NÄYTTÄMÖ: Syrjäkaupungin ullakko-kamari, jonka matalahko katto taittuu
taka-alalla vielä alemmaksi. Peräseinässä oikealla matala ja leveä,
pieniruutuinen ikkuna, josta näkyy katonharjojen rykelmä, kaukana
taustalla sininen meri. Ikkunanvieressä päittäin on kulunut, mutta
vanhan-aikaista, hienoa tekoa oleva mahonkinen kirjoituspöytä ja tällä
suuri joukko paksuja kirjoja, papereita sekä pari valokuvaa kehyksien
varassa. Kirjoituspöydän takaisessa nurkassa on uuni.
Oikealla etualalla on nahkapäällyksinen sohva, selusta leikkauksin
koristettu, mutta päällys vanhuuttaan kiiltävä ja pääpuolet
värittömiksi hankautuneet. Sohvan lähettyvillä matala tupakkapöytä
hujan hajan heitettyine kapineineen. Ja oikealla seinässä korkea ja
sangen kapea yksiruutuinen ikkuna.
Vasemmanpuolinen seinä tekee taka-alalla ulkonevan kulmakkeen, joten
sen etualalle muodostuu suojaisa syvennys, jossa on ruokapöytä
ompeluksin koristeltuine liinoineen ja seinäpenkit sekä tuoli pöydän
oikealla puolella. Tämä siisti ja viihtyisä kolkka, joka loistaa
puhtauttaan, on kuin toista maailmaa verrattuna oikealla seinämällä
olevaan ränsistyneeseen kalustoon. — Lattialla on yksinkertaisia
mattoja. Peräseinässä vasemmalla ovi eteiseen ja vasemmalla ovi
viereiseen huoneeseen. Oikealla keskiseinämällä on myös kapea ovi,
joka vie pieneen huoneentapaiseen komeroon. — Takaseinällä kello, joka
osoittaa seitsentä. Ja vasemmalla seinällä pienehkö maalaus Abraham
Svartin vaimovainajasta, kauniista naisesta. On kevätilta. Ikkunoista
tulvii runsaasti valoa, joka heittää aluksi vihreitä ja violetteja
värisävyjä huonekaluille, mutta muuttuu vähitellen voimakkaan
kellerväksi valovirraksi.
1. KOHTAUS: Abraham Svart istuu ikkunan luona pöydän ääressä. Hän
on noin 50-vuotias lihavahko mies. Kasvojen profiilista näkee,
että ne kerran ovat olleet säännölliset ja kauniit. Mutta nyt ovat
silmänalukset turvonneet ja kasvolihakset veltostuneet, niin että enää
vain korkea otsa antaa arvokkuutta hänen kasvoilleen. Hiukset ovat
vielä täydet, mutta harmahtavat ja takkuiset. Samoin on paikoitellen
harmaa leukaparta huonosti hoidettu. Mutta ohuet, leukapartaan yhtyvät
viikset, jättävät täysin näkyviin paisuvat ja voimakkaat huulet.
Kulmalliset ovat raskaat ja paisuneet ja kulmakarvat suhteellisen
ohuet. Mutta kulmallisten kohotessa tulee silmiin vieläkin tuimuutta
ja tulisuutta. — Hänen pukunsa on sekä keikarimainen että ränsistynyt:
jalassa ratsuhousut ja kuluneet ratsusaappaat ja ratsupiiska työnnetty
saappaanvarteen. Takki tavallista mallia, liivit huolimattomasti
napitetut ja liian pienet, niin että kirjava paita, jonka kaulus on
auki, näkyy myös housunkauluksen ja liivin välistä.
ABR. SVART panee korteilla pasianssia ja siemaisee pari kertaa
sikarista sauhun.
RAUHA laulaa vasemmalta kamaristaan kirkkain ja voimakkain äänin, sanat
selvästi lausuen, seuraavat virrensäkeet, ja vanhain akkain särkyneet
äänet laulavat mukana:
»Herra tulee! Ken nyt tahtoo
Sotaan hänen puolestaan
Vastaan merta möyryväistä,
Myrskytuulta erämaan?
Kupehenne vyöttäkäätte,
Hengen miekka ottakaa,
Autuuden myös rautalakki,
Käykää vastaan maailmaa.»
