SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA
Kirj.
K. A. Järvi
Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson,
1902.
SISÄLLYS:
Sanomalehti-poika
Lulle
Saiturin alku
Lokki
Pääkaupunkiin
Kuvaus ylimaasta
Kaunosielu
SANOMALEHTI-POIKA
Tapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni,
viistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis
kierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt
kansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti
alkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää
Tapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka
rakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä
kokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä
talven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi
jo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin
oppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle
mestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.
Mutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville
Suvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään
kotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin
jokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja
että hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin
ja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee
kantamaan "Sanomia".
Äiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti
kummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin
sisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli
sen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan
lujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui
Tapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan
"Sanomia," joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein
ihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.
Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani
tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia
päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia"
ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin
hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut
kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka
oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran
penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina
tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin
kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä
kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani
tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan.
Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi
houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä
sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.
Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen
kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain
pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän
huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi
pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin
maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli
todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.
Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti
rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä
kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei
Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän
kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan
suureen sanomalehtipinkkaan.
— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia",
puhui Ville ja katsoi neitiin.
Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti
kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan
tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut,
jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut
näkyvissäkään.
— Täällä olisi toinenkin poika... alkoi Ville lujemmin.
— Hiljaa! tiuskasi neiti.
Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat
alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä.
Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki,
ja sanoi korkeammalla äänellä:
— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.
Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka
herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi
jo Villen ja kysyi häneltä:
— No, mitäs poika nyt asioipi?
Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen
ystävän tulosta hätään ja sanoi:
— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan "Sanomia"?
Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja
sanoi sille:
— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan
vikkeläjalkaista.
Tapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.
— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.
Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja
hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä
katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja
herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että
Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.
Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies,
tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli
väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan
syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain
lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä
hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän
oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.
Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt
"Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen
ilmestyi valoisampi ilme.
Isä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani
oli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää
voilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten
sitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin
tuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan,
olisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala
katto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista
tyytyväisyyttä.
Seuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan
päivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla "Sanomain"
konttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin
odottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli
tilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava
ja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa
lehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo
tottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat
mestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja
Tapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä
uutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen.
Neljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi
niistä syyti ihan kuin itsestään valmiita "Sanomia". Se oli arvaamaton
arvoitus, sekä Villelle että Tapanille.
Keskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat,
katsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen.
Komensi sitte:
— Mars!
Ja pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille
sanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori
häntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:
— Halu tuolla poikaparalla näkyy ainakin olevan.
Paitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös
irtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75
penniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe
riemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä
mielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin,
ikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa,
oli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi.
Sillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle
siskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän
numeron "Sanomia". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä
alakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana
erityinen himoruoka: "Sanomain" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän
hiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin "niitä
näitä", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen
vuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä
naurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki
hän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli
puhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain
rauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä.
Kaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin "kaikenlaiset".
Aina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja
päivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja
englantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut
heille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla
kuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille
nyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti
rokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta
rasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua
muuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana
päivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:
— Eivät kai puuerit oo tapannut?
Tuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut
ja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä
lasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja
keskusteltiin, mitä "Sanomissa" oli ollut.
Kun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin
soveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti
luovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja
nahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla
sanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille
naurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä
ja ne ostivat häneltä tarpeettomasti "Sanomia" ja maksoivat yli
määrähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan
niitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi
omat pieksut.
* * * * *
Mutta sitte muutamana marraskuun päivänä tuli Tapani kasvot
kyyneleisinä kotiinsa.
Äiti tiedusteli syytä ja Tapani katkonaisesti kertoi hänelle:
— Että "Sanomat" on lakkautettu. Äiti ei nytkään ymmärtänyt Tapania.
— Niitä ei saa enää painaa. Niin ne pojat sanoivat. Ja meille sanottiin
konttorissa, ettei "Sanomia" enää kanneta ja että meiltä on toimi
lopussa.
— Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minun pitää lähteä itse kuulustamaan
asiaa, sanoi äiti.
