinkin on", sanoi hän vain, ja rouva ymmärsi, ettei hän
enää mietikään. Häntä suututti kovasti.
"Vai niin onnellisia olitte", sanoi jo Hilta, kun tunsi olevansa voiton
puolella.
"Niin olimme", kivahti rouva, "kunnes tuli tähän tuo — käärme!"
"Sanotko minua käärmeeksi?"
"Käärme, käärme!"
"Varo sanojasi!"
"Käärme."
"Tahi annapa kun heitän sinut ulos! Kuuntelepa tuota rouvaasi,
Lettunen, kun haukkuu minua."
"Elä nyt, Hilta", varoitti Lettunen.
"Saako hän herjata minua, rouvaasi, toista rouvaasi? Enkö ole yhtä hyvä
kuin hänkin, ehkä jostakusta parempikin."
"Elähän nyt, Hilta", pyysi Lettunen.
"Antaa sen käärmeen laulaa", sanoi rouva. Hän oli saanut täydet
voimansa takaisin ja oli taistelunhaluinen taas. "Laula, laula,
kielellään se käärmekin laulaa myrkkylaulujaan."
"Milläs se kuiva puupölkky laulaa? Lastulla se laulaa. Ei se laulu
miehelle kelpaa, kuivalta kuulostaa."
"Ähää!"
"Kun pysyy naisena, sanoi entinen miehesi, muuta ei tarvitse onneen."
"Huonona naisena."
"Mutta huono se ottaa, kenen haluaa."
"Aviovaimolta."
"Aviomieheksi!"
"Haa!"
"Eikä sillä saa olla silmiä päässä, joka sinuakin rakastaa, ja pää
sillä pitää olla paperista vain, että lakipykälät siinä pysyy. Eihän
sitä oikea mies siedä. Minun mieheni, sinun miehesi, sinuun kyllästyi!"
"Kyllästyköön. Lettunen, mitä se ymmärtää! Suutari! Mikä on suutari?
Lestinnakuttaja, nahkan nipertäjä, narri mieheksi!"
Nyt olivat kaikki sovinnon mahdollisuudet menneet, välähti rouvan
päässä. Mutta hän ei siitä välittänyt enää.
"Häpeä, joutuakin tuollaisen kanssa naimisiin, häpeä!"
"Hyvä mies, hyvä mies, kyllä ottaisit vieläkin", sanoi Hilta.
"Naiset, elkää taas, hyvät naiset", pyyteli Lettunen ja ojensi jo
hätääntyneenä käsiänsä molemmille, mutta turhaan. — Ei auttanut
mikään. Hän pujahti ovesta ulos.
"Helpompi on kamelin tulla neulansilmän läpi kuin sinun tulla enää
suutarinkaan rouvaksi", virkkoi Hilta.
"Käärme!"
"Senkin — laintaulu!"
"Jos minä luen sinulle vähä lakia!"
"Lue!"
Rouva Lettunen laski äkkiä lapsen käsivarreltansa lattialle, tempasi
makkaran pöydältä ja alkoi sillä kurittaa Hiltaa. Makkara taittui ja
kappale lenti lattialle, mutta rouva löi yhä, huohotti, eikä
keskeyttänyt tointansa. Silloin Hilta koppasi palan taikinaa ja
taputteli sillä rouvan poskea. Rouva kaappasi pöydältä hieromattoman
taikinan ja taikinoi sillä Hiltan pään, hiukset ja kasvot kokonaan.
Hilta huusi, rouva ähki vain ja lapsi nauroi lattialla ja ojenteli
käsiään, hän olisi tahtonut myös taikinaa. Rouva otti lapsen syliinsä
ja nyytin käsivarrelleen ja painui ulos paiskaten oven mennessään
kiinni.
Oven takana etehisessä seisoi Lettunen ja raapi päätänsä, sillä hän
mietti. Se raivostutti rouvaa, hänen tappeluhalunsa ei ollut talttunut.
Hän pisti lapsen etehisessä olevaan pesuvaatekoriin, tempasi etehisen
nurkassa olevan vesisankon ja kaatoi sen Lettusen päälle.
"Ee — elä veikkonen, kastua — uu —"
Sitten rouva tempasi lapsen ja nyyttinsä taas ja kuin tuulispää läksi
hän huvilalta.
