ABR. SVART: Jaa, jaa! Viisaat neitseet ja Sarpatin lesket ovat kuolleet
teissä. Onko ihme, ettei profeetoita ilmesty enää. (Kuuluvat jälleen
hetkisen aikaa ohiajavain hevosten kulkuset.)
KAARIN nauraen: Vartin herran neitseet ja lesket ajavat kirkkoon.
Kuulepas tuota. Katso ikkunasta. Siellä ajoi äsken Jalmiina ja
Pitkä-Marja. Ja se Keulainmaan korea Selma ja Kapalaukeen kuuluisa
tytär, ne ajavat parhaillansa — rippikirkkoon.
ABR. SVART: Etkö sinä, juupelin tytär, kunnioita isääsi lainkaan!
KAARIN nousee, lähestyy hyväillen isäänsä: En, vaan rakastan ankarasti.
Ja nyt, mene panemaan hellaan tuli, sinä sulttaani siinä.
ABR. SVART mennessään peräovea kohti Kaarinin saattamana: Naa, naa —
— mutta huonosti olet selvillä isäsi historiasta. (Ovelta.) Kun minä
ennen muinoin seisoin sakastin ovella, punastui koko akkain puoli.
Tjaa! (Poistuu.)
KAARIN menee Agneksen luo ja istuutuu: Kuule, kerro siitä unesta jotain.
AGNES joka on edellisen keskustelun aikana tuijottanut mietteissään
eteensä; rauhallisesti: En ymmärrä sitä näkyä. Se on ollut erilainen
eri kertoina. Mutta joskus siinä on vuolteva virta ja ympäri kohiseva
metsä. Se on pinnalta tummansininen. Äänettömästi vaeltavat häränsilmät
ja nielut sen mukana — — On kuin makaisin pohjassa siellä ja katsoisin
ylhäälle päin. Ja sinne kuultaa ihmeitä kaikkialta. Kaukaisen kaukana
on aurinko, kuin himmeä, himoitseva jättiläissilmä, ja jossain pilviä
makaa — — kuin, kuin kylläisestä atriasta laiskat eläimet ne venyvät
siellä. — Alas virran pintaa pitkin tulevat sinisten ja punaisten
kukkien parvet, tulee lämpöisiä, suuria lehtiä ja — — ja vastavirtaa
pienet poikalapset uivat kuin nuoret jumalat. Ja kaikki, kukkaset,
kasvit ja kaikki, ne painuvat nieluihin, syliini tunkevat itsensä ja
kaikkia niitä saan hyväillä kuin omaa, rakkainta omaa — —. Ei, ei! Niin
kaunista siellä ei kai lie kaikki. Koskapa tulin samasta unelmasta
kerran — tulin — — kuin lankeemuksesta. — Niin, vain samaan hulluuteen
minä sorruin silloin — — kun surmasin Eeliksen uskon. Hymyile ja epäile
vaan. Sen muistan tunteneeni: joku käski ja jouduin kuin jonnekin
syvälle, kuin äskeiseen uneen.
KAARIN hieman ivallisesti: Miksi et sitten unohtanut sitä unena, miksi
tunnustit sen kuin suuren synnin?
AGNES: Se oli synti Eeliksen edessä, täällä — — hereillä — olijoitten
maailmassa. Aamulla tiesin sen, ja niin ajattelen vieläkin. — En
tarkoittanut itseäni puolustaa. Sanoin vain, miten olen itselleni
koettanut selvittää sitä tekoa, jota en vielä samana päivänä olisi
uskonut koskaan mahdolliseksi. — (Mietteissään, raskaasti.) Meissä lie
sieluja kaksi, vai tuhannenko lie — —
KAARIN vaitiolon jälkeen: Agnes, tahdotko pelastaa Eeliksen ja
itsesikin? Saat minulta neuvon.
AGNES: Ei ole keinoa enää — — (Vavahtaen, hätäisenä.) Pitäisikö kuolla?
Älä vaadi sitä! Minä pelkään kuolemaa. Tiedän sen, olen ajatellut sitä.
KAARIN: Lähde Eeliksen luota pois. Vaikka hän kärsisi siitä, pääsee
hän kuitenkin, yksin ollen, taas työhön kiinni. Nyt on väitöskirjatyö
ollut keskeytyneenä melkein koko talven. Ja työ, se on hänelle ainoa
pelastus. On paras erota.
AGNES: Eelis ei suostu eroon.
KAARIN: Sinun on paettava täältä.
AGNES nousten ja siirtyen oikealle: Paettava?
KAARIN nousee myös: Lähdet salaa, minun luokseni suoraan. Minulla on
nyt meidän hotellissa oma huone. Ei Rauha eikä kukaan tiedä siitä
mitään. Asut ensin siinä. — Sitten keksimme jotain muuta.
AGNES: Kaikiksi ajoiksi? Paettava pois?
KAARIN: Ehkä kokonaan, ehkä voit kerran palatakin. En tiedä, mutta — —
muuta keinoa ei ole kuin tämä teko.
AGNES: On tarpeen teko? Sen sanoi Eelis — — äsken. Olisitko oikeassa? —
Jokohan Eelis on tullut?
KAARIN mennen peräakkunan luo: Sanoivat tulevansa pian — — Kääntyvät
pihalle juuri. (Tullen Agneksen luo.) Sano selvästi nyt, aiotko lähteä.
AGNES: Jos se on ainoa tie, olen kulkeva sitä. Onhan sillä tiellä
kuitenkin toivoa vielä. Onhan? — (Rauha ja Eelis näkyvät tulevan
ulkoa eteiseen.)
KAARIN: Toivonhan sitä minäkin.
AGNES: Menen pukeutumaan. (Poistuu oikealle Kaarinin saattaessa ovelle
saakka.)