Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka
elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin
kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi.
Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä
elämäkin on ihana elää.
Volter Kilpi.
Hyvä veli!
Olen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle
kirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta
saada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään.
Tuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä
oloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua
panemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani
näkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät
laajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: "Mutta oletko sinä ihan
hullu!... Eihän nyt missään nimessä!" j.n.e.
Mutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa
näitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti
jännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää
sinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte
tähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo
arvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä
elämän viimeistä rajaa.
Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä
sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa
asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten
yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja
seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy
unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä
itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä
puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena.
Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai
olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä
mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin
pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.
Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin
elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää
tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta
ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja
mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä."
Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan
selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta
selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni
seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään
voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se
jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes _ymmärtävän_ tekoni,
vaikket sitä sitte hyväksyisikään.
Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä
kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja
äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa
harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan
ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä --
joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan -- ja
yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen
vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni
tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen
oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni,
etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin
raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä
nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan
oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että
teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan,
jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain
kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.
Mitään moraalista syytä tässä ei ole -- ja et kai sellaista
pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut
taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä
selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten
lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä
pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä
selon ottaisi -- eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain
olet niistä selvillä.
* * * * *
Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden
aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä
päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut
ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten
muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias
I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut,
ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian
opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut
pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän
tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän
kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä
mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka
päättyi niin että minä keskeytin työni -- oikeastaan siten että
kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa -- ja heitin
hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä
muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään
ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen
jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.
Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta
lainaa, mutta vastoin odotustani -- hän oli kerran lupaillut minulle
rahallista apuaan -- ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki
vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia
vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään
olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on
esiin kasonnut.
Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä.
Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä
sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä
alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena,
joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen
vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja
minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista
ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista -- sellaista se
juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle,
vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa
tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.
Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema,
jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin
tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan
keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän
vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut
mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten
ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni
palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä
työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten
tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on
siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen
tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla
olen aina pahimman pulan päältäni torjunut -- saadakseni sitte taas
jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä
selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan
johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi
minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina
kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä
tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin
työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan
kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella
hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön
ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka
vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua
käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.
Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen
sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia
ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä
tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat
kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin
meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan
lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu
mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.
Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut
työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman
vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni
ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin
katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä
ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko
siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia
asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt
kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja
yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että
viereisessä huoneessa joku käveli -- lattiat miten lienee laitettu niin
että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen -- ja tuo itsessään
vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni
muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon
ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon -- olen
näet hyyryvelkaa --, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta
kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit
vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen
jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli
sielussani yhä pahemmaksi.
Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa,
olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen
tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton
mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain
pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä
koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt
näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka
minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös.
Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina
ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös
päästäkseni, niin kaikki turhaan.
Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni
tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia -- samalla kuin puute on
irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä
kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos
sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan
suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen
useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla
piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia
omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut
hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena
repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä
itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni
tuijottamassa.
Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti
saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka
minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset
itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät
tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama
viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja
antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti
säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin
hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo
unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta
tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan,
saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka
ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes
olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja
mielettömästä taikauskosta.
Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden
tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään,
päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin
suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne,
joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä
kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja
kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata.
Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa
mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste
tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä
lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun
olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta
hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin.
Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja
yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.
Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni
ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt
tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä
niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman
joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi.
Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki
edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku
ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani
siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua -- purra häntä! Ja sen jälkeen
on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä
ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä _kaikkia_
kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin
vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut
syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.
* * * * *
Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni
on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä
ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen
universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän
isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja
ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua.
Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha,
itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja
vallankin minua.
Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta,
mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa -- lähes joka hetki näen
hänet nykyään edessäni -- minä katkerasti vihaan, ja jos luulen
jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja
vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan
pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle
ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani
kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni
hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa --
kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että
tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani
heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian
kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja
minä en voi sille mitään.
Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta
ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla
ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee
helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää
kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien
pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella
jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen
virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä
saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään
ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo
tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime
viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä
tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja
hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi
mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja.
Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako
postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin
vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani
ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli,
en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa,
istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni
pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta
tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta.
Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka
ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"
Tuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani
kurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta,
että elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten
lomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara,
pahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa
kestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo
rikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni
kaikki Kullervo-ilmiöt.
Lapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin
puolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin
tuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi,
että minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa
tuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon
hölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän
myttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että -- ei,
käsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että
elämä sen muodossa minulle ilmenee?
Vaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele
enää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja
kuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte
vaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan
tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään
ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä
kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut
sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko
helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni
muuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan
sietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin
päättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt
samalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä
samoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta
sietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää
vähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada
vaihtelua.
Tiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä
jatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen
joitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä
pääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään
ja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen
samaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta
onkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta
kaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän
yllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä
etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä
on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt
vain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen
sen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja
tuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos!
Taikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti,
vaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja "tahdon" ja "päätän".
Välttämättömyys minua vetää siihen, minun on _pakko_ niin tehdä,
aivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se
ole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät
jollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja
sellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman
kautta päästävä ulos itsestään.
Mitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset
ajatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset
häneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon
sisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys.
Ja niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan
umpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän
ajan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa
ja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se
niin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku
vaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän
tukaluuteen kiinnittävät!
Tämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä
on ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni
sinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta
noita tusinaihmisten tuomioita: "mieletön teko", "kevytmielinen mies"
j.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi.
Sanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua
yhtään liikuta.
Niin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia
laajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut,
tunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni
on kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko
tirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele
vain!
Ehkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin
takia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi.
Mutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt
lopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen
veljellisesti -- -- --
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:
Hyvä veli!
Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos",
vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä
kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole
vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän
sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai
sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että
siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle
menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.
Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä
luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne
taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen
yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen
edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja
sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni
yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo
eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin
niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi
elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli
sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan,
sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa
ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja
vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja
mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan
edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska
luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani
noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja
tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani
sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.
* * * * *
Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä
ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui
mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen
kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon
sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain
elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja
hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä
kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin
katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän
ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien
elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin
kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä
ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!
Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin
peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia
tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin
heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen
kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti
läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa
salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin
etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.
Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta
samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei
sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti
minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin,
tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte
totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa
myönnytyksiin!
Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin.
Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen
vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut,
että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka
kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja
minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi
koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan
mahdollisuuden häntä tavata.
Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta
itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni
hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä
siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja
piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten
ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa
se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana
tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä
huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani
ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään.
Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan
sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin
huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa
viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin
minulle tänne jotakin.
Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin:
tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan
ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta
minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä
että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin
jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti
sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja
sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona
jännityksen hetkenä minä ikäänkuin _kuulinkin_ ne sanoina: On siinäkin
miestä!
Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi
uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi,
että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni,
olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin
pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt
kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni
raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin
siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana
häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä
kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni
äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen
varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen
eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.
Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa
metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia:
panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla
eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta
itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt --?
Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon
yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla
lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat
mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden
yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.
Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki -- olemme kerran
yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni,
kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä,
joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka
toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot
istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri
ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran!
Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"
Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi
asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta.
Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan
olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani.
Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka
muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi
myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa
sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen
hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa
tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä
vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla,
vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä
siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä
asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava
lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin
voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni.
Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen
kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut
kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka
se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli
minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo
samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat
toivat mieleeni uuden ajatuksen.
Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat
ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain
hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto,
mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain
järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin
niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on.
Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni
juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin
ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi
kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet
ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.
Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt
enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni
nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka
minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en
ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli
kohtalokin tehnyt -- "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan
takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön
ja jääkylmä kohtalonvaltias --. Tunsin tuolloin että se on minut
kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä
mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja
hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja
omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa.
En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti
pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin
vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin
sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat
keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna
tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.
Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten
tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui,
poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan",
johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä -- mennee -- uimaan". Mutta
nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja
synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.
Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän
mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs
hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin
aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului
kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan
kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten
luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti
matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka
sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun
kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa
tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä
kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on
menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista
tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja
raskaasti raahaten astelin rantaan.
Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli
harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari
kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin
niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset
värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat
vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta
niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis
tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua,
tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.
Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja
minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi
herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja
kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi
kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että
näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja
eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja
pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka
uitavana.
Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä
mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas
selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä
takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani
jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä
kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi
kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen
häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja
niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en
kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin
kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden
vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja
nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla,
vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä
muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin
sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa
värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta
näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin
itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma
hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani
kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä
särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin
kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon
tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat
tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa
kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen
verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan
rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat
minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään
ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että
minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään
mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen
mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin
veti minua eteenpäin.
* * * * *
Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden -- muistat kai sen?
-- pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin
tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota
souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta.
Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan
lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin
vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka
kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken
lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan
uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä
näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari,
joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka
pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".
Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä.
Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät
liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että
minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni,
vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä
tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää
korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne
tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen.
Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka
minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien
varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää
minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon
katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka
tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.
Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt
_välttämättä_ täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä
pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua
kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani
oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva,
oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen
näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa
lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin.
Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun
rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä
epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.
Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini
alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että
minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta
tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin
sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä
armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!
Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto
ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä.
Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi
ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken
erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä
oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat
juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä
niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin
uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.
Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin
siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden
sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa"
esille -- ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä -- ja
nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin
raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut
takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku
tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta
olivat rahat kaikki -- olin ne kevytmielisesti hävittänyt -- ja mikäli
vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen
edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En
ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä
epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja
minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan,
nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin --
karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja
saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän
piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan
paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni
sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen
kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä
istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui
rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies,
en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan.
Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni
sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä
vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli
mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja
samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen,
vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo
tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma
että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut
minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.
Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin
"ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon,
soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin
kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne
sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin
joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu,
jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä
eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen.
Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani
oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin
mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista
rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina
"ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt
tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni
käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja
omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää
myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä
kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti
esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.
* * * * *
No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin
hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän
kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa,
muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari
akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän
pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.
Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä
koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut
sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen
valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja
helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt
samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia
kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran
satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka
kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee
juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää
ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin,
näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan
asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä.
Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni
ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit,
katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:
Was zieht mir das Herz so?
Was zieht mich hinaus?
Und windet und schraubt mich
Aus Zimmer und Haus?
Wie dort sich die Wolken
Um Felsen verziehen!
Da möcht' ich hinüber,
Da möcht' ich wohl hin!
Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa
raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin
ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat
olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä,
mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein
Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.
Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan,
samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava
jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka
saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua,
koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla
kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan
huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä
samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen
takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi
hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja
hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta
hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.
Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja
minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen
takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen,
huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti,
että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on
esiin vuotanut.
Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti,
sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla
toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin
näkemiin -- -- --
* * * * *
Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M.
kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan
kohta.
* * * * *
Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina
väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin
minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni
alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini.
Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja
kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös
kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin
silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä
tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla
käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä
mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän
kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja
kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni
näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut
melkein hymyilemään.
Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut
sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini
elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt
tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos
elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin
alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä
arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.
Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut
saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon
kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä
kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin
osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä
valokohta kuin lepopaikkana.
Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan
vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo
kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että
ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä
minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.
Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka
väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein
kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon
elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja
sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä
omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt
huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän
hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. -- -- --