Sinä päivänä ei hän tullut takaisin eikä huomennakaan vielä. Hän
asettui kaupungissa uuteen asuntoonsa.
Tuli maanantai, silloin päätti hän hakea ompelukoneensa pois.
Hän meni ensin rouva Hottista tapaamaan ja kertoi hänelle kaikki.
Rouva Hottinen oli jo kuullut erosta ja oli mielessään antanut anteeksi
rouva Lettuselle hyvänpäiväntekemättömyydet ja kaikki. Sillä hän sääli
häntä. Hän asetti heti kahvipannun tulelle, ja ensi kertaa kuin
samanarvoiset ja samansäätyiset sisaret he juttelivat nyt.
"Enkö sanonut sinulle, että elä ota vierasta naista luoksesi, sillähän
synnille portit avaat."
"Kuka sitä olisi uskonut omasta miehestä."
"Mies kuin mies. Minäkin kehoitin sitä tyttöä leikilläni narraamaan
Lettusta."
"Kyllä te olette. Sinun ainakaan ei tarvitse pelätä."
"Eipä kai."
"Kun mies ryyppää, saa sen toki itse pitää?"
"Voi niinkin olla, voi miten vain. Asui tässä meillä, ennenkuin te
tähän muutitte, yksi irtolaisnainen, piika, Katri-niminen. Sillä ei
ollut työpaikkaa, kun laiska oli, niin minnepä meni, tänne tuli ja
tässä asui kuin kotonaan, koska se oli saman puolen ihmisiä, oli minun
sisareni. Ja eikös vain joutotytön silmistä tämä Hottinen näyttänyt
perin korealta. Arveli kai liikaa sen minulla olevan. Se sitä
katsastamaan. Ja kun sanon, jätä nyt tuo, ei ole ymmärtävinäänkään,
ähää. No, minä ajan tytön pois."
"Elä, missä se nyt on?"
"Voi veikkonen. Se keinotteli itselleen rikkaan ja ikälopun lesken,
jonka kuolemaa se nyt odottaa. Mitenkäs muuten."
"Ei ole enää teillä käynyt."
"Ei, ehei. Se kun on rikas. Ei se päivääkään minulle enää sano, kun
vastaan tulee."
"Elä toki."
"Mitenkäs muuten. Voi olla äkeissään, ja rikkaana saakin olla
äkeissään, kun sen juonet hoksasin. 'Mitä sinä kalastelet toisen
kalavesillä', sanoin vain. Vaan senkös silmistä suuret vedet tipahti,
se osasi kaikki konstit, ja se sanoi, ettei hän Hottista huolisi, ei
vaikka mikä, suotta hän vähä mielisteli, kun on saanut ilmaiseksi tässä
olla. 'Mutta tuollainen maksutapa, se koituu minun vahingokseni.' Vaan
se ei ole ymmärtävinään. 'Haepa nyt paikka ja heti', sanon minä. Ja hän
haki ja sai ja katosi sen tien."
"Elähän nyt!"
"Kun vieras ei ole poikkeus, kun sukusi ei ole poikkeus, kun sisaresi
ei ole poikkeus — lienetkö itse poikkeus täällä synnin alhokossa. Niin
se synti kauniina edessäsi houkuttaa ja meidät syrjäpoluille eksyttää."
"Niin surettaa, niin surettaa."
"Mikä sitä yhdellä pienellä sydämellä surrakaan jaksaa."
"Elonvirta — siinä harhaan soutelee —"
"Siinä soutelee, minkä joutelee."
"Mutta siksipä tuo, tuo — siveys — sitä minä puollan."
"Puolla sinä, puolla veikkonen, jos ei käy raskaaksi soutaa vastavirtaa
aina. Minä taas usein — tätä nyt omaa puhuakseni — ajattelen tuossa
iltasilla kenkiä heittäessäni, vieläköhän monesti saanen tässä talossa
näin rauhassa kenkiäni heittää. En minä vähällä Hottisen leivästä
lähtisi. Koettaisit sinäkin sopia."
"En voi, sehän olisi siveetöntä."
"Ole kuvittelematta."
"Osaanhan minä työtäkin tehdä."
