hän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän
merkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät
rihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:
— Vie panttipuotiin!
Tämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti
kuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan
yhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi
arkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen
ajurin opastamana.
Panttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli
viimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa
täytyi.
Panttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi
kynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan
oikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli
herran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden,
muuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen
hienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva
nainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen
liinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon
kanssa.
Ainoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui
samallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa
olevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen
alttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti
vienosti viinan katkulle.
Asko jo huomasi purjehtivansa yhdestä pääkaupungin likapyörteestä
toiseen, jotka kokemattoman nuorukaisen heltiämättä tahtovat pyörittää
omanaan, kun kerran kiinni saavat. Jos markkakaan oli Askon taskussa,
niin hän pyörsi takaisin. Mutta hätä pakotti häntäkin raivaamaan
itselleen tietä tiskin eteen, jolle hän levitti villakutoiset
vaatteensa nähtäviksi niinkuin näki muidenkin tekevän tuomiensa
aarteiden kanssa. Tiskimies iski häneen terävästi silmänsä, kai
tutkiakseen, liikkuiko Asko varkaan kengissä.
Asko heitti häneen niin näissä oloissa älyttömän, melkein lapsellisesti
kysyvän katseen, että tiskimies sielutieteellisellä tarkkuudella —
hänellä lieneekin ollut sellaista kokonainen varasto — ymmärsi nuoren
miehen rehelliseksi, lupasi 10 markkaa ja sen saatuaan Asko lähti.
Mutta kun hän pääsi ulos, alkoi seteli värisemään hänen kourassaan ja
silmät kostuivat, sillä rinnassa tuntui niin työlään ahdistavalta.
Kävellessään kohisi häntä vastaan Helsingin elämä kaikessa
ylellisyydessään. Oi, nuo herrat olivat hänestä niin tylynnäköisiä,
pystynenä-ihmisiä ja naiset kuin sieluttomia nukkeja, joiden koko
merkitys onkin vain niiden puvussa, mikä hohtaa ja säteilee. Sellaista
herrasmiestä kuin kotipitäjään rovasti, joka hymyili ja kätteli
kaikkia, ei Asko täällä yhtään nähnyt ja sellaista nuorta herrasneitiä
kuin rovastin Aili, jonka silmissä oli lämpöinen loisto ja puku
yksinkertainen, itsensä kutoma ei varmaankaan ollut koko Helsingissä.
Niin arveli Asko. Nyt jo kotipitäjä tuntui hänestä kadotetulta
paratiisilta.
Hän olikin parhaimman iltakävelyn aikana osunut tuolle hienostuneelle
esplanaadille, joka on yhtä ventovierasta aitosuomalaiselle kuin
kasvomaali sydänmaan impyelle. Pian hän sieltä pois pakeni, sillä
nuo ylpeät kävelijät olivat hänen polkea jalkoihinsa kuin jonkun
valtaväylälle eksyneen, tuulen heittelemän resupaperin.
Monien ennen huomioon panemiensa merkkien mukaan pääsi hän viimein
majapaikkaansa. Siellä ajuri häntä odotti ahnain silmin, ja alkoi
kohta pyytelemään maksoa asunnosta. Jos ei Asko maksaisi, saisi hän
muuttaa pois yön selkään. Kaikessa lapsekkaassa rehellisyydessään oli
hän tullut paljastaneeksi ajurille tilansa. Ja se mies oli sellainen
pääkaupungin katuloilla issikkapukilla paatunut julmuri, joka hentoi
kyniä linnunpojan syyskylmässä.
— Saat muuten huomenna mennä reppuinesi! Nyt menee 5 markkaa hyyrystä,
kun olet ollut jo niin kauvan.
Askolla musteni maailma silmissä. Hän katsoi ajuriin ikäänkuin ei sitä
oikein ymmärtäisi.
— Niin, niin. Maksa pois! Muuten heitän sinut ja arkkusi ovesta ulos.
Mokoma retkale!
Ajuri lisäsi tupakkaa suuhunsa ja kääntyi selin Askoon ollakseen aivan
välinpitämätön ja nauraa virnisteli eukolleen, joka suu auki seurasi
keskustelua.
— Enhän minä nyt yön selkään... Tässä on raha, puhui Asko ääni
värähdellen.
