että he kuluttavat hänen tavarataan, alkoivat emännät hyvin jyrkästi
selittää Pertille, että hehän tämän kaiken hyvyyden ovat sepältä
hankkineet. Tietäköön mies huutia ja pureksikoon suolatun siian
päätä, jonka emännät olivat hänelle antaneet! Tämä emäntäin urotyö
tunnettiinkin jo koko kirkon kylällä ja paraallaan oli tieto menossa
sydänmaan kyliin, mutta kun se niihin taivalsi hieroja-ämmäin ja
muiden raihnaisten muassa, niin viipyi se, mutta tulikin sitte perille
vahvasti väritettynä sepän kustannuksella.
Reeta taas sepän poissa ollessa ei syönyt eikä juonut. Mökin emäntä
alkoikin jo kaivata seppää tulevaksi näkemään Reetaa. Kolmen päivän
perästä tuli muuan mies sepän kylästä kirkolle ja kun mökin emäntä
häneltä tiedusteli seppää, sai hän kuulla, että seppä on myönyt pajansa
ja kontunsa varsin halvasta naapuritalon isännälle ja lähtenyt pari
päivää sitte hiihtämään Venäjää kohti Aunukseen lähemmin kenellekään
matkaansa selittämättä. Koko omaisuutensa oli hän saanut muutetuksi
rahaksi ja vienyt mennessään. Reetan asiaa ei sillä perukalla lähemmin
tunnettukaan ennenkuin nyt sepän mentyä oli alkanut kuulua kuiskeita.
Näin mies jutteli.
Mutta mökin emäntä tyhmistyi nyt vuorostaan sanattomaksi. Seppä oli
sittekin pettänyt hänet ja lukkarin emännän, vaikka he olivat uskoneet
seppää nuorasta taluttavansa.
Muutamana yönä oli Reeta renkaansa köyteen kuristanut itsensä
kuoliaaksi. Tämän kuoleman tapauksen selittämisessä kuvernöörin
virastoon saivat kunnan viranomaiset vaivata itseään enemmän kuin
koskaan ennen Reetan vuoksi.
Kaunosielu.
Pastori Roos makasi ruumiina työhuoneensa viereisessä suuressa salissa,
joka nyt oli heitetty kylmille. Puhtaat, lumivalkoiset lakanat salin
ikkunoissa ilmaisivat ohikulkijoillekin tuonen tylyn viikatemiehen
käyneen tuossa rauhaisassa talossa, josta ei koskaan kuulunut mitään
melua ja jonka näkemisestä jo hurskaat ihmiset tunsivat sielussaan
tyyntymistä. Ja itse talo oli heille ollut niin rauhoittava lepohetkien
vierailupaikka kuin lämpöinen äidin helma pikkupalleroisille.
Siinä talossa he saivat ajatuksensa sopusointuun, siinä heitä
ylensi hengellisiin tunnelmiin talon ilmakin, jossa oli jotain
pyhää, selittämätöntä hartautta, ikäänkuin kirkossa. Pastorin ylevä
uskonnollisuus se sai aikaan tuollaisen vaikutuksen ympäristöönsä.
Kun pastori liikkui heidän parissaan siellä pehmeillä askeleilla
yksinkertaisten, vanhanaikuisten huonekalujen keskellä, jotka aikoinaan
olivat olleet piispan omia, samoin kuin koko talokin — pastorin rouva
oli ollut piispan tytär — niin oli hän kuin entisen ajan hurskas apotti
luostarissaan, joka tarjosi kaikille särjetyille sydämille lohdutusta,
rauhattomille rauhaa, hurskaille puhdistavaa vierailua.
