EELIS: Se oli kauhistavaa: hän nousee joka päivä mäkeä ylös ja katoo sen
taakse Saarekkeen suota kohti. En kestä sitä!
RAUHA: Eelis, nyt olemme vaikeimman edessä — — Tämä on ehtoollismalja!
Rukoile, ettemme tuomiota joisi.
EELIS epätoivoisen katkerasti: Rukoilenko Jumalalta valhetta maailmaan
lisää? Se olkoon pahan hengen virka, ei minun.
RAUHA: Hän on katumuksen tekijä.
EELIS: Minä tiedän sen. Suon partaalla siellä hän istuu varmaan tunnit
pitkät, sillä myöhään hän palaa. Kuin eksynyt lammas aitoviertä pitkin
hän kulkee epäröiden joka askeltansa. — Hän luulee, etten näe häntä.
Ja kuitenkin: vain hänen paluutansa varron akkunasta tuolla. — Ja
epätoivoani harakat räkättävät myötä.
RAUHA äkkiä, kuin löytäen hädässä avun: Muistatkos — —?
EELIS tullen vielä lähemmäksi; nopeasti: Tiedätkös, eilen hän pysähtyi
— — aidan luona, siihen, mistä polku lähtee tänne. Miten palaa tänään?
Pysähtyykö hän taas? (Käännähtäen keskinäyttämölle.) En kestä tätä!
RAUHA: Muistatkos, kun ennen muinoin luimme yhdessä Kierkegaardia? Hän
sanoi myöskin, että parantua epätoivosta, se on kristityn autuus. Siitä
täytyy parantua.
EELIS: Millä? Nielemälläkö joesta rutaa?
RAUHA: Älä riitele sydäntäsi vastaan. Kuuntele sitä kuin Jumalaa.
EELIS: Ei riidellä tarvis, ei kuunnella tarvis, se on tallattu maahan.
Ja nyt, nyt lyön sen hullujen koppiin! (Viittaa ullakkokamariin päin.)
Tuonne! (Nousee rappusia, mutisten.) Enkä sitä irti päästä — — (Katoo
ullakkokamariin.)
6. KOHTAUS: Eerik Hermala näkyy ulko-ovesta. Hän on vaaleaverinen mies,
mutta kasvot ovat paahtuneet ja riutuneet. Hänen tumma pukunsa on
vanha ja kulunut mutta kuitenkin siisti. Hän seisoo hetken epäröivänä
taustalla. Tekee vihdoin liikkeen astuakseen sisään.
RAUHA on nojannut hetken porraskaiteeseen ja astuu nyt huoahtaen
akkunapöytää kohti.
EERIK nähdessään Rauhan vavahtaa kuin perääntyäkseen, mutta astuu
sitten hitaasti sisään.
RAUHA aikoessaan juuri avata pöydälle jättämänsä kirjan havaitsee
Eerikin seisovan ovensuussa.