"Mutta mitä on työ? Se on synnin palkka. Miehen kukkaro se on se
herttaisa päänalunen, jolla kaikki hyvät unet nähdään."
"Ei hän tunnusta minua rouvaksensa enää."
"Lettunen oli sentään mies, enkä minä Hiltalle sellaista lahjaa
antaisi."
"En minäkään."
"Valtaa tuo pois."
"Kun Lettunen ei rakasta minua enää."
"Mistä sen tietää — tuollaisen suutarin rakkauden. Ja mitä se oikeassa
puntarissa painaa! Oikeata rakkautta on enää lauluissa vain!"
"Sehän se surettaa."
"Vie suru suolle ja paina turvetta päälle. Pitää pilan pilana."
"Hyvä sanoa."
"Koeta kuitenkin katsastaa, jos voisit kotiisi takaisin tulla."
Rouva Lettunen lupasi katsastaa. Ja sehän olikin hänen hartain
toivomuksensa. Mutta kun hän meni omalle puolelleen ompelukonetta
perimään, ei kumpikaan herrasväestä vastannut hänen hyvään huomeneensa.
Se häntä suututti.
"Kas istuvat tuppisuina kuin lakovarikset", sanoi hän harmissaan.
Ei vastausta.
"Tulin katsomaan, tällaistako se oikea rakkaus on."
Ei vastausta.
"Vai tällaista. Ihan istuvat kuin kaksi lettua lautasella."
Herrasväet eivät olleet kuulevinaankaan. Hilta istui keinutuolissa
mahtavana, kädet ristissä vatsalla ja pyöritteli peukaloitaan. Lettunen
oli könöllään sohvasängyllä, tupakoi rennosti ja pudotteli porot
lattialle.
"Elä tuossa lattiaa töhrää, senkin porsas", sanoi rouva Lettunen,
unohtaen hetkeksi, ettei hänellä ollutkaan enää komennusvaltaa täällä.
Sitten muisti hän sen ja tempasi käsiompelukoneen kainaloonsa ja läksi.
Poissa olivat siis kaikki toiveet siitä, että Lettunen olisi pyytänyt
häntä rouvakseen vielä. Kaukana oli nyt se rouvuus.
Hän jäi kaupunkiin asumaan ja etsi työtä. Toisiin taloihin oli otettu
uusia sijaan, joissakin pelättiin häntä, kun hän oli eronnut rouva.
Mutta hän asetti suun säkkiä myöten, ja aika kului, mikä sen olisi
voinut pysähdyttääkään ajanrattaan.
Huvilalla vietettiin Hiltan ja Lettusen häät kahteen kertaan, ensin
epävirallisesti, ja sitten kun asia kypsyi siihen asteeseensa,
virallisesti ja komeasti, vihkimisineen ja marjoineen. Hilta oli
hankkinut pelimannin ja vieraita. Hän oli komea morsian puettuna ja
putsattuna ja loisti hunnussaan kuin poutapilvi vain. Se Hottista
ihmetytti, että tuota Lettusta oli niin lykästänyt. Hän tanssitti
morsianta sulhasen edestä. Ja Hilta se vain nauroi. Hän miellytti
Hottista, ja Hottinen miellytti häntä.
Siinäpä olisikin ollut komea mies, komeampi kuin hänen Lettusensa,
mestarismies sellainen, joita harvoin tapaa, ajatteli Hilta. Olihan hän
hänet nähnyt, mutta ei ollut koskaan näin selvänä ja iloisena tavannut.
Kyllä tuollainen oikea mestarismies, milloin tahtoo, tuollaisen
joutavan rajasuutarin, kuin hänen miehensä, aina voittaa. Ja somaa,
että samaa ajatteli Hottinenkin. Ja tapahtui niin, että ennenkuin rouva
Hottinen ja herra Lettunen asiasta mitään varmaa tiesivät, ja ennenkuin
virallisista häistä oli kahta kuukauttakaan kulunut, olivat maalari
Hottinen ja suutarinrouva Lettunen kadonneet huvilalta. Heitä ei
löytynyt mistään. He karkasivat koko siltä paikkakunnalta ja painuivat
jonnekin kauemmas, ties minne, onneansa kätkemään.