Pastorilla oli vain kaksi lasta: tytär ja poika. Niiden äiti oli
kuollut aikoja sitte. Lapset olivat jääneet jo pieninä ilman emon
hoivaa. Olivat saaneet kasvaa vähän omin päin, sillä se heikkous oli
ollut pastorissakin, että hän liiaksi hellitteli lapsiaan. Poika Runo
oli ylioppilas ja oli ollut nyt jo pitemmän aikaa pääkaupungissa yhteen
menoon. Hän oli noita "kaunosieluja", jotka elostelevat ja olostelevat
miten parhaiksi näkyy, kuvitellen itseään neroiksi, paremmiksi kaikkia
muita ihmisiä. Tytär Aina oli pysynyt isän aatteille uskollisena ja
ollut hartain opetuslapsi tuon pidetyn mestarin, isänsä, jalkain
juuressa.
Viime ajat oli pastori saanut elää aivan erillään omaisistaan, kun
tytärkin oli joutunut naimisiin. Hänellä oli ollut taloudenhoitajana
Maiju-niminen palveluspiika, joka jo nuoresta tyttölepakosta oli
ollut talossa ja nyt viime aikoina rohkeana kulkenut talon jokaisessa
sopessa avainkimppu kupeillaan kuten emäntä ainakin. Hän oli sievonen
tyttö, puhdasverinen, silmissä kostea verho ja vartalo erinomaisen
suhteellinen. Nyt hän odotti tätinsä kanssa pastorin lapsia tulevaksi
kotiinsa hautaamaan isänsä ruumista. Pääkaupungista sen "nuoren herran"
pitäisi tulla ja Aina-rouvan kaukaa maaseuduilta monien metsien ja
monien järvien takaa. Hän oli jo ennen pastorin kuolemaa lähtenyt
matkaan miehineen, nähdäkseen isänsä vielä elävänä, mutta se toivo oli
nyt pettynyt. Kylmän kankean ruumiin hän tullessaan tapaisisi.
Seuraavana aamupäivänä ajoi ajurin hevonen pihaan ja reestä kohousi
ylös hienosti puettu "nuori herra", Runo Roos, "kirjailija", joka
arvonimi oli hänen nimikorteissaan. Maiju vaaleni ja punastui, sydän
löi hänellä kovasti ja huulia nyki, kun hänen piti mennä eteiseen Runoa
vastaan.
Runo astui sisälle huoneisiin kuin teaatterin rappuja
välinpitämättömästi. Hän tervehti Maijua kädestä puristaen, joka
niijasi ja oli hätääntynyt. Runokin näki paraaksi tehdä tervehdyksen
niin lyhyeksi kuin mahdollista. Hän meni isänsä työhuoneeseen, heitti
huolettomasti turkkinsa, lakkinsa ja hansikkaansa nahkasohvalle, josta
niitä Maiju alkoi korjata viedäkseen ne eteiseen.
— Täälläkö salissa isä-vainajan ruumis on, kysyi Runo.
— Niin, vastasi Maiju luoden alas kosteat, härmäiset silmänsä.
Runo avasi salin oven, näki avatussa ruumisarkussa isänsä ruumiin jo
valmiiksi hankittuna. Mutta ruumiin liitukasvot häntä hermostuttivat ja
vähän arkaillen astui hän ruumiin viereen.
— Kaipasiko isä minua?
— Vielä kuollessaan hän kohousi ylös vuoteelta, ojensi käsiään ja
huudahti: Runo! Runo!
Runo tunsi äkillistä mielenliikutusta. Hän muisti, että juuri sillä
hetkellä kun hänen saamassaan sähkösanomassa oli sanottu isän kuolleen,
hän oli istunut muutamassa pääkaupungin ravintolassa hauskojen toverien
seurassa sikaaria poltellen, likööriä ja kahvia ryypiskellen. Oli hän
jo ennen saanut kirjeen, jossa oli sanottu pastorin sairastavan, mutta
miksikään kuoleman taudiksi ei Runo tuota sairautta ollut uskonut.
Sentähden ei hän ollut siitä sen enempää välittänyt.
