RAUHA: Isä, teit väärin. Mutta tänään riita pois, sillä ihmeen päivä on
tänään. Nyt on juhlapäivä!
ABR. SVART: Häät vai hautajaiset?
RAUHA: Hautajaiset tavallaan ja kuitenkin ihanimmat häät, mitä minun on
suotu viettää täällä. — —
ABR. SVART synkästi ja ivamielellä: Varmaan taas — — niitten
neitseellisten muistojen häät.
RAUHA sisäisellä riemulla; Isä, tänään on kymmenvuotispäivä.
ABR. SVART: Niinkö — — tänäänkö? (Kuohahtaen, nousten seisaalleen.) Ja
sitä, sitäkö päivää sinä muistutat minulle!
RAUHA painaa tyynnyttävästi isänsä takaisin sohvalle, valoisasti:
Odota, isä, niin kerron sinulle jotain. (Istuutuu vasemmalle pöydän
luo.)
ABR. SVART: Joka viikon päivä te juotatte minulle sitä myrkkyä, ja joka
vuosipäivä te sekoitatte sen pohjia myöten.
RAUHA: Kunnes myrkky siitä haihtuu, niinkuin minunkin sielustani on sen
haihduttanut kymmenvuotinen rukous.
ABR. SVART: En siedä sitä rukouksen muminaa. Sinun pitää se muistaa!
RAUHA: Hetkisen kuuntelet ja sinä iloitset minun mukanani. Katsos,
siitä vararikosta sain minäkin osani. (Tuijottaen muistojen vallassa
kaukaisuuteen.) Muistathan, kun vasara paukutti huutokauppaa kotini
porraskaiteeseen, silloin läksi Eerik Australiaan, sillä hän tahtoi
ottaa minut vaimokseen vasta sitten, kun oli voittanut kultaa ja
ostanut takaisin sukukartanomme. Hän oli sankari mieleltään, sillä hän
ryhtyi siihen, mikä oli vaikeaa. (Sytyttävästi.) Eikö ollutkin, isä.
ABR. SVART: Se sankaruus likoo Sydneyn katuojissa. Nulikkana luvataan
liikaakin. Se juttu tunnetaan. — —
RAUHA voittoisasti: Väärin, väärin. Hän on oikeana miehenä kuollut.
Viime yönä, isä, viime yönä vihdoinkin sain siitä Jumalalta merkin.
(Puoliksi itsekseen.) Miten kauan sainkaan odottaa. Kun parin vuoden
kuluttua Eerikin lähdöstä kirjeet jäivät tulematta, silloin painui
minun sieluni epäilyksen mutaan. Sairasta hikeä tihkuvat epätoivon
yöt olivat kuluttaa minut hautaan kaksikymmenvuotiaana. Joka ilta ja
yö minä rukoilin: Kristus, Jumalan poika, näytä kasvosi minulle, anna
mulle merkki, ettei Eerik ole sortunut lokaan ja syntiin, anna minulle
merkki siitä, että hän on murtunut ylenmääräisiin ponnistuksiin tai
kaatunut vaaraan kaukana siellä. — Niin rukoilin. Mutta lukemattomat
kerrat sain maata maassa vailla lievityksen pienintä pisaraa.
Kuukausiin pitkiin en enää rohjennut langeta rukoukseen, sillä pelkäsin
sieluni kapinaa taivasta vastaan.
ABR. SVART surumielisellä ivalla: Ja halveksimalla elämää sait palkaksi
kelmeän pyhimysnaaman. Autuus sekin.
RAUHA: Minä vihasin elämää — olin kurja ja pieni — nyt kannan sitä
kuin lintua kädellä. Sillä tiedä, eilisiltana, kun palasin kokouksesta
kotiin ja näin, miten kevät oli jo nostattanut silmut puihin ja
pensaisiin ja koko nurmi ja maa oli ikäänkuin lakannut pelkäämästä yötä
ja kylmää, silloin sain äkkiä kirkkaan mielen ja sydämeni lievittyi.