Herra Lettunen oli pienessä juhlahumakassa nykyään aina, hän vietti
virallista hääjuhlaansa yhä. Huonekalut olivat jo menneet, vaatteita ja
taloustavaroita vähän enää jäljellä. Hän kehui rouva Hottiselle, että
hän viettää toisia erojuhlia samalla, siksi kunnes viimeinen
naskalikin on mennyt. Ei ainoatakaan todistuskappaletta saa hänen
syntiinlankeemuksestaan jäädä. Niin puhdas kuin hän oli maailmaan
tullessaan, niin puhdas tahtoo hän olla, jos hän suutarin pyhään
ammattiin vielä astuu ja vieraan kengän korjaustarkoituksessa käteensä
ottaa. Ja jos hän itsensä kunnolliseksi huomaa, aikoo hän kosia vielä.
Mutta vain yhtä naista, sitä, jolla on sädekehä päänsä ympärillä. Omaa
kunnon rouvaansa numero yhtä. Sen jalkojen juureen aikoo hän syntisen
olemuksensa kerta laskea ja armoa anoa.
Mutta vielä ei ole aika. Niin kauan kuin jotakin on, mitä menettää, se
on menetettävä ensin. Sittenpä tietää, mitä vapaus on, ennenkuin sen
kokonaan pois antaa.
Rouva Hottinen itki ensin murheen kyyneleitä. Etsi sitten työtä
rakennusmailta, ja elämä alkoi kulua uusissa uomissaan.
Sitten ensi tilassa selvittyään siksi, meni rouva Hottinen entisen
rouva Lettusen luo ja kertoi kuulumiset.
He päivittelivät yhdessä elämän menoa.
"Huomaa huviksesi, mitä tapahtuu, jos rakkaus ylimmällä oksalla
kiikkuu, ja siveys aina mielessä liikkuu. Mitäs teki Hottinen muuta
kuin tytön vei kun rakastui."
"Enhän minä tällaista toki —"
"Hyvä on suulla suurennella. Olet noin tyhmä, vaikka sinulla on lapsi."
"Onhan se lapsi. Ja hyvä onkin."
"Ja rakastat tuota?"
"Kissakin rakastaa poikiansa."
"Parin-, kolmenkymmenen vuoden perästä se on jonkun suutarin tahi
maalarin rouva, poiskarannut, eronnut tahi eroava. Ja sinä nyt tuota
pidät pyhänä kuin kirkon kynttilää. Ja varmaan tekisit sen edestä mitä
tahansa —?"
"Tekisin."
"Pistäpä sitten pian vaatteet nyyttiin, niin viedään lapsi isänsä luo,
niin jostakin päästä alkaa selvitä."
"Ei — ehei toki."
"Katsotaanpa, miten pappa siellä jaksaa, nyt sitä mentiin."
"En lähde, ellei tule hakemaan edes."
"Hakemaan, vaikka ei jaloillaan pysy! Sopii sinne nyt palata ilman
juhlasaattojakin."
"Jos toinenkin rouva tulee?"
"Onhan ovi."
"Jos mies ei tahdo ajaa häntä pois?"
"Ei kysytä."
"Mutta kun hänet on vihitty?"
"Vihitään sinut myös."
"Toinen kerta?"
"Vaikka kolmas kerta, sittenhän se toden sanoo."
"Mutta hänen pitäisi ottaa ero."
"Sitä vartenhan niitä on virkamiehiä. Ottaa eron."
"Mutta jos hän ei minua tahdo?"
"Sanoi itse, raukka, 'entinen rouva jos olisi, se tämän kaiken
selvittäisi, se minut kurissa pitäisi, muut eivät siihen pysty'."
"Ha-ha-haa", teki niin hyvää kuulla tuota, niinkuin ennen onnellisina
aikoma.
"Olenhan minä pahuutta täynnä, eipä sen puolesta."
"Enkelit ovat henget, me olemme lihaa ja verta vain."
Ehkä olikin näin parempi, poimia Lettunen alhaalta pois, ajatteli rouva
Lettunen, ehkä hänet sai rauhassa pitää nyt. Mutta vielä kuin synkkä
pilvi kulki hänen mielensä kirkkaudessa, kun hän muisti nöyryytyksen,
minkä hän oli saanut kärsiä ja nielaista kuin kuivan nahkapalan,
mokomankin rakkauden tähden.