Mutta nyt hän tunsi silmänsä käyvän kosteiksi, toimitti Maijun pois
huoneesta ja itki nenäliinaansa monen pitkän vuoden takaa. Mutta kun
hän huomasi Maijun eteisen oven raosta tarkastelevan häntä, häpesi
hän kyyneleitään, kuivasi silmänsä ja otti huolettoman ryhdin. Sitten
palasi hän isänsä työhuoneeseen, istahti suureen keinutuoliin ja
alkoi soutamaan siinä, miettien, että isä olikin mennyt hautaan vain
tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, sillä hän olikin jo vanha
mies. Ja hänen onnistui viihdyttää omantuntonsa ääni, joka äsken oli
pusertanut syntisen elämän kyyneleitä hänen silmistään. On joutavaa
tunteellisuutta täyden miehen itkeä kuuskymmenvuotisen papin ruumiin
ääressä, olipa se sitte vaikka oma isäkin...
Hän nousi kävelemään huoneessa, huomasi kirjeen kirjoituspöydällä ja
alkoi sitä lukemaan. Se oli sisaren käsialaa, kirjoitettu kaukana
maalaispappilassa. Kirjeessä oli tuon tuostakin tahraisia kohtia;
ne olivat kyyneleiden jälkiä, joita kirjoittajalta oli tipahdellut
kirjeeseensä. Ne tekivät tuossa äytelässä uskonnollisessa kirjeessä
saman vaikutuksen Runoon, maailman mieheen, kuin rasvapilkut kirjan
lehdillä puhtautta rakastavaan.
Runo heitti kirjeen luotaan ja syventyi kokonaan toisiin ajatuksiin.
Perinnön toiveet olivat häntä matkalla lämmittäneet ja ne veivät hänen
ajatuksensa uusille tolille. Hänellä olivat kovasti huonot raha-asiat,
velkoihin hän oli aivan uppoamassa... eikä ollut enään luottoa...
Ja siinä laskuja tehdessään joutui jo Runo aivan arkituulelle.
Mitenkähän paljon arviolta isä oli jättänyt? Olikohan olemassa
testamenttia? Samassa toi Maiju kahvia.
— No, Maiju on yhtä sievä kuin ennenkin, puhui Runo, sanoakseen jotain.
Maiju laski sukkelaan pöydälle tarjottimen. Veri purppuroi hänen
poskiaan ja hän meni kiiruusti pois kuin olisi ollut tulta hänen
kantapäillään. Hän pakeni kiusaajaa, tuota ääntä, joka kerran oli hänet
pettänyt ja joka nyt taas pani hänen ruumiinsa vienosti vapisemaan.
—... Seikkailuita niitä oli monenmoisia entiseen aikaan tuon tytön
kanssa. Kerrankin iltahämärässä, kun hän oli lämmittämässä kamarini
uunia, suutelin häntä... ja huoneessa oli ylt’ympäriinsä pimeä,
ainoastaan uunin kohdalla pureva hohde... Omasta ja hänen välistänihän,
yhdistämällä siihen muutaman toverini seikkailut, sain aiheen tuohonkin
kirjaani "Luvaton rakkaus". — Hyi kun minulla on syntiset ajatukset
isän ruumiin kupeella!
Näin jatkoi Runo ajatuksiaan särpiessään kahvia, joka hänen suussaan
ei maistunut millekään. Siinä tuli hän katsahtaneeksi peiliin ja hän
hymähti puoliääneen surunvoittoisesti:
— Hiukset lähtevät, otsa käy kaljuksi ja — ja sydän kylmenee...