Ajuri sipasi huoletonna kuin kyytipalkan vanhalla tottumuksella setelin
taskuunsa. Mutta Asko istahti tuolille eikä osannut sanaa puhua.
Mitä oli silti olo siellä maalla tähän tällaiseen verrattuna, mietti
hän. Olihan Kaakkurissa toki aina katto pään päälle, ruokaa nälkään ja
ystävällistä leikinlaskua kauppaa tekevien suussa.
— Pitääkö minun huomenna mennä pois? kysyi Asko ontosti painaen
silmänsä lattiaan, sillä hän pelkäsi joutuvansa itkun valtaan.
— Kun maksanet, niin ole tuota vielä! Mutta ymmärräthän itsekin, että
tässä täytyy pitää puolensa. Kalliit hyyryt, puu kallis, vesijohto
kallis, alkoi eukko puhumaan, sillä hänellä oli vähän enemmän sääliä
Askoa kohtaan kuin ajurilla itsellään.
Ajuri lähti ajoon eikä puhunut luotuista sanaa. Se oli yksi niitä
pääkaupungin roistoja, jotka kulkevat vapain jaloin, vaikka monesti
harjoittavat suurempaa epärehellisyyttä kuin nälkäänsä leivän
varkaudesta kiinni joutunut luudankauppias.
Isännän mentyä alkoi Asko lähemmin pakinoida eukon kanssa. Kesken
kaikkea puhetta tokasi se kuin olisi yht'äkkiä arvoituksen selityksen
keksinyt:
— Mene huomenna Samaroffin rouvan luo!
— Mikä se on se?
— Upporikas ontuva rouva. Raajarikko mutta hyvin auttavainen.
Nyt seurasi pitempi keskustelu tuosta rouvasta, joka ontui, mutta
melkein joka ontuvalla askeleellaan pudotti rahoja köyhille ja
vaivaisille, raajarikoille ja tilapäisesti puutteeseen joutuneille.
Ja huomenna päätti Asko käväistä tuon ihmeellisen rouvan luona, joka
tuntui olevan jonkunlainen sadun tonttu.
Rouva Samaroff oli äveriään tehtailijan leski ja asui uhkeassa
palatsissa kuin joku oman heimonsa ruhtinatar. Mutta hän oli Suomessa
syntynyt, täällä saanut kasvatuksensa ja oli Suomen kansalainen.
Lapsesta pitäen oli hän ollut raajarikko. Toinen jalka oli toista
lyhyempi, ja sitä vammaa ei mikään ihmistaito voinut parantaa. Kun hän
sukeusi nuoreksi neidoksi, ei hän voinut ottaa osaa tanssijaisiin eikä
huvituksiin. Ensi alussa hän suri sitä sydänjuuriansa myöten, monesti
itkien hautautui pöyhkeilevän kotinsa silkkityynyihin. Mutta vähitellen
hän tottui syrjäiseen elämäänsä, vietti aikaansa suurten kirjailijain
teoksia lukien, ja taidenäyttelyissä hän oli parhaimpia ostajia.
Hänestä tuli taiteilijain hyvä enkeli ja jokainen siihen luokkaan
kuuluva tunsi hänet. Tarvitsevina he kävivät hänen luonaan ja saivat
aina avustusta. Siitä levisi rouva Samaroffin hyväntekeväisyyden maine.
Ja kun hän itse kärsi, avautui hänen sydämmensä kaikkia puutteessa
olevia kohtaan. Etenkin naimisiin tultuaan oli hänen anteliaisuutensa
rajaton. Hän jakoi täysin kourin kaupungin köyhille. Suurina
juhlina ravitsi hän heitä kahvilla ja vehnäisillä. Eikä ainoastaan
ammattiköyhille, mutta muillekin tarvitseville ulottui hänen auttava
kätensä.
Hänen luokseen se nyt Askokin oli menossa. Mutta häntä hävetti niin
sanomattomasti mennä oudolta ihmiseltä kerjäämään armoa.
Hän tuli hakemalleen talolle. Se oli niin suuri kivimuuri, että Askoa
hirvitti mennä sinne sisälle. Tuollaiseen taloonhan sopisi asumaan koko
pieni kaupunki ja vielä pari kylää lisäksi, mietti hän.
