AGNES äänessä liikuttava, tuskaisa pyyntö: Se poika juuri oli hulluista
hurjin. Omasta rinnasta iski se tulen, poltti koko maailman suota
ja rämettä ja istutti kuumaan maahan — — sen kurjan lootuskukan. —
Tule pian, Eelis, ja nosta. Katso, kuin lootuksen raukeat kuidut on
käsivarret mulla. (Kohoutuen vuoteessa.) Nostat vain, sitten häärään
kuin varpunen.
EELIS joka on koko ajan taistellut kovuuden ja heltymisen välillä,
sulaa lopulta syvään liikutukseen ja rientää Agnesta nostamaan; kuin
muuttuneena äskeisestä, poikamaisesti: Pidä, varpunen, varasi!
AGNES Eeliksen aikoessa nostaa: Mutta enpäs täältä lähdekään! Petinpä
sinut, sinä veijari viisas, tänne vedän.
EELIS riistäytyen irti; tukahtuneesti: Päästä, päästä! (Loittonee
vasemmalle, jää katsomaan ikkunasta ulos.)
AGNES pelästyneenä: Taasko? Nyt älä moiti minua, säästä siltä
saarnaltasi tämä kerta! (Nousee ja heittää vuoteen pääpuolesta
aamuviitan ylleen ja vetää aamukengät jalkaansa.)
EELIS pitkän vaitiolon jälkeen, tukahtuneesti: Tahdoin — — vieraiden
tähden — — että tämä päivä olisi ollut rauhaa. Pakoittamalla pakoitin
itseni tyyneyteen. Miksi rikoit sen jäisen haarniskan? Houkutit luokse
— — leikilläsi muka — — väärin teit.
AGNES arasti: Olit vähän ystävällisempi ja — — luulin antavani pienen
pisaran lievitystä — —
EELIS: Lievitystä ja parannusta — — Ennestäänhän sen tiedät — —. Etkö
muista, että hiustesi tuoksu on minulle inho! Se syöksee päähän paksuna
veren, se tunkee katkuna kurkkuun ja kettää paljaiksi hermot — — Älä
sano mitään! — Etkö ole nähnyt tämän talven kuluessa, että — — unohtaa,
se oli nulikan valhetta itsellensä.
AGNES: Olit tosiaankin sanoissa jalo, mutta teoissa et.
EELIS: Mitä tiedät sinä siitä taistelusta, jota saan itseni kanssa
käydä — — tuolla, kun olen sulkenut oveni. Sinut — — tuon saman ruumiin
näen lauttana makaavan metsikössä, tympeästi lemuavalla, maalla, ja
kenen tahansa, kiertolaisten, jätkien, herrojen, renkien venyvän
vieressäsi. Tottakin: kuin laiskat rotat ne tulevat. Ja sinä — — sinä
makaat vaan kuin kuorsaava portto.
AGNES: Lakkaa! Olen ihminen sentään. Suostu eroon, niin rumasta pääset.
EELIS: Erolla ei poistu se liejuinen näky. Ei — — jotain — —
ihmeellistä ja korkeaa sovitukseen vaaditaan. — Sinäkö luotani pois?
Ei, vielä mahdottomampi on unohtaa sinut kuin — — se rumuuden teko.
(Ottaen Agnesta käsivarresta.) Minähän rakastan sinua! Omaa sydäntäni
vihaan, siksi — — ettei ole sillä unohtamisen voimaa. Kärsi vielä tämä
päivä, sitten — — löydämme lääkkeen kyllä.