Runon äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan. Isän kanssa oli
hän ollut viime vuodet kylmissä väleissä. Kotonaan ollenkaan käymättä
oli hän elänyt viimeiset kolme vuotta Helsingissä hienostellen —
tyhjäntoimittajana. Olihan hänellä muka takanaan jo työ, mihin hänen
tulevaisuutensa perustuu — toista sataa pientä sivua sisältävä
kaunokirjallinen tekele. Hän oli elänyt ja nauttinut ylpeänä viime
kuosien mukaisessa puvussa ravintoloissa, teattereissa, konserteissa
ja esplanaadeilla. Siinä oli hänen viimeisen kolmen vuoden elämänsä,
johon sisältyi viiden tuhannen markan velka, lukuunottamatta isän
anteja. Pastori-vainaja oli kirjeissään usein maininnut hänelle
miehestä, joka rakensi asuntonsa juoksevalle hiedalle, mutta hän oli
vain nauranut "uskon fraaseille". Hänen sisarensa Aina oli joutunut
naimisiin vuosi toista takaperin apulaispappi Cajanukselle. Heistäkin
tiesi Runo vain sen verran, että he molemmat olivat hihhuleita. Muita
lähempiä sukulaisia ei hänellä ollutkaan. Sisar ja lanko pitäisi nyt
kohta saapua, hekin hautajaisiin. Aralla vastenmielisyydellä odotti
Runo sisartaan, sillä se oli hänen mielestään aina ollut liiaksi
tungetteleva ja itkeä vetisteli asioille, jotka eivät sitä ansainneet.
Runo alkoi koetella laatikoita, olisivatko ne auki. Tuon testamentin
olemassa olo poltti hänen sormiaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että
sellaisen pitäisi olla, sillä isä oli kaikissa asioissa turhan tarkka.
Mutta avonaisiinko laatikoihin se olisi sitä pannut? Runo heitti koko
etsimisen sikseen, sillä avaimista ei hän välittänyt tietustaa Maijulta.
Samassa särki hänen korviaan suuren aisakellon hoilottava soitto ja
isonpuoleinen reki vieri kartanoon. Siinä reessä oli kaksi olentoa eli
paremmin sanoen kaksi suurta vaatemyttyä, joiden yläpuoli oli pakkasen
luomassa lumihuurteessa. Runo arvasi keitä tulijat olivat, mutta niitä
vastaan mennä ei hän katsonut maksavan vaivaa. Hän otti rintataskustaan
pääkaupunkilaissikaarin, sytytti sen, laittoi silkkistä kaulahuiviaan
ja otti itselleen huolettoman asennon kirjoituspöydän takana.
Eteinen oli kohta täynnä ääntä ja tuossa tuokiossa aukeni ovi, jolloin
Runo nousi seisoalleen ja kerkesi juuri paraaksi päästä pystyyn,
kun sisarensa lensi hänen kaulaansa ja halaili häntä huurteisena
ja kylmää uhovana, sillä hänellä olivat vielä matkavaatteet
yllä. Pääkaupunkilaissikaari sammui Ainan kosteaan valkoiseen
lammasnahkalakkiin, mikä siveli Runon leukaa kuin märkä riepu ja
silkkiset takinrinnukset kostuivat lumesta. Tuo sisar-kulta oli
huurteinen syleiltäväksi kuin talvisen metsän kylmä pehko. Runo
nolostui eikä saanut sanaa suustaan.
Cajanus oli sillä välin heittänyt päältään turkin, mahdottoman suuren
noin pienelle miehelle, ja astui tervehtimään Runoa nahkaisissa
päällyssaappaissaan.
— Missä isän ruumis on? kysyi Aina ja päästeli nyt yltään
päällysvaatteet.
Runo osotti kädellään ruumishuoneen ovelle. Aina avasi kohta oven ja
syöksyi huoneeseen huutaen: "isä!" Cajanus seurasi jäljessä.
Aina oli puettuna harmaaseen, kotikutoiseen villaleninkiin ja kun
vartalon piirteitä katsoi lähemmin, huomasi hänen pian tulevan äidiksi.
Hiukset olivat keskeä jaetut ja palmikko suurella luuneulalla päälaelle
sykerretty. Kasvoissa oli vielä vähän kauneutta, mutta ei missään
muualla. Hänen miehensä oli tavattoman pieni ja hinterä, valkoverinen,
valkohiuksinen, sinisilmäinen ja pystytukkainen. Poskilla oli terve
puna, vaikka rinta näyttikin sisäänpainuneelta. Hänen pukunsa ei ollut
talonpojan eikä herrasmiehen, mutta siltä väliltä. Takin hihat olivat
liian lyhyet ja housut punoutuivat sääriin kiinni. Oppinutta miestä
ilmaisivat toki kultasankaiset silmälasit.