"Mitä elämä on minulle serveerannut, on julmaa, julmaa. Ensin antaa
Lettusen. Mikä on Lettunen! Pieni suutarismies vain, melko mitätön
turvaksi, niitä huokeahintaisimpia mitä on. Sitten ottaa senkin pois.
Sitten tarjoo sen kättä taas, tahtoo taluttaa vihille toisen kerran
saman suutarismiehen kanssa. Ja minä vain kaiken hyvänäni pidän. Joko
minun järkeni on kääntänyt minulle selkänsä, kun se näitä teetättää?"
"Ähää, niin sitä täällä vain pukseerataan."
"Ja mitä se Hottinenkin?"
"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa."
"Uskotko."
"Kylläpä melkein. Tyttö karkaa siltä vielä. Odotetaan vain."
Ja niin läksivät he huvilalle takaisin. Rouva Lettunen kantoi lasta ja
rouva Hottinen vaatenyyttiä. Kone jätettiin taas entiseen asuntoon.
Rouva Hottinen jätti vaatenyytin pihamaalla rouva Lettuselle, joka
yksin, lapsi käsivarrellaan, astui jälleen kotikynnyksensä yli.
Lettunen nousi ylös, kun rouva lapsineen tuli sisään, kulki muutaman
askeleen vastaan, kumarsi syvään ja sanoi:
"Terve tulemaan takaisin, minun turvani ja kallioni!"
Rouva ei osannut virkkaa mitään. Katsoihan vain Lettusen kurjaksi
käynyttä pukua ja parroittunutta naamaa, katsoi oudoksuen entistä
asuntoaan, joka oli nyt autio ja tyhjä, kuin maailma aikojen alussa.
Lettunen ymmärsi hänen sanattoman moitteensa.
"Anna anteeksi, korkea esivaltani", sanoi hän ja lysähti polvilleen
hänen eteensä lattialle.
"Elä nyt tuossa!"
"Sinä taivaan talikynttilä, että sinä tulit pelastamaan vielä minut,
poikaparan, pimeyden alhokosta."
"Nouse tuosta", sanoi rouva, "ja pistä edes kahvipannu tulelle, ellet
ole sitä juonut".
"En ole sitä juonut."
"Keitä kahvit tuliaisiksi, niin siinä olisi edes jotakin — rakkautta."
"Heti, heti kohta."
Lettunen oli niin iloinen jotta. Hän kömpi ylös, haki rouva Hottiselta
kahvijauhoja lainaksi, pesi siellä silmänsä, sai lainaksi Hottisen
puhtaan paidan ja sitoi kaulaa peittämään Hottisen vanhan kravatin.
"On siinä nyt uusi sulhasmies taas", sanoi rouva Hottinen ja harjasi
häntä.
"Ha-ha-haa, jos rouvani hyväksyisi minut eikä karkaisi pois."
"Olisi oikein, jos karkaisi. Kyllä te miehet olette maailmanlopun
ihmisiä."
"Mutta ilman meitä ei teillä olisi ketään, kenelle anteeksi antaa ja
kenelle näin hyvää tehdä."
"Juo tuosta hapanta piimää ja syö sillipala, niin olet raitis taas
kohta."
"Minähän olen raitis. Kun esivaltansa saa nähdä, raitistuu kerralla",
sanoi Lettunen hörppien piimää ja syöden paljasta silliä. "Kas noin.
Sehän hyvää teki, on kuin uudestaan syntynyt taas."
"Ota ero entisestä."
"Se on tietty. Ero ja kova."
Rouva Lettunen oli purkanut nyyttinsä kamarissa ja pukeutui hänkin. Hän
otti päällensä sen vaaleanpunaisen puseron, jossa oli pitsikaulus ja
joka sopi hänelle niin hyvin.
Tuntui ihmeen juhlalliselta tämä elämä kaikesta maallisesta puutteesta
huolimatta. Että Lettunen oli uudestaan nyt hänen sulhasensa ja hän
hänen morsiamensa. Sehän nauratti melkein ja ihan kainostuttamaan
pyrki. Että täytyi taas vihillä käydä, ennenkuin oman miehensä takaisin
sai. Otettava se oli, vaikka kolmasti vihkiä piti. Mikä siinä. Paljon
huonommin olisi voinut käydä. Koko Lettunen olisi voinut iäksi käsistä
mennä. Ja se olisi ollut sentään surkeata. Miten hirveältä se hänestä
oli tuntunut. Menettää miehensä!