ABR. SVART joka laulun alkaessa on kohauttanut harteitaan ja sen
kuluessa työntänyt synkkänä kortit syrjään, toistaa lopulta kuuluvasti
sanat:
»Käykää vastaan maailmaa.» (Pudistaa kärsimättömästi päätään, nousee
seisaalleen.) Ajatus synkkä ja kamala. (Kävelee oikealle, retkahtaa
sohvalle ja sytyttää tupakkapöydältä uuden sikarin, jonka aikana kuuluu
Rauhan ja vaimojen laulama kolmas säkeistö):
»Kohta kaikuu voitonhuudot
Ikirauhan ihanan:
Kristukselle ijäisesti
Tuli vallat maailman.»
ABR. SVART ikäänkuin heittäen synkät ajatukset tiehensä on laulun
loppupuolella ryhtynyt hyräilemään iloisen juomalaulun säveltä ja
laulaa nyt kuuluviin sanat:
Tulehen, veljet, nyt sikarin pää,
pohjahan, veljet, nyt pikari tää,
RAUHA kuuluvalla äänellä: Polvistukaamme rukoukseen. (Alkaa kuulua
hartaan rukouksen muminaa.)
Sionin kannel N:o 254.
ABR. SVART jatkaa römeästi, voimakkaalla äänellä, kuin taistellen
vastaan:
Sikarin sytytät, tuhka vain jää,
naisen jos sytytät, ruhka vain jää.
(Yltyy nauraa hohottamaan, kohentautuu istumaan ja jatkaa hosuen tahtia
molemmin käsin):
Kiertele, kaartele sauhujen tie,
hulmuvain helmojen luokse sa vie.
2. KOHTAUS: Rauha, Pitkä-Marja ja Jalmiina tulevat vasemmalta. — Rauha
on lähes 30-vuotias nainen, mutta, huolimatta kalpeasta hipiästään,
kirkkaina päilyvät silmät, raikkaat huulet ja nuortea vartalo
osoittavat hänet voimakkaaksi naiseksi.
RAUHA moittivasti: Isä!
ABR. SVART jatkaa kuin humalassa:
Vaaksahan vaan, ihan vaaksa on vaan
Sodoman portista Gomorraan.
RAUHA jyrkästi: Lopeta nyt, se on Jumalan pilkkaa!
ABR. SVART koomillisen mahtavasti, käsiä levitellen: Minä levitän
siipeni ylitse hänen piikansa — — —
JALMIINA: Niin, eikös sitä olekin sanottu, että ihmisen vihamiehet
on hänen perheensä. Vaiva ja vastus — — itku ja huokaus on Rauha
neidilläkin tästä herrasta ollut — — —
PITKÄ-MARJA: Niih — — ja kuun pitää muuttuman vereksi! Eikös herra ole
kuullut sitä sanaa sanottavaksi? Nih, ni — i — i, vertymän sen pitää
viimeisinä päivinä, että he tekisivät parannuksen ja — —
ABR. SVART: No — noo, te kääntymykseen tulleet saunapiiat. — Ettekö
muista, mitä nuorena saitte? Leivän ja lemmen ja ruoskan! Vain ruoska
on tallella. (Vetäen ratsupiiskan saappaanvarresta:) Heh, katsokaas,
sama ruoska! Tämän herran perinnöistä ainoa jäännös, joka vielä on
käyttökelpoinen. (Nousee uhkaavana.) Menkää, uskon varikset ja naakat!
RAUHA: Malta, isä, mielesi!
ABR. SVART: Pitääkö täälläkin nähdä nuo liejuiset naamat. Takaisin
maalle! Lääviinne läkähtymään!
RAUHA: Lie parasta, että me poistumme täältä. (Ohjaa vaimoja ulko-ovea
kohti.)
JALMIINA kääntyen vielä ovella, Abr. Kvartille; ilkeästi:
Vaivaistaloksi aikoo, kuulema, kunta sen Leiklahden raketa. Sopii sitä
sinne entisille mailleen Vartin herrankin tulla.
ABR. SVART: Pois!
RAUHA kiirehtien vaimoja lähtemään: Saatan teitä. (Rauha ja vaimot
poistuvat ulko-ovesta.)
ABR. SVART istuen sohvalle, yksin: Varikset ja naakat — — kyyhötelkööt
minun kartanoitteni raunioilla ja vaakkukoot viimeisen myllyni
seisoessa ja lahotessa maahan — — Vaakkukoot ja huutakoot, että
Abraham Svart on hävittänyt kaikki, tuhlannut isiensä maat ja mannut
ja tarjonnut alustalaisten rakastamalle vaimollensa, Aurora Svartille,
tarjonnut kuoleman sakramentin »kärsimyksen pikarista» — - muka
kärsimyksen pikarista. (Ponnahtaa seisaalleen, kävelee kiivaasti,
lyöden ruoskalla saapasvarteensa, peräovelle ja sieltä jälleen
etualalle.) Valhe sekin. Viattomalle muka — —. Luulkoot vaan — — se on
sittenkin valhe. (Jää tuijottamaan.)