Ja niin hän meni kirjapainokonttoriin. Siellä saivat hänet viimein
asian ymmärtämään, että "Sanomat" on kielletty ulostulemasta.
— Ja Tapanilta meni nyt tienesti! Pikku Maijukin jää maidotta!
Isä tulee yhtä kärtyiseksi iltaisin kuin ennenkin. Hyvä Jumala...
Äiti kuivaili esiliinallaan kyyneleitään. Faktoria ja tuota tylyä
konttorineitiäkin liikutti äidin puhe. Illalla kysyi isä "Sanomia",
hänelle ilmoitettiin asian laita. Taas jäi hän äänetönnä tuijottamaan
lapsiinsa kuin ne olisivat olleet epämiellyttävimmät olennot
maailmassa. Vähän syötyään pistäysi hän äänetönnä maata lattialle
kelvottomalle vuoteelleen. Mutta tuskin lie nukkunut koko yönä,
yhtenään hän siinä vain käänteli ja väänteli.
Aamulla päästyään työpaikalleen ilmoitti hän työkumppaleilleen asian
juhlallisesti kuin jos häneltä olisi vaimo kuollut viime yönä. Sinä
päivänä työpaikalla olivat mielet tavallista vakavampia.
Marraskuussa 1899.
Lulle
Oli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen
itsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen
henkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma
näytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon
sauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan
uidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta
kuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida
omassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä
oli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä
muuripata täynnä lämpöistä vettä.
Lähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli
"Annonsbladetin" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun
ikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen
toimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia
neniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja
tuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava
balsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen
pölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi
joku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.
Nyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle,
joka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion
välillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi
hurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan
25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan
hikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä,
mutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli
kaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka
hänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja
sampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta,
että hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut
lupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin
työnsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin
kauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut,
oli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja
tuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.
Lulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki
virtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot
väsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia
muista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina
ja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä
levisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään.
Hänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat
sanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli
otettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte
leikatut palat joukolle paperille.
Satamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta
rantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun
sisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi,
että vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen
hypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.
Hän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja
työnsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli
kesäkuumalla aina varastossa "Annonsbladetin" toimistossa — pitkän
kulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja
painautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden
taa, josta hän haki sopivaa "alakertaa". Silloin soi telefooni.
Pyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti
hattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä.
Laivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun
hän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä
tuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta
toimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi
pakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan
referaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa
pyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista,
joissa ovat omat kylpyhuoneensa.
Hetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan
hiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat
askeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja
kurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli
muu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä
olisi niin hirveästi.
— Sinä — sinä laiskuri! sadatteli Lulle.
Mutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa
loikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä
hikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi
se, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen
liinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen
Mefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään
nenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän
jatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli
narahteli.
Hän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän
koristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja
juhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi
kuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi
virtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan
hellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen
nuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä
kaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda
sampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen
ruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei
hänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.
— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti
hän lopuksi muistojensa päälle.
Referaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet
sähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota
viimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa
ikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan
illallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän
näkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä
konstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä
pienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja
solakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput
vaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat,
juustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat
jälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa...
Ja kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut
paistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan
Luculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:
Senaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän
nuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan
perustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat
häntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen,
nauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen...
Illallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa
anniskeltiin _varsinaisille_ palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse
juhlakentällä... illalliset olivat herrasmiesten juhla.
Referaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat
kiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan "lipilaari" sanomalehtimies
voi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen
leivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli
sanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi
pantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista,
olisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen
eteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän
vaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa,
uutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi,
että voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan
nuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.
Mutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja
että hän hikoili kuin olisi hän ollut "rantasaunassa" höyrykaapissa
istumassa. — Se Abba lurjus... lurjus... lurjus...! päivitteli Lulle,
sillä Aban työt olivat vielä tekemättä.
Ei maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo
jäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin
sisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi
halunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda
lasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se
olisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.
— _Haaveita!_ kirjoitti Lulle ajatuksissaan edessään olevalle
paperille. Sitte hän kotvan takaa nousi päättäväisesti ylös, käveli
muutamaan kertaan poikki toimitushuoneen lattian ja mietti kuin hyvin
vaikeaa laskuesimerkkiä. Hetken takaa tarttui hän kukkaroonsa, kopeloi
sieltä rahat esiin, laski tarkkaan hopeat ja kuparit, ja tuumi hiljaan:
— Niin minä nyt teen. Tällä kerralla nyt menköön kukkaro puhki!