— Ihmeellisen metsäläistä herrasväkeä, äännähti Runo heidän mentyä
ruumishuoneeseen.
Cajanus palasi sieltä takaisin ja jätti oven puoleksi auki. Aina viipyi
siellä ja sieltä kuului äänekäs itku.
— Olipa se surun isku meille. Mutta kuka osaa arvostella Jumalan töitä?
Sinä, Runo, sen mukaan kuin tunnen sinua ylioppilasajoilta, voit tästä
jotain oppia.
Ja Cajanus kääntyi erityisellä huomiolla viimeistä sanoessaan Runoon.
— Mutta, hyvä mies, älä nyt rupea minulle saarnaamaan! Uskon
käsittäväni itsekin asian.
— Niin sitä luulee vielä surutonna. Mutta kun tulee heränneeksi
ihmiseksi, niin entinen arvostelutapa ottaa toisen suunnan. Sinä
katselet asioita omalta maalliselta kannaltasi, elät pääkaupunkin
humussa, missä yksilön persoonallisuus repeytyy, olkoon se alussa
kuinka jalo tahansa. Nuorena ylioppilaana olit sinä tovereidesi
suosikki, niin muistelen, sillä samassa osakunnassahan oltiin. Oletko
voinut säilyttää tuota suosiota, oletko voinut tovereidesi sympatioille
tarjota nyt alkavana miehenä sellaista uutteraa ja pysyvää työtä, jota
he sinussa voisivat ihailla? Sitä he kuitenkin sinulta odottivat ja
sentähden sinua ihailivat. He uskoivat, että sinä tulisit toimittamaan
jotain sellaista, jota he eivät voisi ja sentähden —
Runo kaatoi kahvia kuppiin.
— Tässä on lämmintä kahvia. Haluatko sinäkin, niin minä käsken tuoda
kupin?
Cajanus ei vastannut. Aina tuli ruumishuoneesta itkeytynein silmin.
— Voi sentään, Runo, kun emme kerjenneet tavata isää elävänä!
Runo särpi tuskautuneena kahvia. Aina meni häntä lähemmäksi ja puhui
melkein nuhtelevasti:
— Sinä, Runo, juot vain kahvia!
— Niin minä — minä odotan, mitä tässä tuleman pitää, vastasi Runo
suupielissä täysi iva.
— Mutta miten ihmeesti sinä olet muuttunut entisestä!
Aina tutki häntä silmillään kuin partsikka elukkaa, jota hän aikoo
ostaa. Katse naulattuna Runon silmiin kysyi hän häneltä:
— Mitä sinä olet tuolla Helsingissä tehnyt?
Se kysymys teki Runolle pahaa kuin puukon isku sydämeen. Hän menetti
tasapainonsa ja häkälti:
— Mi-minäkö? Minun täytyy sanoa, että sinä olet maalaismaisen
tungetteleva...
— Mutta Aina epäilee, ehätti Cajanus puolustelemaan rouvaansa.
— Olen valmistellut uutta _suurta_ teosta, vastasi Runo, vaikka hän
miettikin, että Ainan kysymys ei ansaitseisi vastausta.
— Mutta onko sinulla todella lahjoja? Kuinka sinä tarvitset niin
hirveän pitkät ajat?
Nyt sai Runo takaisin tasapainonsa ja hän heitti yli olkainsa
ylenkatseellisen varmasti:
— Hjaa! Luuletko sisar-kulta, että kaunokirjallinen taideteos
valmistetaan yhtä sukkelaan kuin saarna maalaismoukille! Langolla ja
minulla on — suo anteeksi — eri pupliikki.
— En minä tiedä. Kai sinä olet oikeassa, myönnytteli Aina.
— Muuten aionkin nyt kohta ottaa tutkintoni, lisäsi Runo sävyisästi.
— Se on toista se, se on miehen työtä, puhui Cajanus.