Hän joutui suureen, kaikuvaan läpikäytävään, nousi ylös rappuja,
arkaili astua ylemmäksi, mutta meni kuitenkin. Muutamalla ovella
hän soitti. Se avautui ja hänen nenänsä edessä ihmetteli häntä
kiiltonappinen palvelija. Sammaltaen tiedusteli Asko tältä rouva
Samaroffia.
— Rouva ottaa vastaan tunnin takaa, o'ot kai pyytämässä apua?
— O'on.
— Tiehesi nyt!
Palvelija työnsi Askoa hartioista ulos ja paiskasi oven lujasti kiinni
hänen jälkeensä.
— Jos rouvakin on noin ylpeä kuin palvelija, niin on parasta pyörtää
kokonaan pois, ajatteli Asko.
Mutta sittenkin hän päätti koettaa uudelleen. Ja takaisin hän palasi
rouvan palatsiin. Tällä kertaa ei hänen tarvinnut kuin hiukan odottaa
ennenkuin äskeinen palvelija opasti häntä rouvan luo. Askeleita ei
kuulunut pehmosessa lattiamatossa heidän kävellessään ja jalka hiukan
upposi siihen kuin hyllyvään mättääseen. Eteisen miellyttävä lämmin
hiveli niin hyvältä Askon syyskylmästä tullutta ruumista ja vieno
hämärä teki hänen mielestään tämän kulun vielä satumaisemmaksi. Askon
silmä ei ymmärtänyt arvostella tätä loistoa, jota hän näki. Hän
ainoastaan aavisti olevansa suuren prameuden keskellä.
Huoneeseen, johon hän vietiin, oli ovi auki eteisestä. Hän ujosti
astui sisälle, sillä oviverhot olivat niin pelottavan komeat. Puoli
huumautuneena vastaan tuoksuvasta lemusta jäi hän seisomaan oven
pieleen ja näki punakarvaisessa nojatuolissa sen pehmeään helmaan
uponneena istuvan pienen naisen, jolla oli kalpeat liitukasvot. Se oli
personoitu huolien hengetär. Musta silkkileninki, johon hän oli puettu,
teki vielä suuremmaksi kasvojen lumenomaisen kalpeuden ja sopi hyvin
yhteen sysimustan kiiltelevän tukan kanssa. Silmissä oli värähtelevä
kiilto, katse syvä ja sielukas.
Nähdessään Askon nousi vieno hymy hänen suupieliinsä, mutta se kohta
suli pois. Hellällä hopeanhelähtelevällä äänellä kysyi hän Askon asiaa.
Asko selitti, miten hän Helsinkiin oli joutunut.
Rouva soitti palvelijan sisälle, antoi sille pienen lipun, jonka kanssa
se katosi huoneesta. Kohta se palasi ja antoi rouvan käskystä Askolle
mukanaan tuomansa 50 markan setelin. Asko oli pyörtyä hämmästyksestä.
Palvelija poistui. Asko kumarteli ja kiitteli, rouva vain hymyili ja
kehotti Askoa tulemaan mieheksi, jonka ei koskaan tarvitse itseään
hävetä.
Eteisessä, ovesta päästäessään tuumi hänelle palvelija:
— Kyllä sinä sen rahan juot niinkuin moni muu täällä käynyt; rouva on
liian tuhlaavainen, kun syytää rahojaan rapakkoon.
Asko ei ollut häntä kuulevinaan. Hän oli pelastettu.
Muutaman päivän takaa sai Asko paikan suuressa viinikaupassa. Kohta kun
hän voi, lähti hän suorittamaan lainansa Samaroffin rouvalle.
— Eikö kymmenen pelastettu, kussa yhdeksän on? sanoi rouva silmät
säteilevinä kuullessaan, mitä Asko nyt asioitsi.
Hän sai pitää setelinsä, vieläpä sai samallaisen lisäksi. Palvelijakin
sanoi hänelle nyt ystävällisesti hyvästin. Ja siellä sisällä kaiken
hienoutensa keskellä herkutteli äveriäs rouva sielussaan sillä
tunteella, että oli pelastanut pääkaupungin kurjuuteen joutumasta
viattoman nuorukaisen. Tuosta maalaispojasta tuli vielä ajan päälle
huomattu liikemies.
Kuvaus ylimaasta.
