KAARIN lähestyy Eelistä hyväilevästi: Eelis poika, tuskin olet huomenta
sanonut. Etkö välitä minusta enää mitään?
EELIS sydämellisesti, mutta haparoivasti: Välitänhän — — kuin kaikkein
kauneimmasta sisarestani välitän.
KAARIN: Niin olet väsyneen näköinen. — Mutta minä hoidan sinut, oikein
viisaasti hoidan.
RAUHA Kaarinille: Isä siellä jo kiirehti aamukahviansa. (Menee
leposohvalle istumaan.)
KAARIN: Sinne olen juuri menossa. (Nauraen kuin kyynelten lomitse.) Nyt
saakoon ukkeli oikeat kapakkakahvit! (Poistuu peräovesta.)
RAUHA: Niin — — viittailit äsken seikkaan ja toiseen. Mutta hieman
hämärästi. Nyt haasta aivan avoimesti, kuin sisarelle ainakin.
EELIS istuutuu vuoteen laidalle; äkkiä: Oletko onnellinen?
RAUHA arasti: Olen — — olenhan toki, niin — miten sanoisin — olen
tullut vähitellen onnelliseksi.
EELIS: Miksi niin? Vähitellenkö jaksoit unohtaa toisen lankeemukset?
RAUHA: Ei, unohtaminen ei ollut vaikeaa. Olihan mielessäni elävä muisto
äidin laupeudesta — —