LAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä
monilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa
olla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja
varakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka
olinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun
täytyy mennä paikalleni.
(Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän
ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen.
Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)
TUOMARI. Seuraava asia!
OIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia
Niilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.
TUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös).
Olihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja
Helga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen
luo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä
käräjillä?
OIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän
istunut täällä käräjäsalissa koko päivän.
ERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä
näin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun
minä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän
uskaltanut.
(Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)
TUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga
Niilontytär!
OIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi
esillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!
(Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö
osoittaa hillittyä iloisuutta.)
TUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).
GUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan
hän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle
vaikeaa.
LAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta
teeskentelee kaupan päälle!
TUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka
vastaa ääneen).
ERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole
vaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä
puolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.
OIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä
kädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on
kohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo
vaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan
järjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi
esillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!
TUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa!
(Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet
anonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin
kun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa
asiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan
tekemässään syytöksessä?
HELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan
nuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta
silkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa
kuulumattomasti).
TUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy
sinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. -- Pysytkö sinä
kasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä
vieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?
HELGA (yrittelee vastata).
TUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson
edelleenkin tämän?
PER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen).
Kiellän, herra tuoman.
TUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat
todisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga
Niilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin
vastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän
halunnut valanteolla vapautua siitä. -- Onko Per Mårtenson valmis
valalla vannomaan?
PER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.
HELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).
TUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies.
Vastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä.
Senvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi
opetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä
opetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää
valapatolle?
PER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.
(Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka
hän ojentaa tuomarille.)
TUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin
seurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan
talollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen
oikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt
pyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy
täydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa
oikeuden edessä.
Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900.
Thomas Björkholm
V. p.
(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen
notariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. -- Minä kysyn siis vielä
kerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?
PER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.
HELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko
hän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei,
se on mahdotonta. Minä kuulin väärin.
TUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa
raamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat
asetettavat).
HELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?
JANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.
HELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.
TUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?
HELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän
kääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä
pyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra
tuomari minun puhuneen totta.
TUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen
teistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy
totuudessa.
HELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari
itsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä
silloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä
pahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra
tuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka
lapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä
olisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?
TUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen).
Lakikirja!
HELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi
vannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua
iankaikkisesta autuudesta.
PER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!
HELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en
olisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan
väärin.
TUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa
sillaikaa kun vala vannotaan!
(Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)
OIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää
voita vaikka kuinka koettaisit.
HELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen).
Minä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen
leiman otsallasi -- sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa
kaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.
TUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!
(Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)
HELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä
estää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit
avataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?
TUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson
voi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?
OIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).
HELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria.
Supisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan
vihaa ylleen.
TUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja
vakuutan -- --
HELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan
toistaa kaavakkeen).
PER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja
todistan -- --
TUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti!
(Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja
vakuutan -- --
HELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa
käteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun
Helgalta).
OIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!
TUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!
PER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!
HELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!
(Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)
TUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua
vaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?
HELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!
TUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin
tärkeä?
HELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan
väärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.
TUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?
HELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa,
katsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on
lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo,
että hän vannoo väärin.
TUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin
pöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta
tarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.)
Asia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario,
kirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen
miehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on
köyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja
on niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne
käräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että
lautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa
tämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan
asiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen
halvimmista on osoittanut.
PER MÅRTENSON. Herra tuomari!
TUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin
vastaansanomista?
PER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.
(Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä
ylenkatsoessa).
TUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun
pöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja
oikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut
meille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas
paikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!
(Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet
yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat
Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana
pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle,
pää kumarassa.)
JANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä
äänellä). Tätä minä en koskaan unohda.
GUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari
lopultakin nähdä jotakin suurta.
LAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin
oppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!
GUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää -- ja Hilduria!
LAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!
(Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle,
mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)
GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan
meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.)
Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?
HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.
GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?
HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona
virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan
kärryillesi.
Esirippu laskee.
Toinen kuvaelma.
Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla
puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa,
joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo,
puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut
navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa
vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle,
niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki
kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.
Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan
yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu
kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat
soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.
STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin
ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?
NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis
ääni viulussaan.
STIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa?
Ensin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän
ihminen vai peikko.
NIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?
STIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.
NIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.
STIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen
sinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä
iltana?
NIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen
kyllä suon väki saa valtoihinsa.
STIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon!
Ja täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!
NIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä,
se joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.
STIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes
pysyä poissa ihmisten ilmoilta!
(Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta
ja astuu aidan yli.)
Mutta sehän on Janne!
JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan
rauhaa metsäpirttiin!
NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka
siellä tänä iltana soittavat?
JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä
itse peikkojen soitoksi?
STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi
kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden
yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä,
niin emmepä olisi pelästyneet.
JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä,
yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain
tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne
alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja
raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari
otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta
sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän
tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa
pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös
aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun
kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin
itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!
STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.
NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?
JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin
käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä
tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?
NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.
JANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?
NIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.
JANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä
arvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta
jospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?
STIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä
auttamaan?
JANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän
kanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän
ei saanut rahoja.
STIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo
ja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään
elättää.
NIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?
JANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä
mokomillekin kuiville kärryköille!
NIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?
JANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni
otti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi
mielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen
kunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen
lapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin
Janne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.
STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan
sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!
NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.
JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla
teille hiukan lakia lukemaan -- (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin,
joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?
STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat
löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään
käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran
maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on
kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?
JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän
omaanne. -- Mutta minne hän sitten on itse mennyt?
STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut
ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle -- -- (Tarttuu
kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?
JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama
ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa -- -- Jos sinä olet
samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. --
Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!
NIILO. (huutaa). Helga!
JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain
aivan hiljaa metsään päin!
STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he
tulevat.
(Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon
varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta,
kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)
HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla
on kehto, mutta -- -- (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!
(Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)
(Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen
sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe
Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista
valitusta.)
GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän
on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?
HELGA (on vaiti).
GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi,
saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!
HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).
GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes
minä saan puhutuksi asiani.
HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!
GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.
HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka
minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei
ole mitään sanomista minun asioistani.
GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan,
niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni,
mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se
sanomattakin.
HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on
asiaa minulle.
GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit
huomenna hänen luokseen.
HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani
välittää?
GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille
palvelukseen.
HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako -- hän aikoisi --
palvelukseensa?
GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.
HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen.
-- Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.
GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin
muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut
tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin
mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.
HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy
ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!
GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!
HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän
ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä
tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä
en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan
minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden
partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä
kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin
mennyt matkaani. -- -- Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä
että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.
GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja
sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia
kokea?
HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan
hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn
hyvin omituisesti.
GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla
aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.
HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?
GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että
sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona
hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla
koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei
ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle
ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella
tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama
ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä
kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. -- Uskotko
sinä voivasi täyttää sen ehdon?
HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon
voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin
ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua
erämaahan. -- Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on
tuntunut? -- --
GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä
asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli
aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita
taakkoja.
HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita
kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut
luokseen. -- -- (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!
(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina
pihan poikki tupaa kohti.)
STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?
NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.
(He menevät sisään ja sulkevat oven.)
GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy
mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.
HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.
GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?
ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen
kiitollinen siitä, että sinä tulit!
STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?
HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.
STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä
pelkää.
NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.
HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti,
sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.
NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.)
Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me
olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme,
ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui
siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta.
Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt
tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin
näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me
ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.
HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!
(Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa
säveltä kuin alussa.)
STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun
kunniaksesi. Se on sinun laulusi.
HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!
GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä,
Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?
HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!
Esirippu laskee.