Taas asettui hän rottinkituoliin, mutta nyt hiljaa ja varovasti
kuin pelkäisi hän sitä narisuttamalla kiduttavansa. Näki päällekin
päin, että Lulle oli nyt päässyt mielen tasapainoon. Hyväntahtoinen
tyytyväisyys lepäili hänen leveillä poskillaan ja silmissä oli
rauhallinen sävy. Hartaudella hän alkoi lukea Ruotsin sanomalehtejä,
saadakseen niistä lehteensä valmiin kaunokirjallisen ja ulkomaan
osaston. Nuo "emämaan" lehdet ovat Suomen ruotsinkielisille
sanomalehdille arvaamattomasta hyödystä. Niissä on runsas varasto
valmista tavaraa sekä ylä- että alakerrassa ja niissä maamme
ruotsinkieliset sanomalehtimiehemme kahlaavatkin polvia myöden
yltäkylläisessä viljan runsaudessa. Pian oli niistä Lullekin säkkinsä
täyttänyt ja nyt hän oli toimittanut Abbankin työt. Mutta kello olikin
pian neljä iltapäivällä.
Ja nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä, jolle
hän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen tavalla
vastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti kauppiasklubin
ravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen ohessa — pullon
sampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän äskettäin päätti
itselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän muuten olikin. Siitä
se oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja paistava helle oli nyt
menettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty tuo sampanjakaiho, joka
painajaisena oli paneutunut häntä rasittamaan, kuivaamaan suuta ja
tyhjentämään aivotkin päästä.
Juhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni
tarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla
pyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti väsynyt
ja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän tarjoilijaneidille
huokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka olikin valvonut koko
viime yön. Neiti lähetti häneen säälivän silmäyksen, sillä itse asiassa
Lulle ei ollut mikään ruma mies.
Viereisestä huoneesta kuului lyhyt nauru ja sitte ulos poistuvat
askeleet. Mutta Lulle ei tullut sitä tarkanneeksi. Saatuaan sikaarin
meni hän kaikkein syrjäisimpään huoneeseen päivällistä odottamaan,
sillä sen hän oli saanut yksinomaisesti käytettäväksensä. Se oli
aivan rakennuksen kulmassa, toisessa kerroksessa. Sen ikkunasta
näkyi jalkain juuressa laaja kauppatori, jonka kivet varmaan tässä
helteessä olivat kuumat kuin saunan kiukaassa. Joitakin toriämmiä
siellä vasujensa ääressä istua kyykki huivit hartioilla. Koiria makaili
pitkin pituuttaan kieli ulkona suusta niiden kupeella. Mutta muuten
oli elämä siltä kuin pois pyyhkäisty ja ympärillä olevien rakennusten
asuinhuoneitten ikkunat olivat liidulla sivellyt. Joka suinkin pääsi,
pakeni metsään tai järveen tätä helvetillistä kuumuutta. Torin
laidoilta lähti puistoteitä ja niiden vehreät istutukset olivat ainoa
ilahduttava näkö tässä väräjävässä poltteessa.
Lulle katseli torille ja huokasi sanomalehtimiehen kesäistä kataluutta.
Ole vain työssä ja toimessa, vaikka siihen paikkaan palaisit!
— Nuo koirat tuolla, jotka saavat loikoa kieli ulkona suusta, ovat
meikäläistä onnellisemmat! puhkui Lulle.
Mutta samassa hän muisti, mitä varten hän täällä oli ja hän tyyntyi.
Riisui takkinsa ja venähti varjoon pitkälleen sohvalle odottamaan
päivällistä. Siinä oli hyvä olla. Hän potkasi kengät jaloistaan,
paneutui koko pituudeltaan selälleen sohvalle ja huokui siinä.
