EELIS saattaen Agnesta leposohvaa kohti: Nyt se tulee — — se kaikkien
häpeä. Istu siihen ja kuuntele. (Agnes istuutuu, Eelis siirtyy ikkunan
luo vasemmalle.)
7. KOHTAUS: Kaarin, Eerik ja Abr. Svart, jolla on kädessä kellastunut
paperi, tulevat peräovesta. Eerik on nyt mallikelpoisesti puettu.
ABR. SVART tullen edellisten jäljessä: Käykää sinne vaan.
KAARIN rientää Eeliksen luo ja vaihtaa kyselevästi pari sanaa.
EERIK jää ensin ovipieleen, siirtyy sitten Rauhan luo, vaihtaa muutaman
sanan hänen kanssaan ja istuutuu pöydän eteen tuolille, aluksi melkein
selin katsomoon.
ABR. SVART istuutuu vuoteen jalkapuoleen; kirjettä ahnaasti
hypistellen: Täällä, täällä se seisoo. Nyt esiintyy vainajan henki
ja Abraham Svart. Ja se henki kirjoitti näin: (Lukee.) »Ikuisesti
rakastettuni.» (Huomauttaen väliin.) Niin kuuluu päällekirjoitus.
(Jatkaa lukemista.) Olen omasta syystäni häpeässä ja toivottomuudessa.
Rukoilemalla kurkoitan vielä kerran Sinun puoleesi käteni. Älä
hyljää minua, pelasta minut. Voi, miksi et tullutkaan minua ennemmin
vaimoksesi hakemaan! Jospa olisit viipynyt täällä häihimme saakka.»
(Huomauttaen myrkyllisesti.) Minun olisi, nähkääs, pitänyt vyöttää
hänet rautavanteella kuin neekerinainen. — (Lukee edelleen.) »Maailman
turhuus ja kunnia vietteli ja langetti minut. Kuinka vihaankaan nyt
sitä kaikkea! Sinun, jota ainoata nöyrästi rakastan — —» (Väliin,
katkerasti matkien.) Nöyrästi — — (Jatkaa lukemista.) »Sinun on
tiedettävä kaikki. Täällä vietti kesää eräs kavaljeeri, kuuluisa
nimeltä. Hän osasi mielistellä ja mairitella. Luulin rakastuneeni,
syntisessä liehunnassa tulin hänen omaksensa. Uskoimme liittyvämme
avioon. Mutta nopsaan, kalveana syksyaamuna, putosi maahan syntimme
hedelmä. Eikä siinä ollut uskoa eikä rakkautta. Me kauhistuimme,
erosimme ja minä jäin tuomitsevan Jumalani eteen. Katumuksen tähden
Hän on oleva minulle armollinen. — — Täällä maailmassa olet Sinä minun
tuomarini ja tuomitsijani. Sinun eteesi lankean maahan ja rukoilen
vuodesta vuoteen: muista rakkauttamme. — — (Lukijan ääni värähtää ja
sortuu lopulta melkein nyyhkytykseen) rakkauttamme ja ota omaksesi — —
morsiamesi, joka on Sinua uskollisesti rakastava koko elämänsä ajan — —
Yksin Sinun armosi voi minulle elämän lahjoittaa. Tule ja nouda minut.
Sitä odottaa alati rukoileva Auroorasi.»
(Nousee hitaasti, tuijottaa kiinteästi vaimovainajansa kuvaan; huulet
vavahdellen, syvässä liikutuksessa.) Auroora — — teinkö väärin?
Tulisinhan — — vieläkin tulisin — — (Kaikille.) Älkää muistako tätä —
— älkää — — unohtakaa. (Kääntyen poispäin.) Voi, tätä häpeän päivää.
(Poistuu haparoiden peräovesta.)
(Pitkä vaitiolo. Rauha on painanut kasvonsa pöytää vasten. Kaarin on
kääntynyt akkunaan. Agnes istuu lyyhistyneenä, kädet kasvoilla. Vain
Eelis seisoo kiihkeänä ja taistelevana.)
KAARIN kääntyy akkunasta; puoliksi itsekseen: Isä parka — — (Poistuu
maahan katsoen peräovesta.)
RAUHA nousee väsyneesti; laskien kätensä Eerikin olalle: Eerik, minun
täytyy päästä — — yksinäni. (Lähtien oikeanpuolista ovea kohti.)
Jumalani eteen — — (Poistuu.)
EERIK nousee, katsoo Agnekseen ja sitten Eelikseen, kääntyy painunein
päin ja poistuu peräovesta.