Pihlajavaarasta, syrjäkylästä, toivat isä ja veli hänet,
mielipuoli-naisen, kirkolle, toivoen saavansa kunnan kustannuksella
hänet lähetetyksi kaupungin mielisairaalaan. Heillä oli mökki niin
kovin ahdas mielipuolen mellastettavaksi. Ja sitte mieltä käänteli
kun se huusi ja ulvoi kuin susi nälkäisenä pakkasessa. Väliin olivat
he hänen kytkeneet köyteen seinään, mutta siinä ollessaan se oli
pureksinut huulensa ja takonut päätään seinään, jotta oli luullut
hengen lähtevän.
Semmoiseksi se nyt oli Reeta tullut synnytettyään tuon toisen mukulan
samalle Seppä-Mikolle kuin ensimmäisenkin, joka kuitenkin onneksi oli
kuollut. Hullu äiti oli koettanut monesti jo saada tappaa tätäkin,
mutta se oli estetty. Huhupuheiden mukaan hän olisi ollut avuliaana
ensimmäisen lapsensa kuolemassa, mutta silloin hän oli ollut terve
järjeltään. Reeta oli ollut pulska ihminen ja hyvin kunniansa tunteva.
Seppä-Mikon olisi pitänyt avioliiton lupauksella viekotella Reeta.
Ämmät sanoivat Reetan hulluuden syyksi sen, että hänellä oli maito
noussut aivoihin.
Isä Pertti oli toissilmä mökkiläinen, rangaistu viinan keittämisestä ja
sen myönnistä. Hän ei Reetan häpeästä niin välittänyt kuin rahallisista
menoista ja jos seppä Mikko olisi vuodessa maksanut ruokkoa lapsesta
sata markkaa, olisi Reeta Pertin mielestä saanut niitä hänelle tehdä
vaikka kymmenen. Mitä se ylimaan syrjäkylässä, sellaisessa kuin
Pihlajavaarakin, jossa asuu vain kymmenkunta mökkiläistä, maksaa
mökkiläisen kunnia. Pöhöh! Jolla on sata markkasia, niin kyllä niitä
kunnioita siellä saa ostaa vaikka minkä käskyn rikkomiseen. Mutta
Reeta nyt ei ollut tavallista laatua. Rahasta hän ei olisi myönyt
kunniaansa, mutta rakkaudesta se nyt oli livahtanut, jota oli surrut
niin, että hermosto oli kokonaan heikontunut. Sitte ei hän ollut
syönyt eikä nukkunut, jotta oli aina vaan pahentunut sairaudessaan.
Nyt oli hän pelottavan näköinen: silmät kuin veripallot päässä ja
hurjasti mulkoilevat, alahuuli rikki ja mustat mustalaishiukset sikin
sokin päälaella. Väliin kourasi hän vatsaansa, hypähti ja rääkäsi kuin
metsän peto. Hävyttömyyksiä hän puhui, kiroili ja pui nyrkkiä nuorille
miehille. Häntä käytiin katsomassa kuin kummitusta kunnanhuoneen
pirtissä, jonne Pertti oli tyttönsä vienyt, mutta josta heitä molempia
pois ahdisteltiin.
Kunnallislautakunnan esimies ei ruvennut omin päinsä puuhaamaan
Reetaa lääninsairaalaan, vaan hommasi kokoon kuntakokouksen, jossa
asia päätettäisiin. Muutamien päivien takaa se pidettiin. Sinä aikana
hoiti apteekkari Reetaa joillakin seotuksillaan, jotta hän sai nukkua.
Kuntakokouksessa ei paljon saavutettu.
— Mikäpä niitä kaikkia vaivaisia herrrasväen tavalla hoitamaan.
Pidetään kotona ja apteekkari hoitakoon. Pappilan pikku puolella
on joutilas kamari, sinne Pertti laittautukoon ja valvokoon siellä
tyttöään. Laittaa rautarenkaan seinään ja siihen sitoo. Muuten väljälle
ja hyvälle tilalle...
Näin päätettiin. Pertti, kuultuaan päätöksen, rupesi itkemään. Mutta
hänelle sanottiin:
— Elä itke toista silmääsikin ulos! Et näe sitte enää viinaa keitellä...
Pappilaan oli jo joku ehättänyt tiedon tästä kunnan päätöksestä.
