Näitä huoneita minun pitäisi vähän tarkastella... puhui Maunu.
— Tehkää hyvin!
Maunu kohosi ylös. Hän avasi ruumishuoneen oven, mutta painoi sen
kohta ruumiin nähtyään vähän säikähtyneenä kiini. Hän muisti viimeisen
häväistyskirjoituksensa, jonka hän oli lehteensä kirjoittanut
pastorista. Hän meni toiselle ovelle ja katseli sitä huonetta.
Samassa tuli Cajanus sisälle. Hän ei ollut tavannutkaan kaupungilla
haettavaansa kotona.
— Saan esittää: Lankoni, apulaispappi Cajanus — maisteri Maunu.
— Vai te olette pastori Cajanus. Tehän olette ryhtynyt innokkaisiin
raittiuspuuhiin paikkakunnallanne. Suokaa anteeksi, että unohdan
kokonaan valittaa muretta! puhui Maunu.
— Kiitos osanotostanne!
— Minä olen aikonut hankkia itselleni oman talon ja herra Roosilta
olen kuullut, että tämä pastorivainajan talo myödään. Tämä on keskellä
kaupunkia ja sopisi minulle hyvin. Tomitusta ja konttoria varten olisi
tässä huoneet sekä vielä riittävät asuinhuoneet. Onko totta, että talo
myödään?
— Hyvin luultavasti: Mutta en minä puoleltani halua nyt alkaa kauppoja
hieroa, kun appi on vielä ruumiina maan päällä, en luule että
vaimonikaan —.
— Suokaa anteeksi! Ei — ei! En minä suinkaan tahdo herrasväkeä
surussaan häiritä. Mutta minä varalta tahdoin kysyä ja toivoisin,
ett'ette ryhdy kauppoihin muiden kanssa ennen minua. Minä tarjoon
kaksitoista tuhatta.
— Kiitos nyt tarjoumuksestanne! Mutta —.
— Niin — niin. Asia kyllä kerjetään. Hyvästi nyt herrat!
Runo saattoi Maunun eteiseen ja siellä he kuuluivat vielä puhelevan.
Samassa tuli Aina kotia. Maunu lähti.
— No nyt lankomies ja sisar!
— Mitä nyt? kysyi Aina Runolta, joka näytti olevan toimessaan.
— Nyt, hyvä herrasväki, on minulla teille jotain sanottavaa. Minä
pääsen "Äänen" aputoimittajaksi eli toiseksi toimittajaksi — miten sitä
nyt kutsuisi.
— No mutta — en minä nyt — eväsi Aina.
— Mitä? huudahti Runo kummissaan.
— Oletko jo lupautunut? kysyi Cajanus.
— Olen.
— Olikohan se mielipide oikea?
— Niin minäkin! Elä rupea, varmisti Aina.
— En minäkään pidä, että liityt tuohon Maunuun, puhui Cajanus.
— Miksi? Oletteko te hulluja?
— Lähde ennemmin maalle meidän luoksemme!
— Minäkö syömään teidän armopalojanne! En — ja kolmikertaisesti: en!
— Ala siellä innolla lukea! Mene sitten Helsinkiin! Me annamme rahat.
— Aina puhuu niinkuin minäkin ajattelen, lisäsi Cajanus.
— En! en! en!
— Maunu ei ole luotettava. Sinunlainen mies ei sovi hänen
palvelukseensa, sanoi lopulta Cajanus tiukasti.
— Tunnetko sinä häntä niin hyvin? kysyi Runo.
— Ajattelevalle ihmiselle on selvä, mikä hän on: pyytää vain kunniaa ja
rahaa, rahaa, se on pääasia, vaikka on kansan parasta ajavinaan, puhui
Cajanus.
— Mutta minä liityn häneen — se on luja päätökseni kuin naulan isku.
— Mitä sinusta, Runo, tulee, kun et sinä koskaan kuuntele järkevää
puhetta, valitti Aina itkien.
— Mutta voinko minä nyt täysi mies tulla teidän luoksenne elätille?
Ajatelkaa! Onhan minullakin kunniantuntoa.
— Vielä on yksi keino. Me myömme tämän talon Maunulle, saamme siitä 12
tuhatta —, puhui Cajanus pannen ystävällisesti kätensä Runon olalle.
— Onko hän tarjonnut? kysyi Aina itkunsa seasta.
— On. Saat heti lukurahat ja mene Helsinkiin!
— En tahdo kuluttaa penniäkään niistä rahoista, jotka isä kuollessaan
on tahallaan tehnyt minulle vieraaksi, sanoi Runo ääni väristen.
— Me emme sinulle mitään voi siis.
— Ette.
— Ajattele maalaispappilaa, siistiä ja pienoisten puiden lomassa suuren
kosken yläpuolella! Hanki kiiltelee kevät-auringon säteissä, ilma on
kirkas ja raitis. Mennään varhain levolle ja noustaan aikaisin aamulla
ja lähdetään aamukävelylle hangille katsomaan koskea. Sitte tehdään
päivällä kohtuullinen työ. Luetaan ääneen ja soitetaan illalla. Elämä
on aamusta iltaan raitista, tarkoituksellista ja virvoittavaa. Tule
meille! Tuollaisen elämän me sinulle tarjoamme luonamme maalla, kuvaili
Aina.
Runo oli syvästi liikutettu. Ainan loihtimassa kuvassa oli viehätystä.
Silmät kosteina tarttui hän sisartaan kädestä ja sanoi sitä hellästi
puristaen:
— Kiitos — kiitos. Mutta minä en voi tulla.
— Mikä sinua estää?
— Kunniantuntoni ja — ja —
— Ja mikä?
— En minä voi sanoa.
— Pelkäätkö sinä, että sinulle siellä saarnattaisiin ja että sinulla
siellä sentähden on vaikea olla? Jos niin on, niin minä lupaan siellä
heittää sinun suhteesi kokonaan papillisen karvani, vakuutti Cajanus.
— Mutta antakaa minun nyt seurata omaa mieltäni! Minä rukoilen sitä.
— Katsella kauhua ei maksa vaivaa, sanoi Cajanus tuskaisesti
vertauksella.
— Sinä hylkäät tarjomuksemme? kysyi Aina lopullisesti.
— Hylkään.
— Seuraa sitte kunniatuntoasi! Aina pani nenäliinan silmilleen ja istui
itkemään. Runo kulki levotonna huoneessa ja Cajanus oli ääneti.