— Mutta kyllä se silti viipyy jonkun vuoden, lienteli Runo entistä
puhettaan.
— Mutta tulee kuitenkin. Minulla on sinulle oiva neuvo. Lähde maalle
nyt, kun isä on hautaan saatettu! Lähde sinne meidän luoksemme
lukemaan! Siellä voit koota itsesi ja tehdä ahkeraa työtä, ehdotti
Cajanus.
— Jopa nyt! Minä maalle talvea viettämään! Ei — pääkaupunkiin minä
palaan heti.
— Aiotko siellä ruveta innolla lukemaan? Elä pahastu, Runo, mutta me
olemme levottomia sinun tähtesi!
— Hah haa! Vai levottomia! Olenhan täysi mies ja luulen — no niin...
— Mutta kuinka sinä voit hankkia rahoja? kysyi Cajanus.
Alasluoduin silmin ei Runo puhunut hetkeen mitään. Sitte sanoi hän
vitkaan:
— Toivon että isäkin on jättänyt jotain jälkeensä.
— Niin — tosipa se. Mutta eikö olisi sinulle parasta kokonaan
nyt aluksi luopua noista kirjallisista puuhistasi? En luule
suunnallakaan, jota sinä palvelet, olevan tulevaisuutta. Ja toisakseen
on kai miehisellä miehellä muutakin tehtävää kuin kirjoitella
siveettömyyshistorioita... pisteli Cajanus aivan levollisena.
— Sinä olet pappi ja tässä asiassa puolueellinen arvostelemaan, vastasi
Runo kiivaasti.
— Omantuntoni puolesta panen minä protestin naturalistista
kirjallisuutta vastaan. Ensimmäinen kirjasi on sitä lajia. Puhuisin
tässä enemmänkin, mutta ymmärrän, ettei tilaisuus ole sopiva ruveta
kiistelemään, kun appi on viereisessä huoneessa ruumiina.
Runo ei puhunut mitään. Aina lähti muuttamaan päälleen surupukua.
Hetken takaa jatkoi Cajanus:
— Ajatteleppa sitä asiaa itsekin! Vasten isäsi tahtoa olet tuon kirjasi
julkaissut. Voisitko sen nyt laskea kuolleen isäsi kylmälle rinnalle.
Jos se on mielestäsi jalo tuote, niin sinä voisit. Mutta minä epäilen.
— Sinä olet vaan tahtonut kirjoittaa niinkuin muutkin. Sinulla ei ollut
vakaumusta ja ilman sitä ei pitäisi kenenkään ryhtyä kirjallisiin
töihin.
— Voitpa olla puoleksi oikeassa. Minä aloin liian varhain, myönsi Runo
kääntymällä ikkunan edessä, josta katseli ulos talvista luontoa.
— Älä sano puoleksi vaan kokonaan!
— Valmistukaa! Tänne tulee pormestari. Runo, menee häntä vastaan
ottamaan eteiseen! puhui kiivaasti Aina, tullen huoneeseen mustassa
leningissä.
Verannasta kuului askeleita. Runo lähti niitä kohti. Cajanus laitteli
itseään peilin edessä ja Aina pudisteli kädellään hänen takkinsa
hartijoilta tomua. Kohta astui sisälle pormestari Cajander, hienosti
puettu vanha herra, Runon seuraamana:
— Minä arvasin, että herrasväki on jo saapunut ja sentähden tulin minä
testamentin takia tänne.
Cajander kumarsi ja Runo osoitti häntä kohteliaasti istumaan.
— Pastori Roos, kuten herrasväki tietää, oli hyvä ystäväni ja minulla
valmistutti tuo rakastettava vainaja testamenttinsa.
