Närlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla
puolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven
vasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön.
Vasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka
ulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen.
Oikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa
sivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli.
Keskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari
maalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien
yläpuolella.
Inga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu
päivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään
pöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä
penkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot
säännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja
Gudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella
sanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.
GUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa
ymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin
loppumattoman pitkiä ja ikäviä.
HELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?
GUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut
kysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?
HELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä
asti kun minä tulin tänne Närlundaan.
GUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin
äidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy
koko viikon olla metsätyössä.
HELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli
kirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana
ajatella muuta kuin häntä.
GUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu
päivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on
ajateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.
HELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?
GUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.
HELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin
meidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla
yhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu!
Miksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun
mielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain
senvuoksi että hän kulki ohitsemme.
GUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin
että hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.
HELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo.
Hän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin
muun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään.
Hän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata
itseään.
GUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?
HELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle
sanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä
tiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta
taloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen!
Gudmundin täytyy...
GUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?
HELGA. Minä aijoin sanoa, että... (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän
Gudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä
kiusotellakseni.
GUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.
HELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani
Hildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että
minä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!
GUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä
pelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä.
(Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä
talvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?
HELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä
ovat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.
GUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat
kauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat
ympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä
musta virta kiemurtelee!
HELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin
minkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä
vain tuon ainoan kerran.
GUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä
sitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä,
niin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.
HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin
jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota
he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin
ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret
eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui
ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa
sanoa äidillesi, Gudmund.
GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.
HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin
etten voisi jäädä!
GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!
HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi
ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin
metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.
GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku
paha sinulle?
HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en
nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni
aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän
keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat
kyyneleet silmiini.
GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.
HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin
ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä
voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä
vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.
GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit
tahtovasi jäädä tänne.
HELGA. Niin sanoinkin.
GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?
HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.
GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut
tämän minulle.
HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle
sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin
täällä.
GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken
olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.
HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä
kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja
kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani
takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin
iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa
heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.
GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?
HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta
silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten
saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun
sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen
paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.
GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.
HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten
enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta
mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt
sieltä.
GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen
paikkaan?
HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu.
Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.
GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä
tehdä.
HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä
sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.
GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?
HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt
minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä
päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen
asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että
melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti
tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin
lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa
takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko
tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.
GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.
HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund.
Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.
GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea
enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä... Mutta,
entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?
HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä
tänne koko elinaikani.
GUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua
pois täältä. Tuossa käteni siitä.
(He pudistavat kättä.)
ERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä
iltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?
INGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen
luokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.
HELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on
valmista tuossa tuokiossa.
(Kiirehtii ulos.)
ERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa
jälkeen.
GUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan
huolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan
kanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.
INGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole
_sinusta_ levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin
tarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän
rakastuisi meidän pulskaan poikaamme.
ERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua
tarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).
GUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan
Hilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi
pääsevänsä hänen palvelukseensa.
INGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän
senvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi,
kunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi
tänne Närlundaan.
GUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä
tahdon naida Hildurin.
INGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä
vasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut
kirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä
katseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin
kun hän nousi reestä.
GUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi
erehdyksissä, äiti!
INGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain
isältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin,
joka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin
juuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.