KAARIN: Sst, joko saarna loppui?
ABR. SVART tuijottaa väsyneenä eteensä.
KAARIN pyrähtää keskinäyttämälle, ojentaa toisella kädellä punaista
naamiota isäänsä kohti; melkein kuiskaavasti, mutta kiihkeästi: Tässä
on elämän liekki! (Astuu isäänsä lähemmäksi.) Mitä murjotat siinä!
(Kumartuen hänen puoleensa.) Muista sopimus.
ABR. SVART nousee, laskien kätensä Kaarinin olalle; vaimennetuin äänin:
Tytär, varjele vartesi nuoruus. (Puoliksi itsellensä.) Sielu kyllä
pitää huolen itsestänsä — — —.
KAARIN näyttää tulevan liikutetuksi, silittää haparoivasti hyväillen
isänsä hiuksia, kääntyy vaipunein päin ja kiirehtii peräovea kohti.
6. KOHTAUS: Rauha tulee kiireisesti vasemmalta ja pysähtyy äkkiä
nähdessään sisarensa juhlapukuisena.
KAARIN sävähtää kuin kiinni saatuna pahasta teosta.
RAUHA tutkivasti ja vavahtavasti: Mihin aiot? Juhlimaanko taas?
KAARIN hermostuneesti: Omat juhlansa kullakin.
ABR. SVART istuutuu sohvalle: Ja eri ylistyslaulut! Anna tytön mennä.
Kyllä elämän kidassa kaikuu niin Sionin virret kuin kapakkalaulut.
RAUHA pyytävästi: Jää kotiin, Kaarin. Meidän on kaikkien taivutettava
Asser auttamaan Eelistä vielä. Sinusta Asser pitää, sinulle hän
varmasti heltyy.
KAARIN: Heltyikö hän, kun minun piti jatkaa koulua? Ei! Heitti
orjattareksi. Mutta jollei se hirviö anna Eelikselle lukurahoja,
ansaitsen ne hänelle minä vaikka omalla ruumillani.
RAUHA hätäisesti: Minne sinä menet?
KAARIN heilauttaen uhmaavasti naamiota: Menen minne haluan! (Poistuu
ulko-ovesta.)
RAUHA: Mitä voin minä! Hän kerskaa kauhein sanoin, etkä sinä auta minua
häntä hillitsemään. — Mitä vastaat? Äitini hengelle on meidän hänestä
vastattava.
ABR. SVART: Totta jumalista! (Nauraa höröttävästi; viitaten
vaimovainajansa kuvaan.) Nuo autuaat ovat pitkävihaisia. Eläissään se
akkain aljo liitti lapsetkin minua vastaan. Ja nyt, vielä haudasta,
usuttaa hän ne joka päivä isäänsä piinaamaan.
RAUHA sisäisesti kauhistuneena: Etkö kauhistu solvatessasi vainajaa?
ABR. SVART: En! Enkä anna Kaarinin poskilta kummitusten nuolla elämän
punaa. Hän on minun luontoani hän, ja hän riemuitkoon. — Ja Eelis
poika, luuletko hänestä saavasi kolportöörin?
RAUHA voimistuen ja kirkastuen: Eelis! Nyt iskit, kiusaaja, väärin.
Ken oli äitimme rakkain poika? Kenen syntyissä lensi akkunaan onnekas
lintu? Ken nautitsi totisimmin hänen särjetyn sydämensä leivän ja
viinin? Eelis juuri. Hän sai hellimmän hoivan ja elävimmän hengen.
Ja sen voimalla suorittaa hän vielä suuria hengen töitä. Hän on
onnen poika. Työ on hänelle riemu. Ja morsian on hänellä kaunis ja
uskollinen, maallinen varjelus kaikesta rumuudesta. Miksi kiusaat meitä.
ABR. SVART: Muistan liian tarkkaan sen äitisi »elävän hengen». Se
siitti sen inhon, jonka tähden pakenin syrjätiloilleni ja hukkasin
hurjuuteen kaikki. (Katkeran häijystä.) Katsos, minä muistan.
RAUHA syvästi suuttuneena: Muista sitten myöskin se, että äitini tähden
olen tarjonnut sinulle kovalla ompelijattaren työllä asunnon ja hoivan,
äitini tähden, joka antoi sinulle anteeksi kuolinvuoteellaan — —
ABR. SVART: Ja oletko varma, että tarvitsin sitä anteeksiantoa, jota
kuolevain on tapana tyrkyttää eläville? Älä ole liian varma. Mutta — —
siitähän ei ole kysymys enää, vaan tuosta hengestä juuri. Siitä minä
poikani pelastan, sillä se on jokapäiväistä elämän murhaa. — Uskallatko
sotaan hänen sielustaan?
RAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Uskallan.
ABR. SVART nousee seisaalleen: Oikein. Nyt alkaa sielusta sota! Ahtakaa
aivoihin mitä tahansa, hänen suonissansa ei lakkaa minun vereni kohina.
(Ovikello soi äkkiä ja hätäisesti.)
RAUHA: Tulevatko he jo?
ABR. SVART: Eeliksellähän on avain.
RAUHA rientää eteiseen jättäen välioven auki; avattuaan: Agnes! Terve
tuloa maalta! (Syleillen häntä.) Koko tämän viikon on Eelis ollut kuin
taivasta vailla. Riisu yltä. Juoksen sillä välin keittiössä tuolla.
(Kiirehtii näyttämölle ja ovesta vasemmalle.)
7. KOHTAUS: Kaarin astuu sisään, sitten Agnes. Agnes on nuori tyttö.
Hänen hiuksensa ovat tuuheat ja tumman ruskeat, otsa on kupera ja
leveähkö. Silkkiset kulmakarvat tihenevät yhä tummemmiksi jyrketessään
voimakkaasti kohti silmän sisäkulmaa. Ja kun myöskin yläiset luomet
ovat hämärän tummat, on hänen silmäinsä ilme syvä, melkein uhmaava.
Kasvojen kellervässä hipiässä on ikäänkuin jotain elotonta verrattuna
katseen uhkuvaan tummuuteen. Varsinkin nyt, kun hänen huulensa ovat
avoinna ja kasvoilla melkein tuijottava kauhu. Vartalo on nuortea ja
pehmeä.
KAARIN isälleen: Tämä morsian raiska nojasi rappukäytävässä melkein
pyörtyneenä kaiteeseen —. Piti raahaamalla raahata sisään.
AGNES tulee, tuskin tukahduttaa huuliansa tervehdykseksi ja katsoo
hätäisenä ympärilleen, Svartille: Missä on Eelis?
ABR. SVART: Hän on varmaan jo asemalta tulossa. Asser poikani tuli
äskeisellä junalla.
AGNES: Eihän se sitten — — kahden kesken — — — (Kääntyy ulko-ovea
kohti.)
ABR. SVART istuutuu sohvalle.
KAARIN pidättäen Agneksen: Eihän toki — — täytyy hieman tointua ja
levätä myös. (Ohjaa Agnesta vasemmanpuolista ovea kohti.) Täällä,
Rauhan puolella. (Äkkiä pysähdyttää hänet, tutkivasti.) Mikä sinua
vaivaa?