GUDMUND. Minä en ikinä voi sitä uskoa -- --

LAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä

monilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa

olla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja

varakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka

olinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun

täytyy mennä paikalleni.

(Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän

ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen.

Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)

TUOMARI. Seuraava asia!

OIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia

Niilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.

TUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös).

Olihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja

Helga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen

luo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä

käräjillä?

OIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän

istunut täällä käräjäsalissa koko päivän.

ERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä

näin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun

minä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän

uskaltanut.

(Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)

TUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga

Niilontytär!

OIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi

esillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!

(Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö

osoittaa hillittyä iloisuutta.)

TUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).

GUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan

hän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle

vaikeaa.

LAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta

teeskentelee kaupan päälle!

TUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka

vastaa ääneen).

ERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole

vaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä

puolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.

OIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä

kädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on

kohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo

vaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan

järjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi

esillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!

TUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa!

(Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet

anonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin

kun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa

asiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan

tekemässään syytöksessä?

HELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan

nuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta

silkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa

kuulumattomasti).

TUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy

sinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. -- Pysytkö sinä

kasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä

vieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?

HELGA (yrittelee vastata).

TUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson

edelleenkin tämän?

PER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen).

Kiellän, herra tuoman.

TUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat

todisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga

Niilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin

vastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän

halunnut valanteolla vapautua siitä. -- Onko Per Mårtenson valmis

valalla vannomaan?

PER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.

HELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).

TUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies.

Vastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä.

Senvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi

opetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä

opetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää

valapatolle?

PER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.

(Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka

hän ojentaa tuomarille.)

TUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin

seurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan

talollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen

oikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt

pyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy

täydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa

oikeuden edessä.

Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900.

Thomas Björkholm

V. p.

(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen

notariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. -- Minä kysyn siis vielä

kerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?

PER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.

HELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko

hän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei,

se on mahdotonta. Minä kuulin väärin.

TUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa

raamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat

asetettavat).

HELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?

JANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.

HELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.

TUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?

HELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän

kääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä

pyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra

tuomari minun puhuneen totta.

TUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen

teistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy

totuudessa.

HELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari

itsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä

silloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä

pahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra

tuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka

lapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä

olisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?

TUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen).

Lakikirja!

HELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi

vannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua

iankaikkisesta autuudesta.

PER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!

HELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en

olisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan

väärin.

TUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa

sillaikaa kun vala vannotaan!

(Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)

OIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää

voita vaikka kuinka koettaisit.

HELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen).

Minä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen

leiman otsallasi -- sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa

kaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.

TUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!

(Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)

HELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä

estää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit

avataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?

TUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson

voi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?

OIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).

HELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria.

Supisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan

vihaa ylleen.

TUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja

vakuutan -- --

HELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan

toistaa kaavakkeen).

PER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja

todistan -- --

TUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti!

(Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja

vakuutan -- --

HELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa

käteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun

Helgalta).

OIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!

TUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!

PER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!

HELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!

(Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)

TUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua

vaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?

HELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!

TUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin

tärkeä?

HELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan

väärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.

TUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?

HELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa,

katsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on

lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo,

että hän vannoo väärin.

TUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin

pöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta

tarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.)

Asia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario,

kirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen

miehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on

köyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja

on niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne

käräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että

lautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa

tämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan

asiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen

halvimmista on osoittanut.

PER MÅRTENSON. Herra tuomari!

TUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin

vastaansanomista?

PER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.

(Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä

ylenkatsoessa).

TUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun

pöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja

oikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut

meille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas

paikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!

(Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet

yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat

Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana

pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle,

pää kumarassa.)

JANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä

äänellä). Tätä minä en koskaan unohda.

GUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari

lopultakin nähdä jotakin suurta.

LAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin

oppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!

GUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää -- ja Hilduria!

LAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!

(Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle,

mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)

GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan

meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.)

Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?

HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.

GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?

HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona

virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan

kärryillesi.

Esirippu laskee.

Toinen kuvaelma.

Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla

puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa,

joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo,

puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut

navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa

vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle,

niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki

kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.

Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan

yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu

kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat

soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.

STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin

ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?

NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis

ääni viulussaan.

STIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa?

Ensin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän

ihminen vai peikko.

NIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?

STIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.

NIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.

STIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen

sinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä

iltana?

NIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen

kyllä suon väki saa valtoihinsa.

STIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon!

Ja täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!

NIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä,

se joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.

STIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes

pysyä poissa ihmisten ilmoilta!

(Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta

ja astuu aidan yli.)

Mutta sehän on Janne!

JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan

rauhaa metsäpirttiin!

NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka

siellä tänä iltana soittavat?

JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä

itse peikkojen soitoksi?

STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi

kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden

yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä,

niin emmepä olisi pelästyneet.

JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä,

yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain

tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne

alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja

raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari

otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta

sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän

tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa

pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös

aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun

kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin

itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!

STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.

NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?

JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin

käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä

tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?

NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.

JANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?

NIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.

JANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä

arvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta

jospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?

STIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä

auttamaan?

JANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän

kanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän

ei saanut rahoja.

STIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo

ja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään

elättää.

NIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?

JANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä

mokomillekin kuiville kärryköille!

NIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?

JANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni

otti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi

mielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen

kunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen

lapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin

Janne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.

STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan

sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!

NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.

JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla

teille hiukan lakia lukemaan -- (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin,

joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?

STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat

löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään

käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran

maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on

kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?

JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän

omaanne. -- Mutta minne hän sitten on itse mennyt?

STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut

ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle -- -- (Tarttuu

kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?

JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama

ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa -- -- Jos sinä olet

samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. --

Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!

NIILO. (huutaa). Helga!

JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain

aivan hiljaa metsään päin!

STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he

tulevat.

(Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon

varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta,

kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)

HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla

on kehto, mutta -- -- (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!

(Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)

(Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen

sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe

Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista

valitusta.)

GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän

on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?

HELGA (on vaiti).

GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi,

saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!

HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).

GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes

minä saan puhutuksi asiani.

HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!

GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.

HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka

minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei

ole mitään sanomista minun asioistani.

GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan,

niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni,

mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se

sanomattakin.

HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on

asiaa minulle.

GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit

huomenna hänen luokseen.

HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani

välittää?

GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille

palvelukseen.

HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako -- hän aikoisi --

palvelukseensa?

GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.

HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen.

-- Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.

GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin

muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut

tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin

mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.

HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy

ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!

GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!

HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän

ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä

tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä

en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan

minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden

partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä

kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin

mennyt matkaani. -- -- Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä

että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.

GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja

sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia

kokea?

HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan

hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn

hyvin omituisesti.

GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla

aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.

HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?

GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että

sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona

hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla

koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei

ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle

ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella

tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama

ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä

kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. -- Uskotko

sinä voivasi täyttää sen ehdon?

HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon

voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin

ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua

erämaahan. -- Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on

tuntunut? -- --

GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä

asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli

aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita

taakkoja.

HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita

kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut

luokseen. -- -- (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!

(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina

pihan poikki tupaa kohti.)

STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?

NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.

(He menevät sisään ja sulkevat oven.)

GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy

mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.

HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.

GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?

ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen

kiitollinen siitä, että sinä tulit!

STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?

HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.

STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä

pelkää.

NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.

HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti,

sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.

NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.)

Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me

olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme,

ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui

siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta.

Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt

tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin

näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me

ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.

HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!

(Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa

säveltä kuin alussa.)

STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun

kunniaksesi. Se on sinun laulusi.

HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!

GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä,

Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?

HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!

Esirippu laskee.

Suotorpan tyttö: Kansannäytelmä neljässä näytöksessä · 第 8 / 16 题