Hän kähersi tukkansa ja katsoi itseään peiliin. Niin oli sievä. Hänestä
tuntui, että Lettusen piti ihailla häntä. Sitten häntä hävetti, että
hän näitä ajatteli ja vakavamman puolen asiasta sivuutti. Mutta kun se
nyt tässä järjestyksessä väkisinkin ajattelutti, kaiken synkän
juhlallisuuden kuin pois pyyhkäisi, taisteluasenteen lempeydeksi muutti
ja aseen alas lasketutti. Mikäs henki se nyt häntä riivasi ja kädestä
vei! No, arvaa sen. Hän oli rakastunut taas. Minkäs taisi. Niin mieltä
hellyttämään pyrki. Olihan se suutari vain ja kehno mieheksi, mutta oli
niin tuttu, niin armas kuin oma porsas! Ja nyt se oli taas hänen eikä
kenenkään muiden!
Lapsi leikki keittiön lattialla jäljellejääneillä suutarintyökaluilla.
Lesti oli sen laivana. Lettunen seurasi hänen askarteluaan ihastuneena
ja kävi kutittamassa häntä leuan alta.
"Ähää, ähää, pits-pits-pienokaista, oman mamman vienokaista." No se
sitten sattui, että hänellä oli ilmainen tyttö jo, kuin tuomenterttu,
kuin katajanmarja, senhän hän oli kokonaan unohtanut ja laskuista pois
pudottanut. Ähää, tiesipäs antaja, kenelle lapsen antoi. Jos mamma ei
viihtynyt, hänpä tytön käteen tarttui. Tuollainen läskikäsi,
tylleröinen, sehän oli papan tytön käsi, pulleroinen.
He istuivat kodikkaasti kahden kahvia juomaan, ja Lettunen kehui
tyttönsä älyä.
"Ihan on äitiinsä tuo tyttö. Minä sitten ihastelen tuota naisväen
älyä."
"Eläkä ihastele. Sano ennemminkin, miten tässä nyt eletään?"
"Niinkuin ennenkin."
"Minä, — huonosti, naimisissa olevan miehen kanssa? Ei-ehei!"
"No, mutta — mitenkäs?"
"Sinä nyt temput teit."
"Tein. Jos tuon olisin tiennyt, että myttyyn meni, tuo, noin, tuo
avioliitto, avioliiton tapainen, olisihan tuon saanut olla
tekemättäkin, hyvinkin, ja alun perin tyytyä vain sinuun, muutenkin. —
Mutta, tuota, kuka arvasi? Ei kukaan. Ei nyt puhuta siitä,
mamma-kulta."
"Mammahan minä olen lapsellesi."
"Ja mamma-rouva minulle."
"Missä lienee rouvasi."
"Tässä se istuu."
"Ei taida istua."
"Istuu se."
"Maailmalla missä lienee — armaasi."
"Tässä se on."
"Se vihittysi?"
"Tähän rouvaanpa vihitään kerta taas."
"Vai että vihitään aina vain."
"Mitenkäs, lujempi siitä sitten tulee."
"Oppinetko tuosta?"
"Minä osaan ulkoa jo kaikki kaavakkeet, kuta useammin sen läksyn lukee,
sen paremmin sen taitaa."
"Ja mitä siinä sanotaan uskollisuudesta?"
"Ei siinä taideta mitään sellaisesta puhua."
"Ähää. Vaan minä sanon, jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä."
"Se on sinun katkismuksestasi."
"Sekin pitää osata. Sanopa siis!"
"Jos ei ole sivistystä, ei ole uskollisuutta."
"Se on selvää. Ja käännettynä, sanopa!"
"Jos on sivistystä, on uskottomuuttakin."
"Ei, ha-ha-haa."
"Jos on uskollisuutta, on sitä uskottomuuttakin, mutta hyvä vaimo
kaikki anteeksi antaa, yhden erehdyksen ainakin. Ollaan nyt kotona vain
eikä kuin koulussa."