Sieltä lähetti pappi renkipojan juoksemaan henki kurkussa kokoukseen
kertomaan, että pappilan nuori varsa on tullut kipeäksi ja että on
täytynyt sijoittaa se tuohon joutilaaseen kamariin pikku puolella.
Ukot naurahtivat ja käskivät pojan sanoa papille, että hän laittaisi
sinne kamariin hevoselle mukavuusastian. Sitte päätettiin laittaa tila
Reetalle muuttamaan läheiseen mökkiin pientä vuokraa vastaan. Tässä
pienessä tuparähjässä oli jo ennestään toistakymmentä henkeä omaa
perhettä ja loisina räätäli muorineen.
Kokous hajosi, pöytäkirja tarkastettiin ja esimies oli kirjoittavinaan
nimensä sen alle, vaikka siihen paperille tuli vain karkeita
koukeroita, jotka sitte kunnankirjuri kokosi esimiehen nimeksi.
Kenenkään mieleen ei ollut johtunut, että lapsen isää olisi ensi
kädessä kovuutettava.
Mutta sen kohta älysi sen mökin emäntä, jonne Reeta siirrettiin. Hän
meni lukkarin emännän puheille.
— Mitenkä lukkarin emäntä ajattelee tuossa Pihlajavaaran Reetan
asiassa? kysyi hän tullessaan.
— Taivas paratkoon! Kuka sille minkä mahtaa!
— Kyllä sille jotain mahtaa, jos lukkarin emäntä auttaa minua.
— Teillehän se nyt on sijoitettu.
— Niin on. Myötään hulluttelee siitä seppä-Mikosta. Se meidän pitää
saada tänne.
— Minä en koko rahjusta tahdo silmiinikään!
— Ei — ei. Eiköhän emäntä lähtisi minun kanssani sitä hakemaan meille?
Tuotaisiin se katsomaan tekojaan, niin eiköhän tuon herjan sydän
heltyisi, kun sitä ensin kahden kovilla puheilla pehmitettäisiin.
Uhattaisiin ensi suvena ilmoittaa asia piispantarkastuksessa piispalle.
— No ne kyllä kelpaa ne konstit. Onpa tässä aikaa. Pitäähän
lähimmäisensä eduksi niin paljon toimia.
— Sitte mies on kovempaa kuin rautaa, jos ei aristu.
— Jaa se on suuri asia saattaa ihminen mielipuoleksi. Kyllä hän linnaa
siitä saisi.
— Linnalla me häntä uhkaamme. Piispa saa hänet toimittaa linnaan.
— Mutta jos lähtee karkuteille.
— Hänellä on paja ja mökki. Ei se niitä hevillä heitä.
Lukkarin emäntä laitatti hevosen valjaisiin ja niin lähtivät akat
ajamaan nilkulla hevosella sepän mökille.
Seppä oli pajassaan, kun emännät tulivat. He menivät pajaan. Seppä
katsoi heitä, mutta ei virkkanut mitään.
— Onko mustamies sinulla täällä mestarina? sanoi mökin emäntä ja
kokoili helmojaan, jottei niitä ryvöttäisi.
— Teilläpä on somat terveiset, sanoi seppä lyhyesti.
— Niin on terveiset kuin tervehdittäväkin. Lähes sinne kirkolle
katsomaan sitä Pihlajavaaran Reetaa! Se sinua pyytelee luokseen.
Seppä jäi sanattomaksi.
— Voi sinua, seppä parka, minkä työn olet tehnyt, alkoi lukkarin
emäntä. Sinua odottaa nyt varma linna, ellet aikonasi korjaa tekojasi.
— Hulluko minun pitäisi naida?
— Jos ei nyt naida, niin pitää kuitenkin huoli siitä, kun kerran olet
saattanut hänet mielipuoleksi.
— Mikä sen nyt teki mielipuoleksi! Eikö lie heittäymistä kaikki?
— Häpeä, retale, niin ajatellakaan! Lähdehän katsomaan, niin näet, onko
heittäytymistä!
— Ei minulla oo aikaa juosta akkain kanssa... Ja minkäpä minä sille!
— Mutta sinä lähdet! kivahti jo mökin emäntä. Seppä nosti tulikuuman
raudan ahjosta ja lähti sen kanssa emäntiä kohti.
— Pois minun pajastani! karjasi hän vihasta kiehuen.