Cajander istuutui, veti huolella lasketun paperin povitaskustaan ja
pyysi saada lukea sen. Kun siihen oli suostuttu, luki hän:
— Minä allekirjoittanut olen asiaa tarkoin harkittuani tänä päivänä
vapaasta tahdosta laatinut kuoloni varalta seuraavan testamentin. Ja on
kiinteä ja irtain omaisuuteni, kun kaikkivaltias Jumala kutsuu minut
pois täältä, lankeava kuin seuraa:
1:si. Koska olen omaisuuteni itse hankkinut eikä edesmennyt vaimoni ole
siitä enää mitään saamassa, niin tahdon, että noudattamalla testamentin
jälkimäistä puolta tyttäreni Aina tai, jos hän kuolisi ennen minua,
hänen rintaperillisensä, jos niitä on, saavat kaiken sekä kiinteän että
irtaimen omaisuuteni. Ell'ei hänellä ole rintaperillisiä, niin on koko
omaisuuteni käytettävä toisessa kohdassa mainitulla tavalla.
2:si. Ensin päältäpäin omaisuudestani, mikä jälkeen jääpi, lohkaistaan
viisi tuhatta (5,000) markkaa ja säilytetään erityistä tarkoitusta
varten, josta määräykset löytyvät sinetilläni suljetussa kirjeessä,
mikä saadaan avata vasta kahden vuoden takaa kuolemani jälkeen. Tämän
asian lähempi huoli jätetään kaupungin pormestarin huostaan. — Olen nyt
tehtäväni tehnyt ja jätän tämän kappaleen teille. Toinen on kaupungin
arkistossa.
Samassa kumarsi pormestari ja poistui. Ei kukaan mennyt häntä
saattamaan. Äännettömyys oli hetken huoneessa. Runo katseli tuskainen
ilme kasvoilla ikkunasta ja Aina ja Cajanus silmäilivät sanatonna
toisiaan.
— Oliko isä vielä kuollessaankin suuttunut Runoon, kun hänelle ei
mitään määrännyt? puhkesi viimein Aina sanomaan.
— Siltä näyttää. Runo!
Runo ei kuunnellut Cajanuksen puhetta, naputti vain ajatuksissaan
akkunaa.
— Runo!
Hän kääntyi puoleksi, mutta oli aivan ääneti.
— Mitä arvelet apen viime tahdosta?
— Että hän kuoli anteeksi antamatta minulle.
— Tämä on katkeraa!
Ja Aina herutteli jo silmistään runsaita kyynelkarpaloita.
— Mutta ehkä hän on ottanut asian siltä kannalta, että hän sinulle on
jo antanut tulevan osan koulutukseen, yliopistossa oloon j.n.e., puhui
Cajanus.
— Niin — ehkä, sanoi Runo heikosti.
— Mutta mitä merkitsee testamentissa tuo toinen pykälä? ihmetteli
Cajanus.. — Se on epäilemättä lahjoitus jotain hyväntekeväisyyttä
varten. Niinpä niin. Omat intressit edellä omaa poikaa. Mutta niinhän
ne olivat minullakin edellä omaa isää, lisäsi Runo tuskin kuuluvasti.
Aina meni ja laski kätensä Runon olkapäälle.
— Me testamentista huolimatta annamme sinulle puolet. Antaisimme
kokonaankin, mutta Jonnella on maksettavana loppu lukuvelkaansa, puhui
hän.
— Niin — me annamme sinulle tulevan puolen, myönsi Cajanuskin.
— Isän tahtoa on minun kauttani jo yllin kyllin elämässä rikottu, jotta
en halua, että vielä kuoleman jälkeen sitä rikotaan minun edukseni.
Kiitän siis vain, sanoi Runo kylmästi.
— Mutta mitä sitte aiot tehdä?
— Työtä, sanoi Runo kohta varmasti.
— Mitä työtä? kysyi Aina.
— Vaikka puhtaaksikirjoitusta.
— Ota sinulle tuleva puoli, kehotti Aina lempeästi.
— Niin — ota! Me mielellämme haluamme, että teet niin, puhui Cajanuskin.
— Sittehän olisin lurjus.
— Et — et! kielteli Aina.
— Tee meille se palvelus! kehotti Cajanus.
