INGA. Mitä etsit, Helga?
HELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.
GUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat
lainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse
käytä.
HELGA (kiittää ja menee).
INGA (miehelleen ja pojalleen, jotka seisovat hänen luonaan). Niin, nyt
on Gudmund ajanut Ålvåkraan joka sunnuntai tänä talvena, ja sekä tyttö
että vanhemmat ovat pitäneet häntä mieluisena vieraana. He ovat kyllä
selvillä, minkävuoksi hän siellä käy, mutta heidän puoleltaan hän ei
voi saada varmaa vastausta. Senvuoksi minä käskin hänen koettaa minkä
vaikutuksen tekisi, jos hän pysyisi kerran poissa. Minä uskon että
teidän molempien mielestä minä olen oikeassa, vaikka kyllä Gudmundista
helposti huomaa, että hänen on ollut vaikea istua kotona.
GUDMUND. Ei, katsokaa, minä en yhtään usko, että tämä on oikea tapa
vaikuttaa Hilduriin. Hän ei ole niitä, jotka taipuvat.
INGA. Ei Hildurin tarvitsekaan taipua, vaan hän juuri taivuttaa
vanhempansa. Antaapa hänen istua yksin ikävissään koko tämän pitkän
pyhä-iltapäivän! Niin, kysytäänpäs isältä! Etkö usko, Erland, että tuo
Ålvåkran Erik Persson varmaankin mietti itsekseen istuessaan tänään
päivällispöydässä, ettei hän koskaan naita tytärtään miehelle joka ei
ole meidän Gudmundia rikkaampi? Mutta kun sitten toinen pitkä tunti
kuluu toisensa jälkeen ja Hildur yhä seisoo ikkunassa tuijottaen ja
ikävöiden, miten luulet silloin hänen isälleen käyvän?