Lukkarin emäntä sai oven suusta käteensä vesikiulun. Sen hän viskasi
vettä täynnä sepälle vasten silmiä. Sepän rauta jäähtyi ja putosi
permantoon. Itse hän säikähti tuota vesitulvaa. Mökin emäntä ojenteli
puukangella häntä ja tiuski:
— Lähdetkö vai etkö? Kyllä me sinut viemme väkiselläkin. Viemme suoraan
kirkkoherran luo, jotta se manaa sinut alimpaan helvettiin, erottaa
seurakunnasta ja laittaa linnaan vedelle ja leivälle. Pian se on tehty,
kun vain piispalle asiasta ilmoitetaan. Suvella tulee piispa itse
tänne. Kyllä silloin miesparka lämpenet, jos et ennen taivu. Ja meitä
vielä uhkasit kuumalla raudalla. Sekin ilmoitetaan. Se on murhayritys.
Kaikki sinun metkusi ilmoitetaan, ruoja!
Seppä ei osannut sanaa puhua. Hän oli hölmistynyt, kun kuuli tuollaista
puhetta. Noin pitkälle hän ei ollut ymmärtänyt ajatellakaan.
— Ottakaapa sitä emäntä toisesta käsivarresta, niin minä otan toisesta.
Viedään mies rekeen, toimitti mökin emäntä.
Seppä punastui.
— Ette te minua väkisin vie. Mutta minä lähden omasta vapaasta
tahdostani, lisäsi hän lauhasti.
— Joko alat ymmärtää. Kyllä se on parasta taipua, seppä. Ennen
tapettiinkin tällaisista asioista, puhui lukkarin emäntä.
— Mitä menit lupailemaan naimista! Isä Pertti sanoo, että siihen ovat
vieraatkin miehet.
— Ehkäpä olisinkin nainut, ellei olisi sekautunut.
— Et kuulu käyneenkään sitte, kun alkoi tulla selville, että Reeta
on niin puolin. Huuti, seppä, että mies on niin kelvoton. Ei pitäisi
olla niin himojensa orja, kun muuten on niin raukka. Ja mikä se sinua
riivaa? kiivaili mökin emäntä.
— Kyllä viepi tiesi suoraan linnaan, ellet rupea hoimaamaan Reetaa,
pelotteli lukkarin muija.
Seppä istui nilkun tamman rekeen ja niin lähdettiin kirkolle. Seppä oli
vaiti ja akat häntä pelottelivat. Miesparka olikin jo kovin aristunut.
Piispaa hän varsinkin pelkäsi. Mutta ämmäin kieli oli kuin rasvattu,
kun oli näin hyvin onnistunut.
— Tulleeko tuosta mitään? Enhän minä häntä... uskalsi seppä huomauttaa.
— No tee, miten tahdot! Sittepä hänen näet. Palaa pajaasi, jos tahdot!
Ptruu tamma! pidätteli lukkarin emäntä, kun jo varmasti huomasi, mille
suunnalle se sepän mieli oli alkanut kallistua.
— Enpä häntä takaisinkaan. Käyn katsomassa.
— Kyllä se seppä saa uskoa, että tästä jotain tulee. Olet lisäksi
elänyt huonosti muidenkin kanssa. Ensiksi sinut pannaan jalkapuuhun
tuomiokirkon porstuaan kaikkein nähtäväksi kirkon ajaksi ja sitte
passitetaan linnaan ja sieltä paraassa tapauksessa Siperiaan. Ja
silloin saat sanoa ainaiset hyvästit pajallesi. Kyllä piispa on mies,
jolla on valtaa. Etkö ole nähnyt, miten kirkkoherra ja lukkarikin häntä
pelkäävät, vaikkei heillä mitään rikoksia ole, lasketteli lukkarin
emäntä.
— Ettekö sitte ilmoittaisi piispalle, jos minä maksaisin Reetan
parannuskustannukset? tiedusteli seppä.
— Ja nait Reetan, jos hän selvenee, lisäsi mökin vaimo.
— Niin, ja nait Reetan, vahvisti lukkarin emäntä.
— Seppä ei puhunut mitään. Hänen mieltään karvasteli, että hän oli
joutunut akkain kynittäväksi.