3. KOHTAUS: Kaarin, Svartin tytär, puettuna hienoon päällystakkiin,
joka on edestä auki, ja sen alta näkyvään tarjoilijatarpukuun, tulee
kiireisesti ulko-ovesta.
ABR. SVART käännähtää tuimasti ympäri: Se on valhe!
KAARIN ilakoivasti: Juupelin hyvä, ettet puhu totuuksista, niinkuin
korkeasti oppinut veljeni Eelis.
ABR. SVART: Sinäkö, sinä kaunis ja oikea tyttäreni! Tule isäsi
ruhtinassyliin. (Pitäessään Kaarinia sylissään:) Valhetelkoot — — Sinut
ja Eeliksen minä siitä valheesta pelastan. Muut minua rääkätkööt.
Valhetelkoot — — —.
KAARIN yhä ilakoivasti: Mitä sinä taas siinä jankutat, isä. Valhe on
ihanaa! Ja valhetta saa olla kaikki, niin kauan kuin on sydämessä hurma
ja hurjuus. (Vetäen isänsä kädestä vasemmalle etualalle.) Kuulepas,
isä, missä on Eelis?
ABR. SVART: Asemalla veljeänsä vastassa.
KAARIN: Kuules, poika, pujahdin sisään Rauhan huomaamatta. (Nykäisten
isäänsä parrasta.) Ja nyt tehdään sopimus ikuisen valheen nimeen.
ABR. SVART: Ho — hoo, puhu valhetta omalla suulla. Sehän oli »ihanaa».
KAARIN puoliksi tosissaan, puoliksi ilakoiden: En osaa Rauhalle
valehdella enkä uskalla Eelikselle. Ne katsovat kuin profeetat vanhasta
kuvaraamatusta! Mutta sinä, vanha jäärä, sinä valhetta lasket kuin
totuutta vaan. Ja seikka on sitäpaitsi ihan viaton ja mitätön.
ABR. SVART viheltää ja katsoo syrjäsilmällä Kaarinin käsilaukkuun:
Tyttö, miksi on käsilaukkusi siunatussa tilassa?
KAAKIN laulavalla äänellä: Aa — — du alter Geniesser, du kvartta
Meukowia, ihan sitä vanhaa Leiklahden herran merkkiä. (Hyväillen ja
hyvitellen.) Tämän saat, jos päästät huuliltasi pikkuruikkusen valheen.
ABR. SVART teennäisen mahtavasti: Ehei, tyttö, Leiklahden herran
sanaa ei osteta. Jollet lahjoita ryypyllistä elämän riemua piinatulle
isällesi — —.
KAARIN: Lahjoitanhan toki! (Antaa pullon isälleen, joka istuutuu
sohvalle ja alkaa avata pulloa.) Mutta sanothan kumminkin, että menin
ravintolaan ylityöhön — — ja — — ja, että voin viipyä myöhään, ehkä
aamuun saakka.
ABR. SVART: Mihin sinä sitten menet?
KAARIN: Kaupungin hurjimman ja kauneimman kavaljeerin kanssa — —
maskeraadiin, naamioitten leikkiin ja ihmisten nauruun. — Sanotko?
ABR. SVART: Mutta — — etkö tahdo nähdä pitkästä aikaa vanhinta veljeäsi?
KAARIN: Senkin saituri ja rahasäkki! Riittääpä teitä täällä
riitelijöitä. Menen sinne, missä naamio peittää kapakkatytönkin häpeän.
Olenpa kaunis, eikä minun tarvitse siltä herralta juomarahoja kärkkyä.
ABR. SVART: So — soo, älä suutu. Riemuitse mielesi mukaan. Minä vastaan
kyllä. (Nousee ja vie konjakkipullon kirjoituspöydän kaappiin ja palaa
Kaarinin mentyä sohvan luo, jonne istuutuu.)
KAARIN kuin vihassa reväisten auki vaatteitaan: Ja nyt pois nämä
orjattaren ryysyt! (Kuulee oven käyvän eteisessä.) Muutan pukua
vaatekomerossa. (Kiirehtii oikealle pienestä ovesta.)