"Sinulla on ehdot."
"Rakkaudessa. Ne minä pian suoritan."
"Ehdot uskottomuudessa."
"Nekin minä pian suoritan. Kultani, kultani!"
Kaikki nyt rouva Lettusta nauratti niin. Kun puhuu kuin lapsi, joka ei
pahasta tiedä, tahtoo sanoa hänelle jotakin hyvää, eikä tiedä mitä,
katsoo niin kauniisti lapsensilmillään, ihan kuin tuo pikku tyttö,
mitään mistään ymmärtämättä. Tokko tiesi, että hän oli pahaa
tehnytkään? Varmaan ei aavistanut, miten kipeästi kaikki oli häneen
koskenut.
Eikö se ollutkin lapsi koko tuo mies? Sydän sitä ajatellessa hyvästä
mielestä suli, sen pinta oikesi rypyistänsä suoraksi, ja nyt se lauhaa
ja suoraa tahtia sykkimään rupesi.
Lettunen laskeutui polvilleen hänen eteensä ja sanoi nätisti:
"Elä nyt ole vihainen enää, kun oma pappasi pyytää. Pikipallokin
kuumassa paisteessa sulaa."
"Enhän minä olekaan enää vihainen."
"Näytä se."
"Eikö se jo näy?"
"Ei näy. Näytähän!"
"Ha-ha-haa, en näytä."
"Näytä."
"En minä ilkiä."
"Ehkä olet unohtanut. Jos minä näytän esimerkkiä."
"Ei, ei, et saa", hän hyppäsi ylös ja nauroi. "Mennäänhän ensin
naimisiin."
"Mennäkseen naimisiin, pitää rakastaa."
"Vieläkös!"
"Mutta koska olet vaimoni, niin minä olen sinun kanssasi naimisissa ja
rakastan sinua."
"Etkä ole."
"Olen. Epävirallisesti ensin, sitten —"
"Et, et ole —"
Lettunen kulki polvillaan hänen perästään ja yritti ottaa kiinni, mutta
ei saanut. Se rouvaa nauratti. Hän pujahti porstuaan pakoon. Hänen
sydämensä alkoi pomppia ihan.
Hän kuuli miten Lettunen leperteli tytölleen, oli ottanut hänet
syliinsä ja hyssytteli häntä.
Miten onnellista!
Oli korkea kesäpäivän kirkkaus. Se häikäisi ihan. Tämä on onnea,
ajatteli hän. Onni hymyili taas. Huikea valhe!
Vaikka huikea, antaa sen olla! Hän janosi sitä, vaikka se valhetta
olisi! Mitä se kehenkään kuului!
Hän istahti rappusille, oman kodin rappusille. Oli kuin hän olisi
valtaistuimelleen taas asettunut.
Ruoho kiilsi maassa, puiden lehdet välkkyivät, hämähäkin seitit
värähtelivät kuin hopeasäteet auringonpaisteessa jännittyneinä odottaen
tuulta särkyäkseen. Hän katseli niitä ja hymyili, sehän oli
onnenseitti, onnen kestämättömyys. Ensi tuuli sen särki, mitäs se siinä
hauraana ja autuaana valossa vipaji! Tuli tuuli — ei kuin synti ja
särki kaiken.
Mutta somapa oli tämä maailma. Nyt hän sen vasta näki. Kaikki niin
täyttä. Mitä se tuo pikku lintukin peilaili tuossa. Mitä sinä tiedät
synnistä, sirikka! Mitä tiesivät kärpäset ja ytykät muut? Annahan, vain
yhden hartioille se oli pantu. Ja kanssarikollisia täällä oli jos kuin!
Mutta aurinko sulatti täällä luontoon heidät kaikki. Siihen sopi
Lettunen ja hän, kärpänen ja sirkku-pieni. Nytpä hän sen vasta näki.
Mitä siis, jos Lettunen rakasti häntä? Hänkin rakasti Lettusta. Valhe,
valhe? Elä, kukapa sen tiesi! Ja mitä se kehenkään kuului. Saaneehan
vaimo miestänsä rakastaa? No, sepä ihme, ettei saisi!
