ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana
oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi
yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut
lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista.
Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen
naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli
toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut
silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta
hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja
oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!
Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin innostuksella
niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän
ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat
siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta
ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt
toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin
silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät
valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä
loistoa.
Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului,
päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien
piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli lähes
neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä
ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran,
että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä
puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin
ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku
häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän suinkaan ollut
kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset.
Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen
päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei
ollut ollenkaan ryhtiä.
Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka.
Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat
insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä
vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö
oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret
illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa.
Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan
soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei
laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran
koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut
ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin
kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat
kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa
Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi
hän muillekin tarjota.
Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon
valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen
päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja
perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat:
rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä
suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli
kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja
kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä,
tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria
naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli
jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen
hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi.
Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain
tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.
Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar,
jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät
olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin
musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit
lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen,
tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn
itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan
isännän rintaan.
Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen
ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen
nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään.
Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta
korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä
juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla
olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki"
loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa
unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin
kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja,"
joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.
Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras,
vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata
"Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa
karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari,
kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin
simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia.
Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan
maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen
kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon
kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa
luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus
"Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla
niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle
joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.
Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa
säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien
männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien
selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta.
Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean
lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä
keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin,
jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät
väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään
hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata,
että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat,
niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.
Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli
ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet
kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin
nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut
istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka
kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen
huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä
hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla
kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön
ihmiskäsi!
Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin
entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli
hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä
suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan
oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut
trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta.
Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan
ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista
maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen
todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja
kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen
koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen
suuri elämän työ.
Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne
maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja
kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten
lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut
valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi
tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion,
oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla
sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet
"Lokkia" ihastellessaan.
Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin.
Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja
myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.
Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen
— arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin,
jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja
joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla
ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä
antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon
joukon keskellä.
Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa
tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:
— Mitä aiotte laivallanne tehdä?
— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyynesti.
— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten.
Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia
talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure
suupielessään rillejään.
Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:
— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja
neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla
kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.
Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein
kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi
ja oli vaiti.
Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä
herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan
piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut
oikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut
mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli
sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon.
Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi
pois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin
väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.
Kun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan
päästyä antoivat tarkastaja-insinöörit "Lokista" kiittävän arvostelun
ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.
Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte
puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.
Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto
vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa
toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa"
juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja
puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla,
aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän
oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden
illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän
sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin
vanhat herrat.
Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle
herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin
ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä
tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.
Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut
kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen
kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti
verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa
housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan
kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan
pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.
— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään
siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä
tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää
koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.
Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän
kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet
kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.
— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies
ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja,
joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö
sen tekee.
Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen,
räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti
hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota.
Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät
soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.
Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja
Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa
ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen.
Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin
innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden
kesken.
Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui
sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan
hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta,
ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain
hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi
Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet
melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin
kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä
itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.
Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä
mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan
oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin
vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.
Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki
ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli
rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen
ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön
isäntä...
Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä
taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta
kuin Brandtin runokokoelma...
Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys
päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä
maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun
syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön
isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.
Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan
suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu.
Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna
toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän
pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.
Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä
Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain
silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja
kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi
vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen
nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.
Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa
aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs
herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa
suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti
pelloltaan aamiaiselle.
Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.
— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että _meidän_ ajallamme kositaankin
höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.
— Trubaduureille näyttävät _meidän_ neitosemme pitkää nenää, säesti
toinen.
Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli
havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan
ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.
Pääkaupunkiin.
— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru
suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa
olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.
Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun
Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui
puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää,
kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja
hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt
kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli
aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla
karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa.
Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista
nakertamassa rahalaatikon pohjaa.
Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli
lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä
silmistään valuttanut.
— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi
hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja
tuoksui vieläkin navetalle.
Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli
nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin
isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse
kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa
ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään
säätyläisten kanssa.
Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä
palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden
Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen
luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin
tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin
ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään,
varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä,
käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi
muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle
kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla
ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen
markan setelin omakseen.
Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen
halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti
Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se
nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä
nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet
kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta
toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena.
Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä
Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes
ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin.
Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen
seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.
Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö
vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee...
Ja hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein
katumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt
kukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä
puotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli
Runebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon
mahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet.
Olihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt
häntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut
syönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän
säästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan
tiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.
Suurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä
lemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta
kyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin
haaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi
Kaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän
siipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on
täynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.
Hän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen
ruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli
huoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun,
hän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa.
Hän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta
ja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas
liharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen
istumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset
seinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn
vallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia
seppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia
muurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita
räätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja
humalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo
ontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla
miehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä
olivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin
pohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten
komerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että
jos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen
kasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui
raamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa
ei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään
siellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen,
taiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin
oli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään
hänen nyt nähdä!
Alakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin
tuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.