RAUHA seisoo paikallaan liikahtamatta, katsomatta nyt tulijaan;
vaitiolon jälkeen: Eerik Hermala — — tulit myöhään.
EERIK astuen pari askelta ja tarttuen korituolin selkänojaan: En
kysynyt aikaa, minun täytyi tulla.
RAUHA surullisen epäilevänä: Miksi täytyi?
EERIK: Rauha, olen kahlannut loputonta virtaa ja iskenyt joka askelella
jalkani verille. Kuljin myötä tai vastaan, en päässyt suvantoon, en
löytänyt latvoilta lähdettä mitään. Viimein ymmärsin: sinulla yksin
on ihana aamu ja rukoileva ilta. Muistin, että sinä olit jokaisena
aamuna kuin syntymisen raikas ihme — — ja illalla taas: kuin tuhanneksi
vuodeksi pelastava uni. Tätä pelastusta tulin sinulta anomaan.
RAUHA: Sinun piti pelastaa minut kurjuudesta ja häpeästä!
EERIK: Minä unohdin sinut. Ja keräsin sielulleni kurjuutta niin paljon,
että tuliaislahjaa ei minulla muuta kuin katumus. (Lähestyen pöytää ja
Rauhan vetäytyessä poispäin; hädässä.) Katumuksen sakramentin tulin
sinulta juomaan! (Nöyränä.) Sinä määräät, juonko itselleni tuomion vai
armon.
RAUHA kuin tapaillen hämärää ajatusta: Armon — — (Syttyy tuskaisaan
vihaan.) Sinä ryöstit minulta Jumalankin armon! Näyssä näin sinut.
Ja sinun kasvoillasi oli Kristuksen kauneus. Se oli minulle armo,
sillä luulin sinun kuolleen puhtaana miehenä meidän puolestamme. Ja
nyt. Senkin armeliaan valheen sinä riistit. — Sinun kasvosi? Niillä
on synnin harmaata tuhkaa. — Missä ovat valkeat hiuksesi? Ne ovat
muuttuneet rikoksista ruosteenkarvaisiksi!
EERIK tukahtuneesti: Siksi kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi paluu.
Mutta kerran, kun kymmenes vuosi tuli lopulleen, ja oli tulossa taas
tuo häpeän ja tuskan vuosipäivä, silloin — voi jospa uskoisit minua! —
silloin lankesin maahan ja tahdoin reväistä rintani katumuksesta
auki — —
RAUHA: Silloin! Juuri silloin?
EERIK: En voinut kuolla, sillä katumus tuntee vain elämän — — (Jää
tuijottamaan murtuneena eteensä.)
RAUHA oman ajatusjuoksunsa vallassa: Miten sokea — — (Rientää
riemukkaana yli näyttämön.) Minä sokea ja hullu! (Ojentaa molemmat
kätensä Eerikiä kohti.) Siksi näin sinun kasvosi autuudessa ja valossa.
Olit kääntynyt hurjilta teiltä. Jumala sen minulle näytti. (Lähestyen
pari askelta.) Eerik, uskon sinua.
EERIK riemun ja tuskan vallassa: Rauha, mitä teen minä? Olen kuin
liinoihin kääritty sairas. En uskalla koskea sinuun.
RAUHA vetäen puoleensa Eerikin pään ja suudellen hänen hiuksiansa:
Minun on suotava armon merkki.
EERIK riemastuneena, painaen Rauhan syliinsä: Miksi viivyinkin, minä
hullu ja parka — —
RAUHA: Eerik, kutsunko Eeliksen tänne? (Rientää ullakkoportaiden luo.)
Hän on iloitseva meidän kanssamme.
EERIK: Ei, ei. En tahdo sinun häpeävän minun tähteni.
RAUHA kirkkaasti ja uljaasti: Katumus ja armo eivät ole häpeää.
EERIK: Tahdon näyttää sinulle jotain. Lähden työhön, ansaitsemaan, Ja
tulen takaisin voittaneena. Mutta nyt ei saa minua kukaan nähdä.
RAUHA: Olet ehkä oikeassa, en tahdo kenenkään sinua katsovan pahoin
silmin. (Menee ulko-ovelle.) Isä tulee rannasta päin.