Nuori mies ja nuori nainen, joilla on lapsi ja jotka aikovat asettua
yhteen asumaan ja mennä naimisiin, mitäpä he voisivat muuta kuin
rakastaa, jos ovat kilttejä.
Ja hänhän aikoi mennä naimisiin oman miehensä kanssa. Hänhän oli jo
miehensä morsian, kolmas morsian! Ha-ha-haa.
Mutta kolme on onnenluku. Hätäkös siis!
Hänen sulhasensa tosin oli toisen mies. Toisen vaimon miehen hänkin
ryösti. Ähää, eipä se pahalta tuntunutkaan.
Ja naurusuin, tyytyväisenä onnenosaansa palasi hän keittiöön ja alkoi
askartelunsa.
* * * * *
Eikä ollut kulunut kolmeakaan kuukautta, kun maalari Hottinen palasi
huvilalle kuluneena ja repaleisena. Hilta oli hänet jättänyt ja
pettänyt.
Rouva Hottinen sääli häntä, kun hän kuin kerjäläinen ilmestyi kotiinsa.
Hän laittoi miehellensä pesuvedet, asetti tuolille puhtaat vaatteet ja
pani ruokaa pöytään.
Hän ei torunut eikä puhunut paljoa.
Niin alkoivat päivät kulua huvilalla kuten ennenkin.
Mutta rouva Hottinen ei ollut yhtä reimakka alussa kuin ennen, hän
kehui potevansa hermotautia, hän sanoi pelkäävänsä vieraita hameita.
Hottisten puolella juotiin sunnuntaisin kuten ennenkin ja Lettusten
puolelta kuului väliin kovaa ääntä. Rouva Lettunen puhui siellä
muistosanoja edesmenneestä numero toisesta. Niin muodosteli ja
varmenteli hän miestänsä kaiken varalle. Ja hän sai huutaa, siitä oli
sovittu, sillä hänen hermostonsa oli kärsinyt haaksirikon, kuten hän
sanoi.
"Enkä minä maailmaa muuksi sano, kuin mitä se on", sanoi hän, "yhdeksi
lettutaikinaksi vain".
"No, no, mamma!"
"Ja melkein koko autuuteni ja siveyteni minä olen pantiksi pannut,
saadakseni täällä jälkijoukossa juosta ja miestäni varjella."
"Elähän nyt, mamma."
"Mutta jos minä olen sovitteluihin ruvennut ja armoille antautunut ja
aseen kädestäni laskenut, niin palkaksi minä ainakin huudan, hirveästi
huudan!"
"Kyllähän ääntä ilmaan sopii."
"Sano ainakin läksysi nyt, Lettunen!"
"Jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä. Olisit heti sanottanut."
Niin se häntä komenteli. Mutta ei se mitään. Hyvä vaimo se oli. Kyllä
sen kanssa olla passasi. Tuntui vain parhaalta sopia aina ajoissa.
Sillä he olivat kuin luodut toisillensa. Ja olisivat olleet ennenkin,
jos sen olisivat tienneet. Vasta syntiinlankeemus sen heille opetti.
Niin että kuolleet eivät olleet Usko, Toivo ja Rakkaus. Ne olivat niin
kauniisti kultakirjaimin kirjoitetut Lettusen sängyn yläpuolella
olevaan mustaan pahvitauluun, sekä olivat nyt kaivertumassa herran ja
rouvan sydämiin. Niin että hurskaalta ihan olo väliin tuntui.
"Synti, synti, se paha, joka paikkaan se nenänsä pistää", arveli
Lettunen hiljaa nakuttaessaan kenkää, "joka oksalla se kiikkuu ja
liikkuu. Kuka olisi luullut sillä täällä olleen mitään tekemistä. Mutta
olipas! Vaan paljonkos se hyötyy, kun se sivistyneisiin ihmisiin iskee.
Tulepas nyt vielä, rintamassa täällä pojat seisoo!"
Vaan rouvapa sanoi joskus miehelleen tällaisen arvuutuksen: "Sanopas
minulle, ketä rakastat ja miten rakastat, niin minä sanon sinulle, mikä
olet."
Vaan mitäpä sellaiseen viisasteluun vaatimaton suutarismestari vastata
taisi. Mykäksi se sillä kertaa teki.