EELIS: Ihmelääkettä on mulla, jalompaa kuin viini, oikeaa
paratiisiviinaa — — kestä vielä tämä päivä.
AGNES: Koko talven olen värissyt täällä, vaiti olen ollut, säikkynyt
ja kärsinyt hiljaa, kun olen luullut nöyryyden auttavan jotain. Kun
on pilkekin pujahtanut kasvoillesi valoa, olen ilakoinut ja peittänyt
hätäni piiloon. En osaa enempää!
EELIS haparoivasti sairaasti: Yhdessä osaamme — — On sovitettava
tuhannen petosta! Katsos, sinä et ole syyllinen yksin. Niitä on monta.
Tiedätkös? Voinetko ymmärtää — — olen alkanut syyttää myöskin vainajia,
noita autuaita kristityitä, jotka ovat muka katumuksella sielunsa
pelastaneet. Ymmärrätkö? Se katumus on ollut vain kahden ihmisen
sortumista sairauteen. Katso itseäsi, katso minua: kaksi rumuuden
orjaa! (Hapuillen pelastavaa ajatusta.) Se katumus tässä ei riitä, on
tarpeen teko — — —