Tultiin mökille, jossa Reeta oli. Kolmen menivät he sisälle, seppä
viimeisenä. Reeta oli päiväseen aikaan irti renkaastaan seinässä. Kun
hän näki sepän, kourasi hän helmojaan hypähti ja ulvahti. Sitte hän
pärähti remakkaaseen nauruun ja lähenteli seppää. Seppä ujosteli, ei
saanut sanaa suustaan ja oli aivan tyhmistynyt. Reeta lensi hänen
kaulaansa ja hänen silmänsä loistivat. Seppä koetti estellä, mutta
Reeta puristi lujasti. Seppä istahti ja Reeta hänen syliinsä. Mökin
emäntä meni irrottamaan Reetaa, joka käpertyi kuin käärme seppään.
Reeta murahti vihaisesti, mutta hellitti kuitenkin. Sitte hän
taas rupesi nauramaan. Hyvän aikaa katseltiin mielipuolen eljeitä
sanattomina.
— Syöpikö se? kysyi seppä.
— Vähän maitoa.
— Eiköhän ottaisi vehnästä kahvin kanssa? Keittäisikö emäntä kahvia?
Minä laittaisin tämän Pertin hakemaan vehnästä, puhui seppä.
Emäntä rupesi kahvin keittoon ja Pertti lähti ostamaan vehnästä.
— Hyvin se näkyy seppään taipuvan, sanoi lukkarin emäntä.
— Seppä jääkin tänne yöksi, ehdotti mökin emäntä.
— Saatanpa jäädä. Pimeähän tuolla ulkona onkin jalan mennä.
Kun kahvi oli keitetty, juotiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Reetalle
tarjottiin ja Reeta joi. Katsoi aina seppään ja joi.
— Ei se tämä seppä tunnukaan pohjaltaan olevan paha mies, imarteli jo
lukkarin emäntä.
— Mikäs paha mies se seppä, säesti mökin emäntä ja iski silmää lukkarin
emännälle.
— Jos olisi hankkia sairaalle jotain verestä ruokaa, kyllä minä maksan,
ehdotti seppä.
— Kauppiaassa on suolasiikaa ja nuorta voita. Minä käyn sieltä
noutamassa, kun annat rahaa, sanoi mökin emäntä.
Seppä kaivoi massistaan viiden markan setelin ja mökin vaimo lähti
kauppiaaseen. Hänen muassaan lähti lukkarin emäntä pitkin kylää
selittämään uutista sepästä. Reeta söi verestä ruokaa, kun sitä tuotiin
ja nukkui sitte hyvästi. Aamulla oli hän enemmän tajullaan kuin pitkiin
aikoihin. Yötä oli seppä mökissä. Aamulla lähti hän, mutta lupasi tulla
pian takaisin.
Reeta näkyi tulevan taas pahalle tuulelle, kun seppä lähti. Mutta
seppä puhutteli häntä hellästi, käski emännän vaalia parhaan mukaan
ja jätti hänelle viisi markkaa vereksen ruoan hankkimiseksi Reetalle.
Reeta näytti ikäänkuin ymmärtävän ja tyyntyi. Ja kun seppä oli mennyt
ulos tuvasta, katsoi Reeta kauvan ulos. Sitte hänen silmissään näkyi
sanattomia kyyneleitä kuin koiran silmissä, jonka isäntänsä on jättänyt.
Isä Pertti rupesi riitelemään mökin emännältä sepän jättämää rahaa
itselleen, mutta mökin vaimo käski hänen tietää huutia. Sitte
hän rupesi Pertille selittelemään suuria ansioitaan sepän mielen
muuttamisessa ja että jos nyt Reeta selvenee, niin seppä naipi hänet
yksinomaan sentähden, että hän on sepän siihen pakottanut. Pertti
pian tyrehtyi sanattomaksi. Reeta istui hiljaa akkunan ääressä siinä
paikassa, mihin oli mennyt Mikon lähtöä katsomaan, ja vielä nyökkäsi
eturuumiillaan ikäänkuin hyvästiksi.
Mökin emäntä keitti kahvia Pertin rahoilla, kävi hakemassa lukkarin
emännänkin juomaan ja sitte taas särvettiin sitä joukolla vehnäsen
kanssa. Mutta Reetaa ei saatu juomaan millään ehdolla. Hän istui vain
akkunan edessä ja nyökkäsi.