Lopultakin se päivällinen valmistui ja sampanja tuotiin sisälle
jäiden keskellä. Nyt alkoi Lulle nautintonsa. Hän söi erinomaisella
ruokahalulla vitkaan, mutta runsaasti. Hän tahtoi päivällisestä totta
totisesti nauttia, sillä se maksoi niin paljon, että se täksi kerraksi
tyhjensi hänen kukkaronsa. Sentähdenpä sitä pitikin syödä ja makustella
ja syödä. Nyt kumasi hän suuhunsa ensimäisen helmeilevän sampanjalasin,
kun ovi avattiin ja neiti tuli ilmoittamaan, että joku pyytää Lullea
telefooniin. Lullea harmitti, ettei koskaan saa olla rauhassa ja että
kuka se nyt täältäkin osaa häntä hakea. Hän lähti taivaltamaan nuo
monet välihuoneet tarjoiluhuoneeseen, niissä telefooni oli, tarttui
äkäsenä kuulostimeen ja kovasti äänsi nimensä puhelutorveen.
— Nyt viimeinkin sinut tavotan. Olen soittanut joka ravintolasta, sillä
arvasin sinun eilisen juhlan jälestä olevan niissä virvottelemassa,
kuului puhe telefoonista.
— Kuka se on? kysyi Lulle ärtyisesti.
— Lurjus! Etkö Lasse Silfveniä tunne äänestä? Ja terveisiä nyt. Tulin
aamupäivällä kaupunkiin. Tule kohta Sentraalihotelliin, sillä täällä
olen sisällä!
— Vai sinä Lasse! Onpa sinulla ääni vähän kähennyt vai liekö se
telefoonin vaikutusta. Terve mieheen, mutta en minä voisi tulla kuin
noin parin tunnin takaa.
Lulle laski, että siihen asti hän kerkiää herkutella syötäviensä
ja juotaviensa kanssa, sillä Lasse jos tarjoaakin, tarjoaa vain
mielijuomaansa äytelää punssia.
— Kehtaatko kieltäytyä! Ole nyt toki ritari ja tule pitämään seuraa
entiselle ystävällesi hänen yksinäisyydessään.
Tämä koski jo Lullen tunteisiin ja hän lupasi tulla puolen tunnin
takaa, vaikka katkerasti tunsikin menettäneensä koko päivällisen
makeuden.
Päästyään takaisin piti kiiruhtaa syömistä. Sampanjaa kaatoi hän
ruokasuuhunsa, jotta se oli tulla ulos. Ja kaikki maku meni siten pois.
Raha meni hukkaan nyt, jotta teki mieli kirota kesken syömistään.
Taas avattiin ovi ja tarjoiluneiti tuli käskemään Lullea telefooniin.
— Tämähän on merkillistä! huokasi Lulle ja kulki taas nuo monet huoneet
telefoonin ääreen.
— Onko se Lulle?
— On.
— Oleppa hyvä ja tule tänään nyt kohta luokseni! Vietän nimipäivääni ja
haluaisin nähdä nuorempiakin ystäviäni luonani. Lasi totia ja vistiä
— siinähän ne tosin ovat vanhan pojan nimipäivät, mutta noudata nyt
kutsua!
— Onko se setä Tujulin?
— On.
— Onnea. Mutta minun on pakko kieltäytyä, sillä äsken juuri lupauduin
menemään vanhan toverini, vankilantirehtööri Lasse Silfvenin luo, joka
on käymässä kaupungissa. Kiitos vain kutsusta!
— Mitä? Etkö aio tulla?
— Setä suo anteeksi, mutta minun on mahdoton tulla, rukoili Lulle.
— Minulla on sopiva ehdotus. Tule yhdessä herra Silfvenin kanssa!
Kaikessa tapauksessa et jääne pois, sillä ilman sinua ei vististä tule
mitään.
— Minä tulen yhdessä hänen kanssaan, myöntyi jo Lulle.
Hän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin arkipäiväisintä
rokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut hapanta maitoa.
Taas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä. Mutta
kun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka käski
hänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää. Tämä
viimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti Lulle
kuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä. Ruoka jäi
kesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä sisäänsä,
jotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—le, sylki Lulle
ja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi ovenvartijalta
Lassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä. Lulle väitti
vastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan. Ei näkynyt
Lassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.
Ehkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti riipomaan
toimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi. Toimistossa
ei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon. Siellä sai hän
kuulla, että lepäämässä on vielä mies.
Lulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän
suutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi
"sedän" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle
tulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden
puiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori.
Saatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen, jotta
uimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan. Mutta siellä
vedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa ruohorantaisessa lammessa. Hän
oli vedessä selällään, päällään ja jos jonkin puolin. Lopultakin hän
oli päässyt oikeaan nautintoon. Ja tämä nautinto olisi ollut jo äsken
saatavana, ilman suuria kulunkeja! Mutta sopi sitä nyt katua.
Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut
Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä.
Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle
kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui,
hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa
tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti
takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten
hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella,
miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja
pannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin
hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle
nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman
narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja
rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle
antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle
pullon sampanjaa.
Saiturin alku.
Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin
elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita
virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut
suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut
olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä
suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin
osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu,
pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret
viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo
koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte
jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun
hänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan
kuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia
ja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on
säästöpankissa tuhansia.
Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä
mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt
pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä
kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli
ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri,
vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin
saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa
kengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran
hullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui
sitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli
hometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen
takaisin vientiin.
Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja
vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti
jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän
aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse
ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä
hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti
varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja
laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä
hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki
ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen.
Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta
kuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies
lämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta
sata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien
hoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri
mielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää
kiroussanaa.
Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän
kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi
palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä,
jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun
reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies
puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut
katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän
teki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta.
Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä
ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet
kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli
tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut
esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili
kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään
ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen
persoonansa liian tehoton.
Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän
olisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä
mitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin
reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut
hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin,
mutta ei mitään muuta.
Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä
ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä
oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen
joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät
virkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle
silloin tällöin pienen luottamustoimen.
Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita
ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka
istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman
suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä
edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky,
jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän
sille siellä asiansa toimitti.
Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin"
pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat
loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin
vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään
ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!
Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen
ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun
paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa
hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat
intressinsä ja heillä omansa!
Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen
kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi
takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia,
ja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista
ja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit"
jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin
selvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat
lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos
hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut
itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se,
ettei ainakaan hän ollut velassa.
Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi
lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa
ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä
lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja
ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella
komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin
olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut
jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla
siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville
näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se
oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet
ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän
hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli
sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi
jos ne olisivat olleet hänen omiaan!
Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi
hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden
lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin
kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja
noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä
kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi
sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan.
Eikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään
summaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi
kerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta
liikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin
nousevassa kuumeessa.
Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi
edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta
viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli
tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa
ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin
mitä laskujen mukaan piti olla.
Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa
rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei
oltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle
varsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei
tarvinnut pelätä mitään.
Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren
mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä
raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta
täytyi jättää.
Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli
ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva
alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän,
mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus,
että rahat jäivät Antille.
Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja
melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä
hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli
poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi
ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta
pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla
oli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli
haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.
Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän
sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta.
Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta
iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.
Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti
kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän
sitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se
tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka
lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle
tädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan
sievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen
hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja
tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun
koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa.
Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen
linnun läheisessä metsässä laulellessa!
Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä
isänmaansa eduksi...
Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat,
sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin
toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa
kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet
sulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa.
Siinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset
olivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon
loiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle,
näki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua.
Laine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli
surullinen.
Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi
palasiksi ja huokasi ääneensä:
— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut
vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi
pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä.
Nuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan
lapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt
menen vielä pahempaan...
Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja
revolverin oikean ohimonsa kohdalle.
Pau — pau — pau —, kuului yhtenään.
Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan
verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja
tavattiin Antti Kasuri kuolleena.
Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä
kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen.
Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja
lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei
hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian
hiljaisuudessa.
Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria
mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ
hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.
Lokki.
"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa,
paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun
sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin
kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä
puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa.
Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo
mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö
rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän
vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja
kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä
tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa
ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut "Lokki".
Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn
kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia
vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä
maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä "Lokki", jolle
eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen "Lokki".
Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla,
kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan
itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin
puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä.
Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.