EELIS: Voin yksinkin kuolla! Mitä katkerampi myrkky sitä tehoisampi.
(Tekee liikkeen lähteäkseen oikeanpuolista ovea kohti, itsekseen.)
Yksin sen teen.
AGNES: Eelis!
8. KOHTAUS: Rauha tulee oikealta. Hänen olennostaan uhoo valoisa
kauneus, ja kelmeänkuultavalla otsalla on rukouksen rauha.
RAUHA etenee keskinäyttämölle, Eelikselle: Eelis, sain suuren rauhan
ja tuon sen sinullekin. Olit oikeassa. Se valhe oli onnettomuuksien
ja riitojen syy. Mutta — — tuskin olisimme ennemmin totuutta
ymmärtäneetkään. Nyt se tuli kuin Jumalan kämmeneltä. Se toi oikeutta
isälle ja vihdoinkin sopua.
EELIS katkonaisesti, iskevästi: Missä on sitten — se häpeä?
RAUHA: Häpeätäkään ei ole enää. Muistin äsken tuolla — — suuressa
hädässä, muistin äitimme sinun ja Kaarinin kehdon ääressä. Näin hänen
monien kyyneltänsä kimmellyksen. Jokainen niistä riittää pesemään
rumimman häpeän, sillä katumuksen täytyy auttaa — — sen täytyy, muuten
on elämämme vain kadotettujen tuskaa ja vaivaa, kyyneletöntä, ikuista
pimeyttä.
EELIS: En usko, en usko! Koristellako sielujen murhaajaa? Kuoleman
syntiä, sydämen paisetta laastaroida? (Nauraa hurjasti.) Turha vaiva.
Miekka sydämeen! Se on ainoa sovitus.
RAUHA: Sinä katumuksen pilkkaaja! Etkö, mieletön, ymmärrä, että se on
ihmiselle elävän Jumalan armo. Se on yksin Jumalallekin täytymys. Ja
ihmiselle? Jos sen kiellät, silloin teet kuolemansynnin. Luonnotonta
puhetta. En kuuntele sitä. (Kulkee peräovea kohti, kääntyen jälleen.)
Ja muista: juuri tämä usko katumukseen saa minut luottamaan siihen,
että nyt saan itse isältä anteeksiannon, vaikka olen häntä koko elämäni
ajan tuominnut väärin. Tätä menen nyt hänen eteensä katumaan. (Poistuu
peräovesta.)
AGNES: Katso, riita lakkaa, nyt tulee kaikille sovitus.