— En koskaan — en! Minulla on nuoret käsivarret, niissä on vielä voimaa
ja minä teen työtä! puhui Runo kiivaasti ja katosi samassa eteiseen.
— Hyvä on alku nyt. Nyt hän rupeaa vasta käsittämään elämää, lausui
Cajanus.
— Mutta mitä hän aikonee? kysyi Aina.
— Minä luulen, että elämä selvisi hänelle tuossa hetkessä.
— Kun hän ei vain tekisi pahoja. Hän oli kovasti murheellinen.
— Murhe oikealla ajallaan on terve balsami tuollaisille herroille.
— Mutta kun minä silti olen Runosta aina pitänyt niin paljon ja nyt —
kuka sen tietää, mitä hän tekee, epäili Aina.
— Kaikki on Jumalan kädessä! Hän se on yksin se, jolla on kourassaan
sallimuksen nuorat. Me ihmislapset, me olemme vain maan matoja, jotka
ijäisen kirkkauden hohteessa voimme kulkea jonkun tuuman tämän elämän
niityllä. En usko silti Runosta mitään pahaa. Mutta ell'ei hän nyt
ryhdy kovaan työhön, niin hän on mennyttä miestä. Kun me saisimme hänet
sinne maalle luoksemme aluksi — puhui Cajanus.
— Niin siellä hän voisi rauhassa tehdä lukutyötä. Raitis ilma ja tuore
maalaisruoka voisivat häntä virkistää, lisäsi Aina.
— Ja siellä hän heräisi pirteänä tuosta uniensa maailmasta
todellisuuteen, jatkoi Cajanus.
— Me viemme hänet puoli väkisin maalle. Mutta minne hän nyt meni?
— Hän meni luullakseni ulos vilvoittelemaan. Minunkin on lähdettävä
kaupungille.
— Ja minun samaten hautajaisia varten.
He läksivät molemmat ulos. Hetken takaa kun he olivat molemmat menneet,
tuli Runo kaupungin sanomalehden "Äänen" toimittajan, maisteri Maunun
kanssa sisälle.
— Painakaa puuta! Tässä on sikaaria.
Ja Runo raapasi jo tulen valmiiksi sytyttääkseen oikealla viinurin
kohteliaisuudella Maunun sikaaria. Molemmat he istuutuivat; Maunu
keinutuoliin. Innokas aate paloi Runon harmaissa silmissä ja Maunun
suupielissä oli hyvänsävyinen hymy.
— Niin — mitä arvelette? Enkö minä sopisi lehtenne aputoimittajaksi?
Ja mitä tuohon talonkauppaan tulee, niin luulen kyllä lankoni siihen
suostuvan, puhui Runo.
Maunu hypisteli sikaaria kädessään. Hän oli suuri valkoverinen mies ja
pelätty kynäritari.
— Aputoimittajaksi olette mies paikalle, jos vain itse suostutte
työskentelemään sanomalehdessäni.
— Minä olen varsin halukas antautumaan sanomalehtityöhön. Voihan siinä
palvella kansaa ja samalla olla julkisuuden mies.
— Ne molemmat puolet ovat siinä yhdistettyinä täydelleen: julkisuuden
mies ja samalla kansan palvelija.
— Te siis suostutte?
— Suostun mielellänikin. Lehteni tarvitseekin kelvollista
aputoimittajaa. Onhan minulla jo tosin sellainen nimetönnä, muuan
Haapanen — ehkä tunnette hänet — mutta häneen en pane suurta arvoa. Hän
nyt on semmoinen elämässä haaksirikkoutunut, jota voi kyllä käyttää
palveluksessaan, mutta hyvin ulohtaalla itsestään...
Ja Maunu hymyili ilkeästi puheensa päälle.
Runo loi silmänsä alas ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hän tunsi
Haapasen. Se oli rangaistu vekselin väärennyksestä ja oli täysi renttu.
Hänkö nyt tulisi sellaisen miehen toveriksi —? Mutta eihän hänen
tarvitse alentua Haapasen tasalle, lohdutteli hän itseään.