Tulin kotiin viivytellen, sillä tuntui, kuin olisi uskon käsivarsi
hyväillyt minua pitkin matkaa ja antanut minulle uskoa äärettömiin
saakka. Kun tulin huoneeseeni, ei ollut epäilyksellä mitään sijaa, enkä
tarvinnut monta rukouksen sanaa. Näytä totuus, salli minun sydämeni
kuolla tai autuudesta värähtää. Niin lausuin vain. (Hurmautuneena,
ikäänkuin näkynsä uudestaan nähden.) Ja minuun virtaa valo! Ei ole
huonetta, ei ole ympäri maailmaa. On korkeus ja holvi ja ihana ikkuna
taivasta kohti — — kasvot nään, ah, jälleen nään — — (Ojentaen
käsivarsiaan kurkoittavasti.) Ne on Eerikin kasvot, ja kauneus niillä
on Kristuksen! (Hiljeten, sulkien silmäluomet.) Ja kuitenkin: ne oli
Eerikin kerran. (Jää istumaan kuin unessa.)
ABR. SVART: Tyttö parka.
RAUHA kuin heräten, valoisan vakuuttavasti: Siinä oli uskoni voitto!
Eerik on menehtynyt sairauteen ylenmäärin ponnistaessaan meidän
puolestamme. Hän on eronnut täältä tahratonna sielu. Siksi on mulle
hänen kuolemansa murhe ihanampi maallisia häitä. Iloitsethan, isä? — —
Nuo unettomat yöt — — autuaitten unien öiksi ne muuttuvat nyt.
ABR. SVART: Nuo houreet olet saanut äitisi päästä.
RAUHA: Sen uskon, että onnettomin on lähellä Jumalaa, sen sain
äidiltäni. Ja sillä uskolla olen kestänyt nämä kymmenen vuotta. Onko
se houretta? Etkö näe, että kaikki, jotka rakastivat äitiäni, tulevat
uskoon — —
ABR. SVART katkeralla ivalla: Ja varsinkin se akkain alkulieju! Siinä
ei kivikkoon langennut se sinapin siemen.
RAUHA saaden kasvoilleen syyttävän sävyn: Niin, ne naiset, jotka
tahrasivat sielunsakin riettauden tähden, ne äitini pelasti.
ABR. SVART: Pelasti — — pelasti. Mutta tiedätkö, kuinka paljon maksoi
se pelastus? Et tietävän näy — — Se maksoi koko minun elämäni. — Etkö
usko? Saatpa kuulla.
RAUHA: Vain omaa riettauttasi syytä.
ABR. SVART: Siitä minä juuri haastankin, siitä, kuinka rikoin kaikki
aviollisen katkismuksen kiinalaiset käskyt ja horjahdin alustalaisteni
tyttäriin. Sen tein! Mutta — —
RAUHA: Älä jatka enää. En tahdo kuulla. (Kääntyy vasemmanpuoliselle
ovelle, jonne jää kuitenkin vielä seisomaan.)
ABR. SVART: Mutta mitä teki vaimo? Hän, hän yltyi hoitamaan heitä, kuin
lähetyssaarnajatar Ovambo-maan pakanatyttäriä. Hän jakoi jauhotuokkoset
mökistä mökkiin, supatteli aittojen ovilla, katsoi silmillään kuin
kärsivä karitsa, ja naiset määkivät myötä kuin uhrilampaat saadakseen
täyden maksun haureudestaan. Juuri noilla naisilla hän kehruutti villat
ja kudotti kankaat, juuri ne hän otti apumuijiksi ja lapsenpiioiksi.
Tottavie, hän liitti nuo naiset perheeseen, perheeseen! Ymmärrätkö,
mitä tämä merkitsee?
RAUHA: Hänen tekonsa oli oikea ja jalo, sillä se oli varmaankin vaikeaa.
ABR. SVART häijyn terävästi: Juttu on sama, kuin jos — — vaimot
täällä kaupungissa hakisivat miestensä rakastamat prostitueeratut ja
ottaisivat lapsenpiioiksi. Tjaa!
RAUHA: Turha jatkaa. (Katsahtaa seinäkelloon.) Juna taitaa jo olla
asemalla. Panen teeveden kiehumaan. (Menee ovesta vasemmalle.)
ABR. SVART hänen jälkeensä, ääntä koroittaen: Miksi hän ei pelastanut
minun sieluani, vaan akkojen ja piikain?
Hetken vaitiolo.