EELIS: Katso, he kulkevat painunein päin, heidän silmänsä pimenevät
häpeästä, eivätkä he uskalla katsoa toisiansa silmiin. Nyt se on tullut
— — (Lähestyy Agnesta.) Agnes, me pelastamme heidät. (Istuutuu Agneksen
viereen.) Me teemme korkean teon, joka on synnyttävä surun ja ylentävä
heidän sielunsa häpeästä pois.
AGNES: Minusta on — — kuin olisin päässyt juuri nyt ensi kerran
häpeästä. Se oli lohdutus minulle.
EELIS nousee, tuijottaa hetken eteensä: Voi, keskinkertaisuuden
sieluja! Silläkö on tultu lohdutukseen, että valhe on muutettu
häpeäksi? Silläkö on sovitettu petos, että petoksen tekijä on luonnon
pakosta kuollut? »Ei vainajista mitään pahaa» — — se sopii hyvin
laiskaan järkeen ja pelkuri-sydämeen. Ihmiselle se ei riitä.
AGNES: En ymmärrä sinua. Tunsin äsken mieleni lievittyvän — — Et voi
olla oikeassa.
EELIS: Olen oikeassa. Taidan sen todistaa. En ole turhaan sitä koko
talvea järjellä seulonut.
AGNES: Sinun järkesi tappaa, en kestä sitä.
EELIS istuutuen jälleen Agneksen viereen: Se on myöskin sydämen sana.
Selitän sulle. Katsos — — meidän pyhimmissä totuuksissamme on aina
jotain luonnon alku-unelmaa. Meidän korkeimmalla haaveellamme lemmestä,
joka on uskollinen ja totinen kuin eläisi kuoleman alla, sillä on sisar
jossain — — liejussa, maan alla syvällä, on alkusolu, joka on lemmessä
uskollinen, koska siittyissänsä kuolee. Se on alku-unelma. Ken pettää,
ken eroittaa lemmen unelmasta uskollisuuden autuaan unen, hän ei muulla
tavoin voi itseänsä puhdistaa — — kuin palaamalla alku-unelmaan — —
kuolemalla.
AGNES pelästyy, kavahtaa ylös; loitoten Eeliksen läheltä
keskinäyttämölle: Olethan mielisairas?
EELIS nousee: Tämä on hulluutta sulle, ei mulle. Tie totuuden perille
on vaikeaa. Olin tosiaan järkeni menettää. Mutta nyt se on selvä.
Ja nyt pidän totuudestani kiinni! (Lähestyen Agnesta, joka pakenee
oikeanpuolisen ikkunan luo.) Sinun täytyy se ymmärtää ja itse tahtoa
samaa.
AGNES: Minä tahdon elää!
EELIS laskee kätensä Agneksen olalle ja johtaa hänet vähitellen
leposohvan luo: Ymmärräthän — — Täällä on ympärillämme häpeä,
itsessämme riita ja suudelmassa inho. Emme voi yhdessä elää, emme
erossa elää. Vain kuolema auttaa. (Istuutuu sohvalle ja Agnes lyyhistyy
hänen eteensä.) Se synnyttää sen kauniin surun, joka pelastaa toisetkin
häpeästä. Ja sen minä tunnen: viime suudelmassa ei ole inhoa enää.
AGNES: En uskalla kuolla — — et voi sitä vaatia! Murhaako tahdot? Minua
rakastathan! Itse sen sanoit — —
EELIS: Siksi kuolemme kumpikin. Mulla on oivaa myrkkyä — — (viitaten
oikeanpuoliseen oveen) tuolla! Unisen Morfeuksen maljasta juomme
ikuisen unen. — — (Aikoen nousta.) Sen haen, sen haen — —
AGNES tarttuen lujasti Eelistä käsivarteen; suuressa hädässä: Sinut
estän siitä! — — Katso akkunasta maailmaa. Hanget kantavat meitä. Me
laskettelemme. — — Sitten — — on kevät Ja ruskeat, lämpöiset pälvet
katsovat meitä kuin elämän silmä. Elämä on mahtavampi kuin totuudet ja
taivaat. — (Painautuen Eelistä lähelle.) Tunne huulilta tuoksu — — se
kestää sata vuotta — —
EELIS työntäen Agneksen luotaan; nousten: En tahdo tuntea! En aio olla
sattuman leikkikalu. Odotin — — tältä elämältä muka — — saavani korkean
kohtalon. En tullut kohtaloksi edes sinulle! Sattuma-ihmisten on
viisainta kuolla. Mitä pikemmin sitä parempi! (Siirtyy vasemmanpuolisen
ikkunan luo.)
AGNES vetäytyen peräovelle: Minä taistelen vastaan, sinun ja oman
elämäni puolesta. Minä pakenen täältä, juoksen asemalle, siellä et voi
minulle myrkkyä juottaa.
EELIS: Mene, mene — — petä toinenkin kerta!